II

Polku kulki pitkin korkeata rantaäyrästä, kiemurrellen satavuotisten

öljypuiden varjossa. Meri toisinaan vilahteli puitten lomitse, ja

silloin tuntui siltä, kuin olisi se loitotessaan etäisyyteen jatkuen

samalla kertaa kohonnut pystyyn tyynenä valtavana muurina, ja sen

väri oli vielä sinisempi, vielä sakeampi kuviokkaissa aukoissa,

hopean-vihertäväin lehväin lomassa. Ruohikossa, kizil-pensaissa ja

villeissä orjantappuroissa, viinitarhoissa ja puissa -- kaikkialla

soittivat suuret heinäsirkat; ilma tärisi niiden heläjävästä,

yksitoikkoisesta, taukoamattomasta huudosta. Päivä tuli helteinen,

tyven, ja kuumentunut maa poltti jalkapohjia.

Sergei, joka tapansa mukaan asteli ukon edellä, pysähtyi odottamaan,

että tämä saavuttaisi hänet.

-- Mitäs sinä, Serjozha? -- kysyi soittaja.

-- On helle, ukko Lodyzhkin -- ei voi sietää! Olisipa kylpeä --

Vanhus käydessään tottuneella olkapään liikkeellä korjasi posetiivia

selässään ja pyyhkäisi hihalla hiestyneitä kasvojaan.

-- Hyväpä tietenkin! -- huoahti hän, katsellen himokkaasti alaspäin,

meren viileää sineä. -- Mutta kylvyn jälkeenpä vielä pahemmin uuvuttaa.

Minulle sanoi eräs tuttu välskäri: tämä suola se ihmiseen vaikuttaa --

heikentää siis, muka -- se meren suola --

-- Ehkäpä valehteli? -- huomautti epäillen Sergei.

-- No vielä, valehteli! Miksikä hän valhetta puhuisi? Vakava ihminen,

juomaton -- talorähjä on hänellä Sevastopolissa. -- Eikä täällä ole

mistä laskeutua rantaan. Odotahan, niin kuljemme Mishoraan saakka,

sielläpä virutamme syntiset ruumiimme. Ennen päivällistä on se

suloista, se kylpeminen näet -- ja sitten, tuota noin -- nukahtaa

hetkiseksi -- ja hyvä on olla --

* * * * *

Arto, kuullessaan puhelua takanaan, kääntyi ympäri ja juoksi ihmisten

luo. Sen vaaleansiniset hyvät silmät olivat tiirullaan helteestä

ja katsoivat lempeästi, ja pitkä riippuva kieli vavahteli tiheästä

hengityksestä.

-- Mitä, veli, koiraseni? Lämminkö on? -- kysyi ukko.

Koira haukotteli pinnistyneesti, kiertäen kielensä torvelle, alkoi

väristä koko ruumiiltaan ja vingahti kimeästi.

-- N-niin, veliseni, ei voi tehdä mitään -- On sanottu: otsasi

hiessä, -- jatkoi opettavaisesti Lodyzhkin. -- Vaikka tuota sinulla,

niin sanoakseni, ei ole otsaa, vaan kuono, mutta kuitenkin -- No,

lähde, lähdeppä eteenpäin, mitä siinä jaloissa pyörit -- Vaan minäpä,

Serjozha, tunnustaakseni pidän tästä samasta lämpimyydestä. Urut ne

vain häiritsevät, mutta muuten, ellei työtä olisi, laskisin makaamaan

johonkin ruohikkoon, varjoon, maha, tuota noin, ylöspäin, ja makailisin

mielihyvikseni, meidän vanhoille luillemme on tuo sama aurinko tärkein

asia.

Polku laskeutui alaspäin, yhtyen leveään, kivikovaan, häikäisevän

valkeaan tiehen. Tästä alkoi vanha kreivillinen puisto, jonka sakeassa

vihannuudessa sijaitsi hajallaan kauniita huviloita, kukkalavoja,

ansareita ja suihkukaivoja. Lodyzhkin tunsi nämä paikat hyvin; joka

vuosi hän kävi niissä toisessa toisen jälkeen viininkorjuukauden

aikana, kun koko Krimin täyttää hienosti puettu, rikas ja iloinen

yleisö. Etelän luonnon kirkas rehevyys ei liikuttanut vanhusta, mutta

sen sijaan ihastui paljoon Sergei, joka oli täällä ensi kertaa.

Magnoliat kovine ja kirkkaine, ikäänkuin kiillotettuine lehtineen

ja valkeine lautasen suuruisine kukkineen; huvimajat, ylt'yleensä

viiniköynnösten läpäisemät, joiden raskaat tertut riippuivat alas;

valtavat vuosisatais-plataanit valkeine kuorineen ja mahtavine

latvoineen; tupakkaistutukset, purot ja vesiputoukset, ja kaikkialla

-- kukkasmaissa, puutarhoissa, huviloiden seinillä -- kirkkaat,

suuremmoiset tuoksuavat ruusut, -- kaikki tämä elävällä kukoistavalla

kauneudellaan yhä hämmästytti pojan lapsellista mieltä. Hän lausui

ihastuksensa ääneen, nykien vanhusta ehtimiseen hihasta.

-- Ukko Lodyzhkin, kuulkaas, ukko, katsokaapa, suihkukaivossahan

on kultaisia kaloja! -- Totta vie, ukko, kultaisia, vaikka tuohon

paikkaan kuolisin! huusi poika painaen kasvonsa puutarhaa ympäröivää

ristikkoaitaa vasten, jonka keskellä oli suuri allas. Ukko hoi,

persikoita! Kas miten paljon! Yhdessä puussa!

-- Astu pois, tyhmeliini, mitäs siinä töllistät! kehotti häntä

leikkisästi vanhus. -- Maltappa, kun saavumme Novorossijskin

kaupunkiin, ja siis jälleen painumme etelää kohti. Siellä, tosiaan, on

seudut -- on mitä katsella. Heti, niin sanoakseni, ovat siinä Sotshi,

Adler, Tuapse, ja sitte, veliseni, Suhum, Batum -- Silmät kieroon

menevät katsellessa -- Sanomme, esimerkiksi, -- palmu. Ihme! Runko on

sillä karvainen kuin huopa, ja joka lehti on niin suuri, että riittää

peittämään meidät molemmin.

-- Oikeinko totta? -- ihmetteli iloissaan Sergei.

-- Maltahan, saat itse nähdä. On siellä joka lajia. Appelsiini,

esimerkiksi, tai vaikkapa, sanotaan, se samainen sitruuna -- Tottapa

olet puodissa nähnyt?

-- No?

-- Niin se vain ilmassa kasvaa. Ilman mitään, suoraan puussa,

kuten meillä, tuota noin, omena tai päärynä -- Ja kansa on siellä,

veliseni, tykkänään ihmeteltävää: turkkeja, persiläisiä, kaikenlaisia

tsherkessejä, kaikki yönutuissa ja tikarit vyöllä -- Hurjaa sakkia! ja

onpa siellä vielä, veliseni, etiooppeja. Minä heitä olen monasti nähnyt

Batumissa.

-- Etiooppeja? Kyllä tiedän. Ne on niitä, joilla on sarvet, -- sanoi

varmana asiastaan Sergei.

-- Ei niillä kyllä sarvia ole, se on valepuhetta. Mutta mustia ovat

kuin saapas, ja vieläpä kiiltävätkin. Heidän suuret huulensa ovat

punaiset, paksut, ja suuret silmänsä valkeat, ja hiukset kähärät, kuin

mustan pässin villa.

-- Kauheita ovat vissiin -- ne etioopit?

-- Mitenkäs sen sanoisin? Oudokseltaanhan se kyllä -- pelkäät vähän,

no, vaan sitte näet, etteivät muut ihmiset pelkää, ja itsekin tulet

rohkeammaksi -- Paljon siellä, veliseni, on joka sorttia. Kun tulemme,

saat itse nähdä. Yksi vain on paha -- kuume. Sillä ylt'ympäri on

soita, mätää, ja lisäksi ankarat helteet. Sikäläisille asukkaille ei

se mitään, ei vaikuta heihin, mutta äskentulleen käy huonosti. Vaan

riittääpä jo, Sergei, tämä meidän suunpiekseminen. Lähdeppä portille.

Tässä huvilassa asuu kovin hyvää herrasväkeä -- Kysy sinä minulta,

kyllä minä kaikki tiedän!

Mutta päivä tuli heille epäonnistunut. Toisista paikoista heidät

karkottivat pois, jo kaukaa huomattuaan; toisin paikoin, heti

posetiivin ensimäisten käheitten ja honottavien äänten kuuluessa,

viitottiin heille harmistuneesti ja kärsimättömästi parvekkeilta,

ja toisin paikoin palvelija ilmotti, että "herrasväki ei vielä ole

saapunut". Kahdessa huvilassa heille tosin maksettiin näytännöstä,

mutta kovin vähän. Ukko ei muuten halveksinut mitään alhaistakaan

maksua. Astuessaan aituuksesta tielle hän tyytyväisen näköisenä

kilisteli kuparilantteja taskussaan ja puheli hyvänsävyisesti:

-- Kaksi ja viis, yhteensä seitsemän kopekkaa. No mitäs, veli

Serjozhenjka, rahaa se sekin on. Seitsemän kertaa seitsemän, --

siinähän se onkin puoli ruplaa kertynyt kokoon, ja me siis olemme

kaikki kolme kylläiset, ja yösija on meillä, ja ukkeli Lodyzhkinille

voi suoda ryyppylasin hänen heikkoutensa tähden, monien vammojensa

vuoksi -- Oh, eivät sitä herrasväet ymmärrä! Kahtakymmentä kopekkaa on

sääli, ja viittä eivät kehtaa antaa -- niinpä käskevätkin pois. Vaan

antaisit mieluummin vaikkapa kolmekin kopekkaa -- Enhän minä paheksu,

enhän minä mitään... miksikäs paheksuisin?

Yleensä Lodyzhkin oli luonteeltaan vaatimaton eikä nurissut edes

silloinkaan, kun hänet karkotettiin. Mutta tänään hänenkin tavallisen,

hyvänsuovan tyyneytensä rikkoi eräs kaunis, lihava, näöltään kovin

hyväluontoinen rouvasihminen, joka omisti kukkatarhan keskessä

sijaitsevan ihmeen kauniin huvilan. Hän kuunteli tarkkaavasti

soittoa, katseli vielä tarkkaavammin Sergein voimistelutemppuja sekä

Arto'n hullunkurisia "konsteja" ja kyseli tämän jälkeen kauan ja

tarkkaan pojalta vanhako hän on ja mikä nimensä, missä oli oppinut

voimistelemaan, mikä ukko oli hänelle, mitä olivat hänen vanhempansa

j.n.e.; sitte käski hän odottamaan ja poistui huoneisiin.

Hän viipyi siellä kymmenisen minuuttia, tai neljännestunninkin, ja

mitä pitemmälle kului aika, sitä suuremmiksi kasvoivat taiteilijain

epämääräiset, mutta houkuttelevat toiveet. Ukko jo kuiskasikin

poikaselle, suojaten varovasti suutaan kämmenellä kuin kilvellä:

-- No, Sergei, sattuipas onni, kuuleppa vain mitä sanon: minä,

veliseni, tiedän kaikki. Kenties antaa jotain vaatetta tai jalkinetta.

Se nyt on varma! --

Vihdoin astui rouva ulos parvekkelle, heitti ylhäältäpäin Sergein

kurotettuun hattuun pienen valkoisen lantin ja poistui heti. Raha

havaittiin vanhaksi, molemmilta puolin kuluneeksi ja lisäksi

reiälliseksi kymmenkopekkaiseksi. Ukko kauan katseli sitä ymmällään.

Hän oli jo astunut tielle ja kulkenut kauas huvilasta, mutta piti yhä

kymmenkopekkaista kämmenellään, ikäänkuin punniten sitä.

-- N-n-niin -- Sukkelastipa kävi! -- lausui hän, äkkiä pysähtyen.

-- Taidanpa sanoa -- Ja me siinä, kolme pöllöpäätä, yritimme. Olisi

edes mieluummin vaikkapa napin antanut. Sen saattaa ainakin ommella

johonkin. Vaan mitä teen tällä roskalla? Rouvapa tietenkin ajattelee:

Kyllä äijä sen yöllä jollekin sujahuttaa, noin pikkuhiljaa. Vaan

eipäs, suuresti erehdytte, armollinen rouva. Lodyzhkin-vanhus ei rupea

sellaisiin kataluuksiin. Niinpä! Kas tuossa on teidän kallisarvoinen

kymmenkopekkaisenne! Tuossa!

Ja hän heitti suuttuneena ja ylpeänä pois rahan, joka heikosti

kilahtain upposi tien valkoiseen tomuun.

Niin kulki vanhus pojan ja koiran kanssa kautta koko huvila-asutuksen,

ja he valmistausivat jo laskeutumaan meren rantaan. Vasemmalla kädellä

oli vielä yksi viimeinen huvila. Sitä ei näkynyt korkean valkoisen

muurin takaa, jonka yli sisäpuolelta kohousi taaja rivi solakoita ja

tomuttuneita pitkien mustien värttinöiden kaltaisia kypressejä. Vain

leveästä, kummallisten leikkaustensa vuoksi pitsiä muistuttavasta

portista saattoi nähdä kulman tuoretta, viheriän, kirkkaan silkin

kaltaista nurmikkoa, pitkän kukkamaan ja kaukana taustalla umpinaisen,

suoraan läpinäkyvän lehtikujan, jota ylt'yleensä peitti tuuhea

viiniköynnös. Keskellä nurmikkoa seisoi puutarhuri, joka pitkästä

letkusta kasteli ruusuja. Hän peitti torven suun sormellaan, ja tämän

johdosta leikki aurinko lukemattomien pisarain suihkeessa kaikin

sateenkaaren värein.

Ukko aikoi astua ohi, mutta katsoessaan porttia pysähtyi hän ällistyen.

-- Vuotappa hetkinen, Sergei, huusi hän pojalle. Eikös vainen siellä

liiku ihmisiä? Onpas se historia. Miten monta vuotta olenkin täältä

kulkenut -- eikä koskaan ihmissielua. Annas kuulua, veli Sergei!

-- "Huvila Ystävyys, pääsy sivullisilta ankarasti kielletty" -- luki

Sergei päällekirjoituksen, joka oli taitavasti laadittu toiseen

porttipylvääseen.

-- Ystävyys? -- -- kysyi lukutaidoton ukko. -- Kas -- kas! Sehän se on

se oikea sana -- ystävyys. Koko päivän on onni meitä pettänyt, vaan

tässäpä korvaamme vahingon. Sen tunnen vainulla, ikäänkuin metsäkoira.

Arto, ici, koiran poika! Astu rohkeasti, Serjozha. Kysy sinä aina

minulta, kyllä minä kaikki tiedän!