Puiston käytäville oli sirotettu tasaista karkeata soraa, joka
narskahteli askelten alla, ja niitä reunustivat suuret vaaleanpunaiset
raakunkuoret. Kukkasmaista kohosi eriväristen ruohojen muodostaman
maton yläpuolelle kummallisia, kirkkaita kukkasia, joiden makea
tuoksu levisi ilmaan. Suihkukaivoissa solisi ja loiskui läpikuultava
vesi; kauniista kukkamaljakoista, jotka riippuivat ilmassa puitten
välissä, riippui kiehkurain muotoisia köynnöskasveja, ja talon edessä,
marmoripylvästen päässä, oli kaksi loistavaa peilipalloa, joista
kuljeksiva seurue heijastui ylösalaisin, naurettavan näköisenä,
taipuneena ja venyneenä.
Parvekkeen edessä oli suurehko tasaiseksi tallattu kenttä. Sergei
levitti sille pienen mattonsa, ja ukko, asetettuaan posetiivin kepin
nenään, hankkiusi jo vääntämään kampia, kun äkkiä odottamaton ja
kummallinen näky kiinnitti puoleensa heidän huomionsa.
Parvekkeelle syöksähti sisähuoneista pommin tavoin kahdeksan- tai
kymmenenvuotias poika, joka kirkui vihlovasti. Hän oli pienessä
kevyessä meripojan puvussa, paljain käsivarsin ja polvin; vaaleat
hiukset yltäänsä suurina kiharoina valuivat huolimattomasti hänen
olkapäilleen -- Pojan jälestä juoksi ulos vielä kuusi henkeä: kaksi
esiliinoihin puettua naista; vanha paksu frakkipukuinen lakeija,
ilman viiksiä ja leukapartaa -- pitkä harmaa poskiparta vain oli
hänellä; kuivahko, punatukkainen, punanenäinen ja siniruutuiseen
leninkiin puettu neitsyt; nuori, sairaalloisen näköinen, mutta
hyvin kaunis, vaaleansiniseen pitsinuttuun puettu rouva ja lopuksi
paksu kaljupäinen herrasmies, jolla oli yllään raakasilkkinen
puku ja nenällä kultasankaiset silmälasit. Kaikki olivat he hyvin
kiihdyksissä, viittoivat käsillään, puhuivat äänekkäästi ja samalla
kertaa ja töykkivät toisiaan. Saattoi heti arvata, että syynä heidän
levottomuuteensa on merimiespukuinen poika, joka niin äkkiä oli
lennähtänyt parvekkeelle.
Sillävälin heittäysi tämän sekasorron aiheuttaja lopettamatta
sekunniksikaan vinkunaansa -- täydestä vauhdista mahalleen
kivipermannolle, kääntyi nopeasti selälleen ja ryhtyi suurella vimmalla
hosumaan käsiään ja jalkojaan kaikille haaroille. Aikuiset hääräsivät
hänen ympärillään. Vanha frakkipukuinen lakeija puristi rukoilevan
näköisenä molemmat kätensä tärkkipaitaa vasten, ja hänen pitkä
poskipartansa heilahteli hänen valittaen puhuessaan:
-- Rakas nuoriherra! -- Nikolai Apollonovitsh! -- Älkää suvaitko
katkeroittaa äitikullan mieltä -- suvaitkaa nousta -- Olkaa niin hyvä
-- juokaahan. Mikstuura on kovin makeaa, pelkkää siirappia. Suvaitkaa
nousta pystyyn --
Esiliinoihin puetut naiset löivät käsiään yhteen ja sopottivat hyvin
nopeasti, puhuen alamaisella ja pelästyneellä äänellä. Punanenäinen
neitsyt huusi tehden traagillisia eleitä jotain hyvin liikuttavaa,
mutta aivan käsittämätöntä, nähtävästi jollain ulkomaisella kielellä.
Vakuuttavalla bassolla kehotteli poikaa kultalasinen herrasmies; tätä
tehdessään hän taivutti päätään milloin puolelle, milloin toiselle ja
levitteli arvokkaasti käsiään. Mutta kaunis, sairaalloinen rouva voihki
sortuneella äänellä, painaen hienoa pitsiliinaa silmiään vasten.
-- Ah, Trilly, ah, hyvä Jumala! -- Enkelini, rukoilen sinua. Kuulehan
toki, äiti sinua rukoilee. No, otahan nyt, ota lääke, saatpa nähdä,
että sinun hetikohta tulee helpompi olla: paranee pieni vatsasi,
ja pääkin. No, teehän se minun tähteni, minun iloni! No, tahdotko,
Trilly, että äiti rupeaa polvilleen sinun eteesi? No katsos, nyt seison
polvillani sinun edessäsi. Tahdotko, että lahjotan sinulle kultarahan?
Kaksi kultarahaa? viisi kultarahaa, Trilly? Tahdotko elävän pikku
aasin? Tahdotko elävän humman? Mutta sanokaahan toki hänelle jotain,
tohtori! --
-- Kuulkaapa, Trilly, olkaa toki mies, sanoi kumajavalla äänellä paksu
lasiniekka herra.
-- Ai-jai-jai-ja-a-a-a! -- ulvoi poika, kiemurrellen pitkin parveketta
ja vimmatusti sätköttäen jalkojaan.
Huolimatta äärimmäisestä kiihottuneisuudestaan pyrki hän kuitenkin
osumaan koroillaan hänen ympärillään häärivien ihmisten vatsoihin ja
käsiin, joita potkuja he kuitenkin sangen sukkelasti väittelivät.
Sergei, joka kauan uteliaana ja kummastuneena oli katsellut tätä
kohtausta, töykkäsi hiljakseen vanhusta kylkeen.
-- Ukko Lodyzkin, mikä hänen oikein on? -- kysyi hän kuiskaten. --
Eivät suinkaan aio häntä piiskata?
-- No kaikkea vielä, piiskata -- Sellainen itse kaikkia piiskaa. Onpa
vain lellipoika. Sairas lie varmaan.
-- Mielenvikainenko? -- arvaili Sergei.
-- Mistäs minä tiedän. Hiljaa! --
-- Ai-jai-ja-a! Roistot! Pöllöt! -- huusi tukehtuakseen poika, yhä
äänekkäämmin ja äänekkäämmin.
-- Alahan, Sergei. Minä tiedän! -- määräsi äkkiä Lodyzhkin ja
päättävän näköisenä ryhtyi kiertämään posetiivin kampia. Puistoon
tulvailivat vanhanaikuisen galopin honottavat, käheät, väärät äänet.
Kaikki parvekkeella olijat säpsähtivät äkkiä, yksin poikakin vaikeni
muutamaksi sekunniksi.
-- Ah, hyvä Jumala, he yhä enemmän kiihottavat Trilly-parkaa! --
huudahti itkunsekaisella äänellä vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva.
-- Ah, ajakaa ne pois, ajakaa pian pois! Ja tuo likainen koirakin on
heidän seurassaan. Koirilla on aina sellaisia kauheita tauteja. Mitäs
te siinä seisotte, Ivan, kuin muistopatsas?
Väsyneen näköisenä ja inholla hän heilautti nenäliinaansa taiteilijoita
kohden, kuivahko neitsyt tuijotti hirmuisena, joku alkoi uhkaavasti
sihistä -- Frakkipukuinen mies vieri nopeasti ja pehmeästi parvekkeelta
alas ja kauhun ilme kasvoillaan, käsivarret avarasti hajallaan, juoksi
soittajan luo.
-- M-mitä hävyttömyyttä tämä on! -- kähisi hän pidätetyllä,
pelästyneellä ja samalla kertaa käskevän vihaisella, kuiskaavalla
äänellä. -- Kuka on sallinut? Kun on päästänyt? Mars! Ulos!
-- Posetiivi vaikeni surullisesti vikisten.
-- Herra hyvä, sallikaa selittää teille -- -- alkoi hienotunteisesti
ukko.
-- Ei minkäänlaisia! Mars! -- kuului frakkiniekan kurkusta vihellystä
muistuttava ääni. Hänen paksut kasvonsa punastuivat äkkiä, ja silmät
laajenivat uskomattoman suuriksi, ikäänkuin äkkiä pullistuivat ulos, ja
alkoivat keränä pyöriä. Tämä oli niin kauheata että ukko tahtomattaan
peräytyi kaksi askelta taaksepäin.
-- Ala lähteä, Sergei, -- hän sanoi vetäen kiireesti posetiivia
selkäänsä -- Mennään!
Mutta he eivät olleet ehtineet kymmenenkään askeleen päähän ennenkuin
parvekkeelta kuului uusia huumaavia huutoja.
-- Ai-jai-jai! Minulle! Ta-ahdon! A-a-a! Anna-a! Kutsukaa! Minulle!
-- Mutta Trilly! -- Ah, hyvä Jumala, Trilly! Ah, palauttakaa toki ne
takaisin! -- voihki hermostunut rouva. -- Hyi, miten te kaikki olette
älyttömiä! -- Ivan, kuuletteko, että teille puhutaan? Kutsukaa heti
nämä kerjäläiset! --
-- Kuulkaa! Te! Hoi, miksikä teitä? Posetiivarit! Pyörtäkää! -- huusi
parvekkeelta muutama ääni.
Paksu lakeija, jonka poskiparta leyhki kummallekin puolen, syöksyi
juoksemaan poistuvien taiteilijain jälestä, hypähdellen kuin suuri
kumipallo.
-- Pst! -- Musikantit! Kuulkaahan, takaisin! -- Takaisin! -- hän huusi,
hengästyneenä ja viittoen molemmilla käsillään. -- Arvoisa vanhus,
-- hän sanoi, tarttuen vihdoin ukon hihaan, -- pyörrä aisat ympäri!
Herrasväki katsoo teidän pantomiinia. Vikkelään!
-- N-noo, onpas asiat! -- huokasi päätään pyörähyttäen ukko, mutta
lähestyi kuitenkin parveketta, otti posetiivin selästään, kiinnitti sen
eteensä kepin nenään ja alkoi soittaa galoppia samasta paikasta, jossa
se juuri oli keskeytetty.
Hyörinä parvekkeella hiljeni. Rouva sekä poika ja kultalasinen
herrasmies astuivat kaiteitten luo; toiset jäivät kunnioittavasti
taustalle. Puiston syvyydestä tuli esiliinaan puettu puutarhuri ja
asettui ukon lähelle seisomaan. Jostain esille puikahtanut talonmies
asettui puutarhurin taakse. Hän oli valtavan suuri, parrakas mies,
jolla oli synkät, kapeaotsaiset, rokonarpiset kasvot. Hän oli puettu
uuteen vaaleanpunaiseen mekkopaitaan, jota pitkin kulki vinoriveinä
suuria mustia pilkkuja.
Galopin käheitten, nikottavien sävelten kaikuessa Sergei levitti
maahan pienen maton, riisui nopeasti jalastaan purjekankaiset housut
(ne olivat ommellut vanhasta säkistä, ja takaa, leveimmältä kohdalta,
niitä koristi neliskulmainen tehtaanmerkki), heitti yltään rikkinäisen
takin ja jäi vanhanpuoleiseen kudottuun trikoopukuun, joka lukuisista
paikoista huolimatta sujuvasti ympäröi hänen hoikkaa, mutta voimakasta
ja notkeata vartaloaan. Hän oli jo aikuisia jäljittelemällä omaksunut
aito-voimistelijan eleet. Hypätessään matolle hän juoksussa vei kädet
huulilleen ja sitten leveällä teatterimaisella liikkeellä heilahutti ne
sivuille, ikäänkuin lähettäen yleisölle kaksi kiihkeätä suukkosta.
Ukko väänsi toisella kädellään taukoamatta posetiivin kampia, kutsuen
siitä esiin täräjäviä, yskiviä ääniä ja toisella heitti pojalle
erilaisia esineitä, jotka tämä taitavasti sieppasi lennosta. Sergein
temppuvarasto ei ollut suuri, mutta hän työskenteli hyvin, --
"puhtaasti", kuten sanovat voimistelijat -- ja mielellään. Hän heitti
ylöspäin tyhjän olutpullon, niin että se muutaman kerran pyörähti
ilmassa, ja äkkiä siepaten sen suulleen lautasen reunalle, piti sitä
muutamia sekunteja tasapainossa; heitteli ilmaan neljää luupalloa,
sekä myös kahta kynttilää, jotka hän yht'aikaa otti kynttiläjalkoihin;
sitte leikki hän yhdellä kertaa kolmella eri esineellä, -- viuhkalla,
puisella sikarilla ja sateenvarjolla. Kaikki ne hän sai lentämään
ilmassa, maahan koskematta, ja äkkiä, yht'aikaa, oli varjo pään
päällä, sikari suussa ja viuhka leyhytteli keimailevasti kasvoja.
Lopuksi Sergei itse muutaman kerran heitti kuperkeikkaa matolla, teki
"sammakon", näytti "amerikkalaisen solmun" ja käveli hiukan käsillään.
Tyhjennettyään koko "triksi"-varastonsa hän jälleen heitti yleisölle
kaksi suukkosta ja lähestyi raskaasti hengittäen ukkoa, vuorottaakseen
hänet posetiivia vääntämästä.
Nyt oli Arto'n vuoro. Koira tiesi tämän mainiosti, ja oli jo kauan
kiihtyneenä hypännyt kaikin nelin jaloin ukkoa vasten, joka kylki
edellä vääntäysi ulos olkaremmistä, ja haukkui häntä katkonaisesti ja
hermostuneesti. Kuka tietää, kenties tahtoi älykäs villakoira täten
ilmaista, että hänen mielestään on järjetöntä tehdä voimistelutemppuja,
kun Réaumur osottaa 32 astetta varjossa? Mutta ukko Lodyzhkin veti
viekkaan näköisenä selkänsä takaa ohuen kizil-puisen vavan. "Enkös sitä
tiennyt!" haukahti Arto viimeisen kerran, ja laiskasti, uppiniskaisesti
nousi se takajaloilleen, lakkaamatta tuijottaen räpyttävin silmin
isäntäänsä.
-- Palvele, Arto! Noin, noin, noin -- -- puhui vanhus, pitäen vapaa
villakoiran pään päällä. Käänny ympäri. Noin. Käänny ympäri -- Vielä,
vielä -- Tanssi, koiraseni, tanssi! -- Istu! Mitä-ä? Etkö tahdo? Istu,
sanon sulle. A-a -- Kas noin! Katsoppa! Nyt tervehdä kunnianarvoisaa
yleisöä. No! Arto! -- korotti uhkaavasti äänensä Lodyzhkin.
"Hau!" haukahti inholla villakoira. Sitte katsoi se isäntäänsä,
säälivästi räpyttäen silmiään, ja lisäsi vielä kahdesti hau! hau!
-- Ei, eipä ymmärrä minua ukkoseni! -- kuului tästä tyytymättömästä
haukunnasta.
-- Kas niin -- se on toinen asia. Kohteliaisuus ennen kaikkea. No,
ja nyt hyppäämme hiukan, -- vanhus jatkoi, ojentaen vapaansa lähellä
maata. -- Allez! Äläs, veliseni, kieltäsi ulos pistä. Allez! -- Hop!
Mainiosti. No, vielä kerta, noch ein mal -- allez! -- hop! Allez! hop!
Mainiosti, koiraseni. Kun tulemme kotiin, annan sulle porkkanaa. Niin!
sinähän et syökään porkkanaa? Minä kun aivan unohdin. Otappa sitte
minun silinterini ja pyydä herrasväeltä. Kenties he sinulle antavat
jotain maukkaampaa.
Vanhus nosti koiran takajaloilleen ja pisti sen suuhun vanhan
rasvaisen lippalakkinsa, jota hän niin hienon humoristisesti nimitti
silinteriksi. Pitäen lakkia hampaissaan ja astuen keimaillen notkuvin
jaloin Arto kulki parvekkeen luo. Sairaalloisen rouvan käsiin ilmestyi
pieni helmiemosta tehty kukkaro. Kaikki ympärillä seisovat hymyilivät
myötätuntoisesti.
-- Mitä? Enkö sanonut sinulle? -- kuiskasi kiusaten ukko, kääntyen
Sergein puoleen. -- Kysy sinä minulta: kyllä minä, veliseni, kaikki
tiedän. Ei mitenkään ruplaa vähemmän.
Tällä hetkellä kajahti parvekkeelta niin kauhistavan terävä, melkein
epäinhimillinen ulvonta, että Arto joutui hämilleen, pudotti suustaan
lakin ja hypähdellen, häntä koipien välissä, katsoen pelokkaasti
taakseen, syöksyi isäntänsä jalkojen juureen.
-- Tahdo-o-o-n-a-a! kiljui jalkaa polkien kiharatukkainen poika. --
Minulle! Tahdon! Koira-a-an! Trilly tahtoo ko-o-oi-ra-an --
-- Ah, hyvä Jumala! Ah! Nikolai Apollonytsh -- Rakas nuori herra! --
Rauhotu, Trilly, rukoilen sinua! -- rupesivat ihmiset jälleen hyörimään
parvekkeella.
-- Koira! Anna koira! Tahdon! Roistot, paholaiset, pöllöt! -- huusi
poika poissa suunniltaan.
-- Mutta enkelini, älä kiihota itseäsi! -- lepersi hänen ylleen
kumartuen vaaleansiniseen nuttuun puettu rouva. -- Sinä tahdot taputtaa
koiraa? No hyvä, hyvä, kultaseni, heti. Tohtori, mitä arvelette, saako
Trilly taputtaa tätä koiraa?
-- Yleensä puhuen, en kehottaisi, -- sanoi puhuteltu levittäen kätensä,
-- mutta jos on luotettava desinfektsioni, esimerkiksi boorihapolla tai
heikolla karboliliuoksella, ni-iin -- yleensä --
-- Ko-oira-a!
-- Heti, suloni, heti. Siispä me, tohtori, käskemme pestä sen
boorihapolla ja silloin -- Mutta Trilly, älähän ole niin kiihottunut!
Vanhus, tuokaa, tehkää hyvin, koiranne tänne. Älkää peljätkö, teille
maksetaan. Vaan kuulkaahan, eihän se ole sairas? Tarkotukseni on kysyä,
eihän se ole vesikauhuinen? Tai kenties sillä on echinokokkeja?
-- En tahdo taputtaa, en tahdo! -- ulvoi Trilly, päästäen suustaan
ja nenästään kuplia. -- Tahdon kokonaan! -- Pöllöt, paholaiset! --
Kokonaan minulle! Tahdon itse leikkiä... Ainaiseksi!
-- Kuulkaa vanhus, tulkaahan tänne, -- huusi rouva koettaen saada
äänensä kuuluville. -- Ah, Trilly, sinä tapat äidin huudollasi.
Ja miksi laskettiinkaan nämä musikantit! No, mutta tulkaahan toki
lähemmäksi, vielä lähemmäksi!... vielä, ettekö kuule mitä sanotaan!
Kas niin -- Ah, älä toki suutu, Trilly, äiti tekee kaikki mitä tahdot.
Rukoilen sinua. Miss, rauhoittakaa toki vihdoinkin lapsi -- Tohtori,
pyydän teitä -- Paljonko sitte tahdot, vanhus?
Ukko otti lakin päästään. Hänen kasvoilleen tuli kunnioittava ilme.
-- Mitä teidän armonne suvaitsee antaa, rouva, teidän
korkeaylhäisyytenne... Me olemme pikkueläjiä, otamme kiitollisesti
vastaan jokaisen lahjan -- Kait ette itse tee vääryyttä ukolle --
-- Ah, miten tolkuton te olette! Trilly, sinun pikku kurkkuasi
pakottaa. Tajutkaahan toki, että koira on _teidän_, eikä minun. No,
kuinka paljon? Kymmenen? Viisitoista? Kaksikymmentä?
-- A-a-a! Ta-ahdon! Antakaa koira, antakaa koira, -- rääkyi poika,
potkien lakeijan pyöreätä vatsaa.
-- Tuota noin -- suokaa anteeksi, teidän kirkkautenne, -- änkytti
Lodyzhkin. -- Minä olen vanha ja höperö ihminen -- En minä heti ymmärrä
-- ja lisäksi olen vähän kuuronlainen -- se on, mitenkäs te suvaitsette
sanoa?... Koirasta? --
-- Ah, hyvä Jumala!... Te nähtävästi tahallanne tekeydytte idiootiksi?
-- tulistui rouva. -- Hoitaja, antakaa kiiruusti Trillylle vettä!
Minä kysyn teiltä venäjäksi, paljostako tahdotte myydä koiranne.
Ymmärrättekö, koiranne, koiran --
-- Koiran! -- Ko-oira-an! ulvoi entistään äänekkäämmin poika.
Lodyzhkin loukkaantui ja painoi lakin päähänsä.
-- En minä, hyvä rouva, myy koiria, -- hän sanoi kylmästi ja
arvokkaasti. -- Ja tämä koira, armollinen rouva, saattaa sanoa, meidät
molemmat -- hän osotti peukalollaan olkansa yli Sergeitä -- meidät
molemmat pitää ruuassa, juomassa ja vaatteissa. Eikä se ole mitenkään
mahdollista, että niinkuin esimerkiksi myydä.
Trilly sillä välin huusi läpitunkevasti kuin veturin pilli. Hänelle
tarjottiin vesilasi, mutta hän läiskäytti sen raivostuneena
opettajattaren kasvoille.
-- Mutta kuulkaahan toki, mieletön vanhus! -- Ei ole esinettä, jota
ei myytäisi, -- puhui itsepintaisesti rouva, painaen kämmenillään
ohimoitansa. -- Miss, kuivatkaa kiiruusti kasvonne ja antakaa minulle
migreniinini. Ehkä koiranne maksaa sata ruplaa! No, kaksisataa?
Kolmesataa? No mutta vastatkaa toki, pölkky! Tohtori, sanokaa hänelle
jotain, Jumalan tähden.
-- Ala lähteä, Sergei, -- Lodyzhkin synkästi murahti. Pölk-ky -- Arto,
tule tänne! --
-- He-ei, varroppa, hyvä mies, -- huusi käskevää basso-ääntään
venyttäen paksu kultalasinen herrasmies. -- Parempi kun et konstailisi,
ystävä hyvä, sanon sinulle. Koirastasi on kymmenen ruplaa hyvä hinta
ja sinustakin vielä kaupan päälle -- Ajattelehan, aasi, miten paljon
sinulle tarjotaan!
-- Kiitän teitä nöyrimmästi, herra, vaan kuitenkin -- -- Lodyzhkin
heitti rykien posetiivin selkäänsä. Vaan ei se asia mitenkään käy, että
niinkuin myydä. Etsikää te mieluummin joku muu koira -- Jääkää hyvästi
-- Sergei, käy edellä.
-- Entä onko sulla passi? -- tohtori äkkiä uhkaavasti mylvähti. --
Kyllä minä teidät, kanaljat tunnen!
-- Talonmies! Semjon! Ajakaa niitä! -- huusi vihan murtamin kasvoin
rouva.
Synkkä talonmies vaaleanpunaisessa paidassa lähestyi pahaa ennustavin
katsein taiteilijoita. Parvekkeella syntyi kauhea, moniääninen
meteli: täyttä kurkkua mylvi Trilly, hänen äitinsä voihki, hoitajatar
yhdessä alihoitajattaren kanssa supisivat nopeasti, ja tohtori pörisi
sakealla bassollaan kuin kiukkuinen paarma. Mutta ukko ja Sergei eivät
enää joutaneet katsomaan miten tämä kaikki loppuisi. Aika tavalla
pelästyneen villakoiran edeltäminä he melkein juoksujalkaa riensivät
portille. Ja heitä seurasi talonmies, töykkäillen vanhusta takaapäin,
posetiiviin, ja puhui uhkaavalla äänellä:
-- Kuljeksitte täällä, kiertäjät! Kiitä vielä Jumalaa, ettet saa
selkääsi, vanha kränä. Vaan toiste kun tulet, niin tiedäppäs etten
kursaile kanssasi, puristan niskaharjaksista ja raahaan herra
nimismiehen luo. Maankiertäjät!
Pitkän aikaa vanhus ja poika kulkivat ääneti, mutta yht'äkkiä,
ikäänkuin sopimuksesta, he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat
nauruun: ensin alkoi nauraa Sergei, ja sitten, häneen katsoen, mutta
hiukan hämillään hymähti myös Lodyzhkin.
-- Mitä, ukko Lodyzhkin? Sinä kaikki tiedät? Sergei häntä kavalasti
kiusasi.
-- N-niin, veli. Jouduimmepas me kiikkiin, -- sanoi päätään puistaen
vanha soittaja. Vaan olipas se käärmeellinen poikaviikari -- Mitenkäs
he hänet ovat sellaiseksi kasvattaneet, hitto hänet periköön?
Sanokaahan: kaksikymmentäviisi ihmistä hänen ympärillään tansseja
tanssii. No toki, jos minä määrätä saisin, kyllä minä hälle iitä
näyttäisin. Anna, sanoo, koira. Entäs sitte? Jos kuutakin taivaalta
alkaa tehdä mieli, niin anna hälle kuukin? Tulehan tänne, Arto, tulehan
koiraseni. No jopas tänään päivä sattui. Merkillistä.
-- Päivistä paras! -- jatkoi pistelyään Sergei. Yksi rouva lahjotti
vaatetta, toinen antoi ruplan. Kaikki sinä, ukko Lodyzhkin, edeltäkäsin
tiedät.
-- Vaan sinäpä ole hiljemmällä, vekara, -- väisti ukko hyvänsuovasta.
-- Muistatko, miten laputit talonmiestä pakoon? Luulinpa, etten sinua
saavuttaisi. Se on vakava mies, se talonmies.
Poistuttuaan puistosta kuljeksiva seurue laskeusi jyrkkää, lohkeilevaa
polkua meren rantaan. Täällä vuoret hiukan perääntyivät, jättäen tilaa
kapealle, lakealle vyöhykkeelle, jota peittivät tasaiset, mainingin
pyöristämät kivet. Näitä vasten nyt meri hiljaa solisten hyväilevästi
loiskui. Viitisentoista sylen päässä rannasta pyöriskelivät vedessä
delfiinit, pistäen siitä hetkeksi näkyviin lihavat, pyöreät selkänsä.
Kaukana taivaanrannalla, siellä, missä meren vaaleansinistä atlasta
reunusti tummansininen samettinauha, seisoivat liikkumattomina
kalastajavenheitten solakat, auringonvalosta hiukan punertavat purjeet.
-- Tässäpä me uimme, ukko Lodyzhkin, -- sanoi Sergei päättävästi.
Kulkiessaan oli hän jo ennättänyt riisua housut yltään, hypäten milloin
toisella, milloin toisella jalalla. -- Annas kun autan sinua ottamaan
urut selästä.
Hän riisuutui nopeasti, läiskähytti alastonta, päivän ruskeaksi
polttamaa ruumistaan ja heittäysi veteen, kohottaen ympärilleen
kohisevia vaahtokuohuja.
Ukko riisuutui verkalleen. Kädellä suojaten silmiään auringolta ja
tiirottaen, hän katseli Sergeitä hellivästi hymyten.
"Kyllä se siitä vielä poikanen kasvaa", -- Lodyzhkin ajatteli, --
"vaikkapa vain luisevakin on -- kas kun kaikki kylkiluutkin näkyvät,
vaan tuleepa hänestä kuitenkin vankka poika".
-- Hoi, Serjozhka! Älä sinä kovin etäälle ui. Merisika vie.
-- Vaan minäpä sitä hännästä! -- Sergei kaukaa huusi.
Ukko seisoi kauan päivänpaisteessa, kainaloltaan pidellen. Veteen
hän astui hyvin varoen ja kasteli huolellisesti punaisen kaljun
päälakensa ja sisäänpainuneet kylkensä, ennenkuin sukelsi. Hänen
ruumiinsa oli kellertävä, raihnainen ja voimaton, jalat hämmästyttävän
hoikat ja selkä esiinpistävine terävine lapaluineen oli käyristynyt
monivuotisesta posetiivin kantamisesta.
-- Ukko Lodyzhkin, katso! -- huusi Sergei.
Hän pyörähti ympäri vedessä, heittäen jalat pään yli. Ukko, joka jo oli
astunut veteen vyötäisiä myöten ja istuutunut siihen autuaasti rykien,
huusi hätäisenä:
-- No, äläpäs konstaile, porsas. Katsohan! Minä s-sinut!
Arto haukkui vimmatusti ja laukkasi pitkin rantaa. Hänet teki
levottomaksi se, että poika oli uinut niin kauas. "Mitä hyödyttää
näytellä rohkeuttaan?" haukkui villakoira kiihtyneesti. -- "Kun on maa,
niin käy sitä. Se on paljon varmempaa."
Se itsekin oli menemäisillään veteen rintaa myöten ja pari kolme kertaa
lipoi sitä kielellään. Mutta suolainen vesi ei sitä miellyttänyt, ja
kevyet laineet, jotka solisivat rantasomerikkoa vasten, pelottivat
sitä; se hypähti rannalle ja ryhtyi jälleen haukkumaan Sergeitä. "Mitä
hyödyttävät nuo tuhmat konstit? Istuisit rannalla, vanhuksen vieressä.
Oh, miten paljon huolta tuo poikavekara tuottaa!"
-- Hei, Serjozha, tulehan todella pois, jo riittää! vanhus kutsui.
-- Heti, ukko Lodyzhkin, -- poika vastasi. -- Katsohan, kun uin
niinkuin höyrylaiva. U-u-u-uh!
Vihdoinkin hän ui rantaan, mutta ennenkuin pukeutui, tarttui hän käsin
Arto'hon ja palattuaan sen kanssa mereen, heitti sen kauas veteen.
Koira lähti heti uimaan takaisin, pitäen veden päällä vain kuonoaan ja
kelluvia korviaan, pärskyen äänekkäästi ja loukkaantuneesti. Hypättyään
kuivalle maalle se puisti koko ruumistaan, ja pilvittäin pisaroita
suihki ukon ja Sergein päälle.
-- Varroppa, Serjozha, eihän ne suinkaan meille? Lodyzhkin sanoi,
tuijottaen ylöspäin, vuorta kohti.
Polkua pitkin laskeusi nopeasti, huutaen käsittämättömiä sanoja ja
viittoen käsillään, tuo samainen synkkä talonmies vaalean punaisine,
mustapilkkuisine paitoineen, joka neljännestunti sitten oli karkottanut
vaeltavan seurueen huvilasta.
-- Mitä hän tahtoo? -- kysyi ukko hämmästyen.