alkuperäisempi ja vaatimattomampi kuin yksinkertaisin talonpoika.
Hänen isänsä oli täyttänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta eikä ollut
milloinkaan nukkunut edes yhtä ainoata yötä muualla kuin omassa
sängyssään oman kattonsa alla McGillin saarella. Sellainen oli kapteeni
MacElrathin mielestä ihanteellista elämää, ja hän ihmetteli jokaista,
joka ilman pakkoa saattoi jättää maankamaran ja lähteä merille. Tuolle
paljon matkustaneelle miehelle maailma oli jokseenkin yhtä tuttu
kuin työpajassaan istuvalle rajasuutarille oma kylänsä. Kapteeni
MacElrathin käsityksen mukaan maailma oli kylä. Hän näki sen kujat
tuhannen mailin pituisina — niin, vielä pitempinäkin — ja niissä oli
mutkia, joista käännyttiin ohi maailman myrskyisimpien nienten tahi
poikettiin rauhallisemmille vesille. Siellä oli poikkikujia, jotka
toiseen suuntaan johtivat kukkaismaihin ja kesämerille ja toiseen
suuntaan loppumattomien, purevien myrskyjen keskelle tai kohtaamaan
vaarallisia ajelehtivia jäävuoria. Valonkimmelteiset kaupungit toimivat
näiden pitkien kujien tavaramakasiineina — paikkoina, joissa tehtiin
kauppoja, täytettiin varastot, otettiin tai purettiin lastia ja saatiin
Lontoosta, laivanvarustajalta määräyksiä mennä toiselle taholle, aina
vain pitkiä, pitkiä merikujia myöten hakemaan uutta lastia tuolta
ja purkamaan täällä, rahtaamaan tavaraa minne tahansa, kunhan vain
rahaa tuli eikä vakuuttaja kieltänyt. Mutta kaikkea moista oli ikävä
ajatella, ja paitsi sitä, että hän sai siitä toimeentulonsa, hän ei
voinut tuntea siitä vähintäkään tyydytystä.
Kun hän viimeksi oli ottanut jäähyväiset vaimoltaan —
kaksikymmentäkahdeksan kuukautta sitten — he olivat eronneet
Cardiffissa. Hän lähti silloin Valparaisoon hiililastissa — täsmälleen
yhdeksäntuhatta tonnia. Valparaisosta hän meni Austraaliaan kevyesti
lastattuna, kuudentuhannen mailin matkan, jonka loppupuolta
uhkaavat myrsky ja hiilenpuute. Sitten taas hiilten kera Oregoniin,
seitsemäntuhatta tonnia, ja melkein yhtä pitkä matka Japaniin ja
Kiinaan kappaletavaralastissa. Sieltä Jaavaan ottamaan sokeria
Marseilleen, sitten takaisin pitkin Välimerta Mustalle merelle ja
edelleen hirmumyrskyjen lävitse Baltimoreen ruuma täynnä malmia.
Jälleen hiilipula ja pakko poiketa Bermudaan varastoa täyttämään.
Sitten rahtausta jonkin aikaa — Norfolk, Virginia — mukana salaperäinen
lasti kieltotavaraa ja kurssi Etelä-Afrikkaan erään mystillisen
saksalaisen superkargon alaisena, jonka rahtaajat olivat lähettäneet
laivalle. Madagaskarin luo neljän solmun nopeudella superkargon
määräysten mukaan. Hiljainen pelko, että Venäjän laivasto saattoi
tarvita hiiliä. Rettelöitä ja viivytyksiä, pitkiä odotuksia merellä,
kansainvälisiä selkkauksia, koko maailma järkytettynä vanhan
_Tryapsicin_ ja sen kieltotavaralastin puolesta — ja sitten edelleen
Japaniin Sassebon satamaan. Takaisin Austraaliaan, uusi rahtaus,
kappaletavaraa Sydneystä, Melbournesta ja Adelaidesta Mauritiukselle,
Lorenzo Marquesille, Durbaniin, Algoan lahteen ja Kapkaupunkiin.
Ceyloniin saamaan määräyksiä, ja Ceylonista Rangooniin lastaamaan
riisiä Rio de Janeiroon. Sieltä Buenos Ayresiin ottamaan maissia
Suur-Britanniaa tai mannermaata varten, pysähdys St. Vincentissä,
jonne tuli määräys mennä Dubliniin. Kaksi vuotta ja neljä kuukautta
eli kahdeksansataaviisikymmentä päivää lokikirjan mukaan oli laiva
höyrynnyt edestakaisin pitkin tuhansien mailien pituisia valtameriteitä
ja tullut taas takaisin Dubliniin. Ja nyt kapteeni MacElrath oli
äärimmäisen väsynyt.
Pieni hinaajalaiva oli nyt ottanut _Tryapsicin_ haltuunsa; kovalla
metelillä ja kimeiden komentosanojen sinkoillessa vanha merenkulkija
hiljaa vedettiin telakkaporttien läpi Ring's Endin poukamaan. Keulasta
ja perästä heitettiin köydet maihin ja rautaketju lasketettiin
keskilaivalta. Pieni joukko iloisena odottelevia ihmisiä oli jo
kokoontunut laskupaikalle.
"Antakaa merkki!" komensi kapteeni
MacElrathin paksu, pitkäveteinen ääni, ja kolmas mies ryhtyi heti
työskentelemään konehuoneen merkinantolaitteen kimpussa.
"Rantaporras ulos!" huusi toinen mies, ja kun se oli tehty: "Hyvä
juttu!"
Se oli miehistön viimeinen tehtävä — tämä rantaportaan heittäminen.
"Hyvä juttu!" oli sama kuin jäähyväiset. Matka oli loppunut, ja kaikki
kiiruhtivat ruosteisen kannen yli innokkaasti keulaan, minne olivat
etukäteen pakanneet tavaransa päästäkseen heti maihin. Maan kaipuu
oli heissä kaikissa väkevä, ja väkevä se varmasti oli myös kapteeni
Elrathissa, kun hän murahti 'hyvästi' poislähtevälle luotsille ja meni
hyttiinsä. Rantaporrasta nousi joukko tullimiehiä sekä tarkastusmies,
asiamiehen kirjanpitäjä ja muutamia kantajia. Viimeksimainitut
puhdistivat reippaasti kapteenin hytin, ja asiamies odotti saadakseen
hänet mukaansa konttoriin.
"Lähetittekö tiedon vaimolleni?" oli ollut hänen ensimmäinen
kysymyksensä tavattuaan kirjanpitäjän.
"Kyllä — sähkösanoman — heti kun teidän tulostanne ilmoitettiin."
"Sitten hän kyllä tulee aamujunassa", oli hän mutissut itsekseen ja
mennyt peseytymään ja muuttamaan vaatteita.
Hän heitti viimeisen silmäyksen hyttiinsä ja molempiin seinällä
riippuviin valokuviin, joista toinen esitti hänen vaimoaan, toinen
lasta — hänen lastaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Sitten
hän meni ruokasaliin, jonka seinät olivat paneloidut setrillä ja
vaahteralla ja jonka keskellä oli pitkä kymmenen hengen ruokapöytä.
Tämän pöydän ääressä hän oli aterioinut koko matkan ikävän ajan.
Siellä ei oltu milloinkaan naurettu eikä rattoisasti keskusteltu. Hän
oli syönyt melkein raivoisan hiljaisuuden vallassa, jota jakamassa
oli vain kaksi äänettömästi tarjoilevaa aasialaista. Ja nyt hän äkkiä
tunsi sen rajattoman yksinäisyyden, jossa hän oli elänyt kolmanneksen
kolmatta vuotta. Kaiken rauhattomuuden ja kaikki ikävyydet hän oli
pitänyt omana tietonaan. Hän ei ollut uskonut niitä kenellekään. Hänen
molemmat lähimmät miehensä olivat liian nuoria ja eloisia ja perämies
liian tyhmä. Ei voinut mitenkään neuvotella heidän kanssaan. Yksi ainoa
matkustaja oli jakanut hänen hyttinsä: raskaan edesvastuun tunne. He
olivat syöneet yhdessä, kävelleet yhdessä edestakaisin komentosillalla
ja menneet yhdessä nukkumaan.
"Uh!" murahti hän ajatellessaan tätä ikävää toveria. "Nyt minä olen
sinusta onnellisesti päässyt — joksikin aikaa."
Maihin päästyään hän sivuutti viimeiset, tavaroitaan kantavat miehet,
ja asiamiehen luona hän sai asiansa toimitetuksi tavanmukaisen
hitaasti. Siellä häntä kehoitettiin "lähtemään ulos ja ottamaan lasi",
mutta hän pyysi maitoa ja soodaa.
"En kylläkään ole ehdoton vesipoika", hän selitti, "mutta en voi sietää
olutta enkä whiskyä."
Aikaisin iltapäivällä, lopetettuaan miehistön palkanmaksun, hän
kiiruhti siihen yksityiskonttoriin, jossa oli sanottu hänen vaimonsa
odottavan.
Hänen silmänsä etsivät naista ensin, vaikka hänellä oli kova kiusaus
vilkaista pienokaista, joka istui tuolilla naisen vieressä. Syleiltyään
vaimoaan pitkään hän piteli häntä käsivarrenmitan päässä katsellen
kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tutkiakseen jokaista
hänen piirrettään, ja ihmetteli, ettei voinut huomata niissä jälkeäkään
kuluneesta ajasta. Vaimo piti häntä lämminsydämisenä miehenä. Mutta jos
olisi tiedusteltu kapteenin lähimpien miesten mielipidettä, he olisivat
vastanneet, että hän oli tuima ja töykeä.
"No, Annie, miten sinä jaksat?" kysyi hän vetäen toisen jälleen
puoleensa.
Sitten hän taas työnsi hänet luotaan ja katseli naista, joka
kymmenen vuotta oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän kuitenkin
tunsi varsin vähän. Oma vaimo oli melkein vieras kapteenille —
vieraampi kuin kiinalainen edeskäypä ja paljon vieraampi kuin
hänen lähin miehensä, jonka hän oli nähnyt joka päivä yhtä mittaa
kahdeksanasatanaviitenäkymmenenä päivänä. Naimisissa kymmenen
vuotta — ja koko sinä aikana hän oli vaimonsa luona ollut kaiken
kaikkiaan yhdeksän viikkoa, tuskin kuherruskuukautta. Joka kerta
kotiin tultua oli melkein aloitettava uudelleen tuttavuudenteko. Sen
kohtalon hän jakoi kaikkien niiden miesten kanssa, jotka lähtivät
valtamerta kyntämään. Vähän he tiesivät vaimoistaan, vielä vähemmän
lapsistaan. Ajatella vain hänen ensimmäistä koneenkäyttäjäänsä — vanhaa
likinäköistä MacPhersonia — jonka tapana oli kertoa, miten hän kerran
tuli kotiinsa eikä päässyt sisään: nenän edessä hänen ovensa sulki
hänen nelivuotias poikansa, joka ei ollut nähnyt häntä milloinkaan
aikaisemmin.
"Ja tämä tässä on se poika", sanoi kapteeni ojentaen varovaisesti
kätensä silittääkseen pienokaisen poskea.
Mutta poika vetäytyi pois etsien äidistään turvaa.
"Ah!" huoahti tämä. "Ajatella, ettei hän tunne omaa isäänsä."
"Enkä minä häntä. Jumala nähköön, en olisi voinut erottaa häntä muista
lapsista, vaikka luulenkin, että hänellä on sinun nenäsi, Annie."
"Ja sinun silmäsi, Donald. Katsopas niitä!... Tämähän on sinun isäsi,
poikaseni. Anna nyt isälle suukkonen, niin olet oikein reipas poika."
Mutta lapsi vetäytyi yhä lähemmäksi äitiään; pienillä kasvoilla
kuvastui lisääntyvä pelko ja epäluulo, ja kun isä aikoi vetää pojan
luokseen, näytti siltä, kuin tämä puhkeaisi itkuun.
Kapteeni MacElrath ojentautui ja salatakseen kiusaantumisen tunnettaan
veti kellonsa esille katsoen sitä.
"On jo aika mennä, Annie", virkkoi hän. "Juna lähtee pian."
Junassa hän istui aluksi vaiti ja katseli vuoroin vaimoaan, joka piti
uinailevaa lasta sylissään, vuoroin viljeltyjä peltoja ja viheriöiviä,
metsättömiä kukkuloita, jotka ikkunasta näkyivät sumuisina ja
epäselvinä hienossa tihkusateessa. He olivat vaunussa kaksin. Lapsen
nukahdettua äiti laski hänet sohvalle ja kietoi huolellisesti peittoon.
Ja kun MacElrath oli saanut kuulla, miten sukulaiset ja tuttavat
jaksoivat McGillillä, ja kun he olivat puhuneet ilmasta ja maan sekä
eri viljalajien hinnoista, ei ollut paljon muuta keskustelunaihetta
kuin he itse. Ja silloin kapteeni MacElrath rupesi rakkaalle vaimolleen
kertomaan matkoistaan. Mutta se kertomus ei ollut kertomus maailman
ihmeistä eikä ihanista kukkaismaista eikä itämaiden kummallisista
kaupungeista.
"Millaista Jaavalla on?" vaimo kysyi kerran.
"Kuumetta viljalti. Toinen puoli miehistöä sairaana, eikä paljon mitään
saatu aikaan. Vain kiniiniä ja kiniiniä koko ajan. Joka aamu tyhjään
vatsaan kiniiniä ja katajanmarjaviinaa. Terveet teeskentelivät olevansa
yhtä huonossa kunnossa kuin sairaat."
Toisen kerran vaimo kysyi Newcastlesta. "Hiiltä ja hiilitonnia — ei
mitään muuta. Ei mikään hauska kaupunki. Siellä minä menetin kaksi
lämmittäjää — pari kiinalaista, jotka karkasivat. Varustaja sai
pulittaa hallitukselle sata puntaa sakkoa kummastakin. 'Me panemme
surulla merkille', kirjoitettiin minulle — kirjeen sain Oregoniin — 'me
panemme surulla merkille teidän kahden kiinalaisen miehenne katoamisen
Newcastlessa ja käskemme teitä pitämään tulevaisuudessa parempaa
huolta.' Parempaa huolta! Ei olisi voinut huolehtia niistä paremmin.
Niillä oli kummallakin pestinä neljäkymmentä puntaa, eikä kukaan olisi
luullut niiden karkaavan.
"Mutta sellaisia ne varustajan tavat ovat. 'Panemme surulla merkille'
tai 'me otamme luvan neuvoa' tahi 'me käskemme' taikka 'me emme voi
käsittää' — ja muuta tuollaista. Kirottu lastilotja! Luulevat, että
minä voisin kuljettaa sitä kuin se olisi jokin _loisto-Lucitania_ ja
vielä ilman hiiliä. Esimerkiksi se potkurijuttu. Minä marisin sitä
heiltä kauan. Vanha oli rautainen ja tylppäsyrjäinen; sillä ei saanut
kunnollista vauhtia. Uusi oli pronssia — yhdeksänsataa puntaa — ja he
tahtoivat korkoa sille menoerälle, ja minä kuljin huonossa säässä ja
menetin aikaa joka päivä. 'Me panemme surulla merkille teidän hitaan
matkanne Valparaisosta Sydneyhin vain sadankuudenkymmenenseitsemän
keskinopeudella päivässä. Olimme odottaneet uudesta propellista
parempaa tulosta. Teidän olisi keskimäärin ollut kuljettava
kaksisataakuusitoista päivässä.'
"Ja minä olin talvisäässä merellä; toisen puolen aikaa myrskytuulessa
ja aina silloin tällöin myrskykeskusten lähellä, ja oli pakko kuusi
päivää ajelehtia tuulen mukana koneet seisauksissa ja hiililaari
melkein tyhjänä — ja mukana niin typerä perämies, ettei hän voinut
sivuuttaa laivalyhtyä huutamatta minua sillalle. Kirjoitin tästä
kaikesta heille. Ja silloin tuli: 'Meidän purjehdusneuvojamme mielestä
te olette pysytellyt liiaksi etelässä' ja 'me toivomme tästä lähtien
parempaa tulosta uudelta propellilta'. Heidän purjehdusneuvojansa!
Merimies maalla! Minä olin kulkenut tavallista talvimatkain
leveysastetta Valparaisosta Sydneyhin.
"Ja kun tulin Aucklandiin hiilipulassa, kuusi päivää ajelehdittuani
ilman tulta säästääkseni hiiliä, ajattelin ajanhukkaa ja kustannuksia;
silloin säästääkseni varustajan kukkaroa menin satamaan ilman luotsia.
Ei ollut pakko ottaa luotsia. Jokohamassa tapasin _Tryapsicin_ kapteenin
Robinsonin. Me puhuimme Austraalian satamista ja muista paikoista, ja
melkein heti hän sanoi: 'Aucklandista puhuen — ette tietenkään ole
ollut siellä, kapteeni?' — 'Kyllä', sanoin minä, 'olin siellä aivan
äskettäin'. — 'Vai niin', sanoi hän suuttuneena, 'sitten kai te juuri
olette hommannut minulle sen kirjeen varustajalta. Ne kirjoittivat:
'Edelleen me panemme merkille viisitoista puntaa Aucklandin luotsille.
Eräs meidän toinen laivamme on äskettäin ollut Aucklandissa
aiheuttamatta sellaista menoerää. Ilmoitamme täten, että me siis
pidämme teidän luotsaustanne Aucklandiin tarpeettomana tuhlauksena,
mikä älköön enää uudistuko.'
"Mutta luuletko sinä niiden sanoneen sanaakaan, että minä olin
säästänyt heille viisitoista puntaa? Ei tietenkään. Kapteeni
Robinsonille ne kirjoittivat, ettei hän ollut säästänyt samalla tavoin,
ja minä sain toisen ilmoituksen: 'Edelleen panemme merkille kahden
guinean erän lääkärille miehistön laskuun. Pyydämme selitystä tästä
tavattomasta menosta.' Se meni pariin kiinalaiseen. Luulin, että niillä
oli _beriberi_, ja lähetin siksi hakemaan lääkäriä. Viikko sen jälkeen
hautasin ne mereen. Mutta sanottiin vain: 'Pyydämme selitystä tästä
tavattomasta menosta.' Ja kapteeni Robinsonille: 'Ilmoitamme täten,
että pidämme luotsaustanne tarpeettomana tuhlauksena.'
"NewcastIesta minä sähkötin, että se vanha lastilotja oli niin
likainen, että se tarvitsi kuivatelakkaa. Seitsemän kuukautta ilman
kuivatelakkaa, ja juuri Länsirannikko osaa kaikista maailman paikoista
parhaiten ryvettää pohjan... Mutta rahdit olivat korkealla ja laiva
oli tilattu viemään hiiliä Portlandiin. Eräs Woo-linjan laiva —
_Arrata_ — lähti satamasta samana päivänä kuin mekin, ja vanha
_Tryapsic_ teki kuusi solmua, parhaassa tapauksessa seitsemän. Kun olin
Comoxissa ottamassa hiiliä, sain varustajalta kirjeen. Itse johtaja
oli allekirjoittanut, ja alimmaksi hän oli omakätisesti merkinnyt:
'_Arrata_ voittanut teidät neljällä ja puolella päivällä. En ollut sitä
odottanut.' Sitä hän ei ollut odottanut! Vaikka minä olin sähköttänyt
Newcastlesta. Ja kun laiva tuli Portlandin kuivatelakalle, niin
siinä oli jalanpituinen parta, nyrkinkokoisia jarrupahkoja ja se oli
täynnä pienen teevadin kokoisia näkinkenkiä. Jälkeenpäin meiltä meni
kokonaista kaksi päivää telakan siivoamiseen kuorista ja liasta.
"Sitten se jankutus Newcastlen tulipesäristikoista. Sikäläinen liike
oli tehnyt ne raskaammiksi kuin insinöörin erikoisluettelossa oli
mainittu ja unohtanut veloittaa erotuksesta. Viime-hetkellä, kun
olin maissa ottamassa selvitystä, tulivat ne laskuineen. 'Erehdys
aikaisemmin jätetyssä laskussa tulipesäristikosta, kuusi puntaa.
He olivat olleet laivalla, ja MacPherson oli todistanut oikeaksi
heidän vaatimuksensa. Minä sanoin, että sepäs oli ihmeellistä, enkä
tahtonut maksaa. 'Epäilettekö koneenkäyttäjänne sanoja?' kysyivät ne.
'Enpä tietenkään', sanoin minä, 'mutta en ymmärrä, miten merkitsisin
tähän paperiin. Tulkaa kannelle. Soutu sinne ei maksa mitään eikä
takaisintulo myöskään. Saamme kuulla, mitä MacPherson sanoo.'
"Mutta he eivät tulleet. Portlandiin sain laskun kirjeessä. En
huolinut siitä. Honkongissa sain kirjeen varustajalta. Lasku oli nyt
lähetetty niille. Itse kirjoitin selityksen Jaavasta. Marseillessa
oli taas yhtiöltä kirje. 'Ylimääräisestä työstä konehuoneeseen, kuusi
puntaa. Koneenkäyttäjä on todistanut laskun oikeaksi, mutta te ette.
Epäilettekö koneenkäyttäjän rehellisyyttä?' Kirjoitin, etten epäillyt
hänen rehellisyyttään — että lasku ylipainosta ja kaikki muu oli
aivan oikein. Luuletko sinä heidän maksaneen? Eipä tietenkään. Asiaa
piti tutkia lähemmin. Sitten joku konttorin kirjanpitäjä sairastui ja
lasku katosi. Ja kirjeitä tuli paljon. Sain kirjeitä varustajalta ja
liikkeeltä. 'Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa.'
Se oli aina vastassa, saavuinpa minne tahansa — Baltimoressa, Delagoan
lahdessa, Riossa ja Montevideossa. Laskua ei ole vielä maksettu.
Sanonpa sinulle, Annie — varustajalle ei ole helppo tehdä mieliksi."
Hän istui pari silmänräpäystä mietteissään ja murisi sitten: "Erehdys
tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa..."
"Oletko kuullut mitään Jamiesta?" kyysi vaimo hetken vaitiolon jälkeen.
Kapteeni MacElrath pudisti päätään.
"Hän ja kolme miestä joutui yli laidan."
"Missä?"
"Kap Hornin toisella puolen. Hän oli _Thornsbylla_."
"Kotimatkallako?"
"Niin" — nainen nyökkäsi. "Me emme saaneet tietää ennenkuin kolme
päivää sitten. Hänen vaimonsa suree kuollakseen."
"Mainio poika, se Jamie", selitti MacElrath, "mutta aivan liian
hurjapäinen. Muistan, kun olimme toveruksina _Albioniila_. Niin — vai
on Jamiekin poissa?"
"Etkä ehkä ole kuullut _Bankshirestäkään_? Se on hukkunut Magellanin
salmessa — McDougal päällikkönä. Eilispäivän lehdissä oli siitä."
"Vaikea paikka se Magellanin salmi", sanoi kapteeni. "Minun kirottu
perämieheni oli ajaa maihin kahdesti, ennenkuin siitä päästiin
läpi. Hän oli idiootti, oikea kaistapää. En tahtonut pitää häntä
komentosillalla minuuttiakaan. Kun tultiin Narrow Reachiin paksussa
lumituiskussa ja minä olin kajuutassa katsomassa merikorttia, annoin
hänelle kurssinmuutoksen. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon', sanoin
hänelle. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon, sir', toisti hän. Viittätoista
minuuttia myöhemmin palasin komentosillalle. 'Kummallista', sanoi
se perämiesräähkä, 'minä en muistanut, että Narrow Reachin suussa
on saaria'. Silloin katsahdin noita saaria ja huusin ruorimiehelle:
'Lujasti oikeaan!' Ja sinun olisi sietänyt nähdä, kun _Tryapsic_ teki
terävimmän käännöksen koko elämässään. Odotin, kunnes lumituisku
oli lakannut, ja siinä meillä oli Narrow Reach itäpuolella ja False
Bayn saaret etelässä. 'Mitä kurssia te ohjasitte tätä ennen?' kysyin
ruorimieheltä. 'Idänpuoleiseen etelään', vastasi hän. Minä katsoin
perämieheen. Mitä minä saatoin sanoa? Olin niin suutuksissani, että
olisin voinut murhata hänet. Neljän piirun ero! Viisi minuuttia vielä,
ja vanha _Tryapsic_ olisi mennyt pohjaan.
"Ja entäs, kun yritettiin mennä itäisestä salmesta. Neljässä tunnissa
sen olisi pitänyt käydä. Olin ollut neljäkymmentä tuntia sillalla ja
annoin perämiehelle suoran kurssin ja näytin, että Askthatin majakka
oli tuolla peräpuolella. 'Älkää antako laivan mennä kauemmaksi
pohjoiseen päin kuin pohjanpuoleiseen länteen', sanoin hänelle,
'silloin on oikein'. Menin hyttiini ja heittäydyin pitkälleni. Mutta
en voinut nukkua levottomuudeltani. Kun on neljäkymmentä tuntia ollut
sillalla, niin neljä ei tee mitään, ajattelin minä. Eikä perämies
saisi niinä neljänä tuntina ajaa laivaa upoksiin. 'Ei, siitä ei
tule mitään', sanoin itsekseni. Nousin ylös, peseydyin, join kupin
kahvia ja menin takaisin sillalle. Katselin Askthatin majakkaa. Nyt
se oli lännenpuoleisessa luoteessa, ja vanha _Tryapsic_ oli suoraan
menossa karille. Se perämies _oli_ idiootti. Ei olisi muuta tarvinnut
kuin katsella veteen, jotta olisi nähnyt värivaihteluista kalliot
ja matalikon. Voit uskoa, että _Tryapsic_ oli vähällä hukkua. Ellen
minä olisi ollut paikalla, niin hän olisi toimittanut laivan pohjaan
kahdesti kolmessakymmenessä tunnissa."
Kapteeni MacElrath katseli lempeä ihailu sinisissä silmissään nukkuvaa
lasta, ja vaimo koetti johtaa hänen ajatuksensa pois kestetyistä
harmeista.
"Muistat kai Jimmy MacCaulin?" kysyi hän. "Sinähän olit hänen molempien
poikiensa koulutoveri. Vanhan Jimmy MacCaulin, joka omistaa farmin
lähellä tohtori Haythornin taloa?"
"Tietenkin. Ja mitä hänestä? Onko hänkin kuollut?"
"Ei, mutta hän tuli kysymään sinun isältäsi, kun viimeksi lähdit
Valparaisoon, oletko sinä ennen ollut siellä. Ja kun sinun isäsi
vastasi ei, niin Jimmy kysyi: 'Kuinka hän sitten osaa sinne?' Mutta
sinun isäsi sanoi: 'Ei siinä mitään kummaa ole, Jimmy. Otaksupa,
että sinä tahtoisit mantereelle jonkun luo, joka asuu Belfastissa.
Ja Belfast on suuri kaupunki, Jimmy — miten _sinä_ sitten löytäisit
hänet?' — 'Ottaisin tietenkin kielen avuksi ja kysyisin kaikilta
vastaantulijoilta', vastasi Jimmy. 'No, minähän sanoin, ettei siinä
mitään kummaa ole', sanoi sinun isäsi. 'Juuri samalla tavalla Donald
löytää tien Valparaisoon. Hän tietysti kysyy kaikilta vastaantulevilta
kippareilta, kunnes tapaa jonkun, joka on ollut Valparaisossa, ja
silloin _se_ näyttää hänelle tien sinne.' Jimmy raapi korvallistaan ja
sanoi, että nyt hän ymmärtää kaiken; sehän oli maailman yksinkertaisin
juttu."
Kapteeni MacElrath nauroi, ja hänen silmiinsä nousi hetkiseksi rattoisa
ilme.
"Laiha kovasti se perämies — melkein kuin sinä ja minä yhteensä", sanoi
hän hetken kuluttua, silmissään leikillinen pilkahdus, joka tehosti
hänen kömpelöä sukkeluuttaan. Mutta pilkahdus katosi pian väsyneen
ja synkän ilmeen tieltä. "Mitenkä hän käyttäytyikään Valparaisossa,
kun hän jätti maihin kuusisataa syltä rautaketjua ottamatta kuittia
lotjamieheltä. Olin juuri silloin satamakonttorissa lähtöselvittelyitä
tekemässä. Ja me olimme jo merellä, ennenkuin huomasin, ettei hänellä
ollut kuittia kaapelista.
"'Otitteko kuitin mieheltä?' kysyin.
"'En', sanoi hän. 'Tavarahan menee suoraan asiamiehelle.'
"'Miten kauan te olette ollut merillä', sanoin minä, 'kun ette tiedä,
että perämiehen velvollisuus on aina lastia jätettäessä ottaa kuitti?
Mikä nyt estää lotjamiestä varastamasta muutamia syliä kaapelista?'
"Ja kävi juuri niinkuin olin sanonut. Olimme ottaneet
vastaan kuusisataa syltä, mutta asiamies sai vain
neljäsataayhdeksänkymmentäviisi. Lotjamies vannoi, että siinä kaikki,
mitä hän oli saanut perämieheltä — neljäsataayhdeksänkymmentäviisi
syltä. Portlandiin tuli varustajalta kirje. Eivät ne siitä perämiestä
syyttäneet, vaan minua — ja minä olin ollut poissa laivan asioita
hoitamassa, kun se tapahtui. En kai voinut olla kahdessa paikassa
samalla kertaa. Saan siitä asiasta kirjeitä vielä vast'edeskin sekä
varustajalta että asiamieheltä.