A. Kuprin.
Valkoinen villakoira.
Koiran onni.
Eläinnäyttelyssä.
Norsu.
Joella.
A. Kuprin.
A. Kuprin lienee -- Vladimir Korolenkon rinnalla -- nykyään elävistä
venäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänyt
vallankumousvuosien "dekadenttisen" rappeutumiskauden halki suurten
venäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosin
ole voinut -- tai tahtonut -- nostaa nimensä ympärille sellaista
suurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai Leonid
Andrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämään
kirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.
Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaita
niistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" --
"Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihin
viittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettu
kevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan pari
talven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää --
Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa"
("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajana
ja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematon
puoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänen
v. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.
Valkoinen villakoira.
I
Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käyden
huvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässä
tavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto,
jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teitten
risteyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaen
häntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi se
aina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaen
iloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanha
poika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihin
tarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientä
ja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämään
laatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoin
seurueen vanhin jäsen -- ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessä
selässään posetiivia.
Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaan
korjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta:
saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "Matkustuksesta
Kiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, mutta
nyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollista
torvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinut
ensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peli
ikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torven
läppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se veti
yhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä,
kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistä
koneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surun
vivahduksella:
-- Mitä tehdä? -- Iäkkäät urut -- Vilustuneet -- Alat soittaa, niin
jo huvilanasukkaat loukkaantuvat: "hyi", sanovat, "mitä roskaa!" Vaan
kappaleetpa olivat sangen hyvät, muodikkaat, mutta nykyiset herrasväet
eivät vain ensinkään harrasta meidän musiikkiamme. Heille esitä heti
"Geisha", "Kaksipäisen kotkan suojassa", valssi "Lintujenmyyjästä".
Niin ja sitte nämä torvetkin -- Kuletin urkuja mestarin luona -- eikä
suostu korjaamaan. Pitää, sanoo, tehdä uudet torvet, tai mieluimmin,
sanoo, myy sinä hapantunut pelivärkkisi historialliseen museoon...
ikäänkuin jokin muistomerkki -- No niin, riittää se siitä! On se meitä
elättänyt, Sergei, tähän saakka, Jumala suo niin elättää vieläkin.
Ukko Martyn Lodyzhkin rakasti posetiiviaan niinkuin saattaa rakastaa
vain elävää, läheistä, ehkäpä sukulaistakin olentoa. Totuttuaan
siihen monen raskaan kulkuri-vuoden kestäessä hän vihdoin alkoi nähdä
siinä jotain elollista, melkein tietoista. Sattui joskus, että yöllä,
maattaessa jossain likaisessa majatalossa, lattialla ukon päänaluksen
vieressä seisova posetiivi äkkiä päästi heikon äänen, surullisen,
yksinäisen ja väräjävän, kuin vanhuksen huokauksen. Silloin Lodyzhkin
hiljaa silitti sen leikkauksilla koristeltua kylkeä ja kuiskasi
leppeästi:
-- Mitä veli? Valitatko? -- Pane kärsien vain --
* * * * *
Yhtä paljon kuin posetiivia, kenties vielä hiukan enemmänkin, hän
rakasti ikuisten harharetkiensä nuorimpia seuralaisia: villakoira
Arto'ta ja pientä Sergeitä. Pojan oli hän kolme vuotta sitte ottanut
"vuokralle" eräältä renttusuutarilta, joka oli leskimies, sitoutuen
maksamaan hänelle siitä kaksi ruplaa kuussa. Mutta suutari kuoli pian,
ja Sergei pysyi ikänsä liittyneenä ukkoon sekä kiintymyksen että elämän
pikku harrastusten kautta.