kahveli ja harus jäässä, ja koko köysistö oli kuin harppu, joka
lauloi ja valitti tuulen säälimättömissä kourissa. Kuunari, joka
ajoi hankavastaiseen, kallisteli ja hetkui aaltojen läpi; se oli
niin kallellaan, että jääkylmä suolavesi virtaili valumisaukoista
lakkaamatta kannen yli. Miehistö oli merisaappaissa ja öljypuvussa.
Kintaat meillä oli käsissämme, mutta me paljastimme päämme kuolleelle,
jota emme kunnioittaneet.
Korviamme kirvelsi ja kivisti, ja ne kävivät valkoisiksi; me ikävöimme
päästä ruumiista. Mutta hautausmenot eivät tuntuneet lainkaan loppuvan.
Kapteeni oli avannut kirjan väärästä paikasta, ja hänen lukiessaan
tarkoituksettomia sanoja meidän korvamme jäätyivät, ja meitä suututti
tämä viimeinen ikävyys, minkä tuo avuton raato aiheutti. Muurarin
asiat olivat olleet päin hongikkoa alusta pitäen, ja loppukin oli
samaan tyyliin. Lopulta kapteenin poika raivostui, kiskaisi kirjan ukon
turtuneista käsistä ja avasi oikean paikan. Uudelleen kapteeni kohotti
vapisevan äänensä. Viimein tuli lause: "Ja ruumis laskettakoon mereen."
Me nostimme luukun toista syrjää, ja muurari solahti yli laidan kadoten
syvyyteen.
Alhaalla keulasopessa teimme puhdasta jälkeä, pesimme vainajan kojun
ja hävitimme kaikki hänen jälkensä. Meritapojen mukaan meidän olisi
pitänyt koota hänen tavaransa ja jättää ne kapteenille, joka sitten
olisi pitänyt huutokaupan ja antanut meidän tarjota kustakin esineestä.
Mutta kukaan ei halunnut niitä; me heitimme ne kannelle ja syydimme
mereen ruumiin perään, — viimeinen häväistys, minkä saatoimme keksiä
vihamiestämme kohtaan. Niin, tunnustan kyllä, että se oli karkeata,
mutta meidän elämämme oli karkeata, ja me olimme yhtä karkeita kuin
elämä.
Muurarin koju oli parempi kuin minun. Kannelta siihen ei valunut niin
paljon merivettä, ja valaistus oli parempi, jos halusi loikoilla
lueskellen. Osittain tästä syystä päätin muuttaa hänen kojuunsa.
Toisena syynä oli ylpeys. Näin, että matruusit olivat taikauskoisia, ja
tällä teollani tahdoin näyttää olevani heitä rohkeampi. Minä kruunaisin
todistetun yhdenvertaisuuteni urotyöllä, joka pakottaisi heidät
tunnustamaan minun ylemmyyteni. Oi, miten ylimielinen on nuoruus! Mutta
se ei kuulu tähän. Aikomukseni pelästytti tovereitani. He sanoivat
kaikki, ettei milloinkaan kukaan ollut merellä ottanut kuolleen miehen
kojua ja saanut elää matkan loppuun. He kertoivat monta esimerkkiä,
joiden todistajina he itse olivat olleet. Minä olin itsepäinen. Silloin
he pyysivät ja rukoilivat, ja ylpeyteni vain kiihtyi, kun näin, miten
he todellakin pitivät minusta ja olivat puolestani peloissaan.
Minä muutin ja vainajan kojussa maaten kuuntelin koko
iltapäivän kaameita tulevaisuudenennustuksia. Myöskin hirveistä
kuolemantapauksista ja kammottavista aaveista kerrottiin juttuja, jotka
saivat meidät kaikki salaa värisemään. Täynnä kaikkea sellaista, mistä
minä kuitenkin laskin pilaa, rupesin kyljelleni toisen iltapäivävartion
päätyttyä ja nukuin.
Kymmentä vaille kaksitoista minut herätettiin, ja kello kaksitoista
olin kannella päästämässä herättäjääni vahdista. Kun hankavastaiseen
purjehditaan, riittää läpi yön vahdiksi vain yksi mies, ja kukin
on vahdissa yhden tunnin. Yö oli pimeä, mutta ei aivan sysimusta.
Myrsky oli asettumaisillaan, ja pilvet ohenivat. Kuu ei ollut
näkyvissä, mutta loi kuitenkin himmeän hohteen. Kuljin keskilaivalla
edestakaisin. Ajattelin päivän tapahtumia ja niitä kaameita juttuja,
joita toverini olivat kertoneet, mutta kuitenkin uskallan väittää,
etten ollut peloissani. Olin reipas ja vahva eläin ja yhdyin
Swinburnen käsitykseen, että kuolleet eivät palaja. Muurari oli
kuollut, eikä muuta. Hän ei ilmestyisi enää — ei ainakaan _Sophie
Sutherlandin_ kannelle. Nyt hän oli valtameren syvyydessä, monta
mailia ylähangan puolella, ja oli sangen todennäköistä, että hän oli
jo ateriana monen hain vatsassa. Mutta ajatukseni työskentelivät
toverieni kummitusjutuissa, ja minä mietiskelin henkimaailman asioita.
Johtopäätökseni oli, että jos vainajien henget yhä edelleen harhailivat
maan päällä, niin niillä oli tallella sama hyvyys tai pahuus kuin
elämässäänkin. Jos hyväksyi tämän otaksuman (minä en hyväksynyt sitä
lainkaan), niin muurarin haamu olisi yhtä uhkaava ja ilkeä, kuin hän
oli ollut eläessäänkin. Mutta muurari ei voinut kummitella; olin siitä
varma.
Muutamia minuutteja kuljin edestakaisin näihin ajatuksiin vaipuneena.
Sitten, sattumalta, katsahdin keulaan päin pitkin alahangan sivua; ja
vavahdin kuin pelästynyt hirvi ja sokeasti kauhistuneena hyökkäsin
perään päin, kajuutan luo. Nuorekas ylimielisyyteni ja älyllinen
rauhallisuuteni oli poissa. Olin nähnyt aaveen. Heikosti valaistulla
paikalla, siinä, mistä olimme heittäneet ruumiin mereen, olin nähnyt
epäselvän, huojuvan olennon. Se oli kuusi jalkaa pitkä, notkea ja niin
läpinäkyvä, että olin erottanut keulataklauksen sen takaa.
Olin vastustamattoman kauhun vallassa kuin pillastunut hevonen. Olin
lakannut olemasta yksilöllinen _minä_. Kymmenentuhannen taikauskoisen
kantaisäpolven vaistomainen kauhu värisytti minua, esi-isien, jotka
ovat pelänneet pimeyttä ja kaikkea, mikä pimeydessä liikkuu. En ollut
enää minä. Olin kymmenentuhatta esi-isääni. Olin sukuni, koko ihmissuku
taikauskoisessa lapsuudessaan. En tullut tajuihini, ennenkuin olin
ennättänyt puoliväliin kajuutanportaita. Pysähdyin ja tarrasin lujasti
jyrkkiin portaisiin puolitukahtuneena, vavisten, pää pyörällä. En
aikaisemmin enkä myöhemminkään ole ollut niin kauhuissani. Pidin kiinni
nuoratikkaista ja kävin mielessäni tapahtuman läpi. En voinut epäillä
aistejani. Varmasti olin jotakin nähnyt. Mutta mitä? Joko kummituksen
tai ilveen. Mitään muuta se ei voinut olla. Jos se oli aave, niin
kysymyksenä oli: tulisiko se uudelleen? Ellei niin tapahtuisi ja minä
herättäisin päällystön, joutuisin kaikkien narriksi. Ja jos se oli
jonkun ilveilyä, niin minun tilani olisi vieläkin naurettavampi. Jos
halusin säilyttää yhdenvertaisen asemani, ei käynyt laatuun herättää
ketään, ennenkuin olin ottanut selville, minkälaatuinen ilmestys oli.
Olen rohkea mies. Uskallan väittää niin, sillä vaikka vapisin kauhusta,
minä sittenkin ryömin ylös kajuutantikkaita ja menin takaisin
samalle paikalle, josta olin näyn nähnyt. Se oli kadonnut. Mutta
minun rohkeudellani oli rajansa. Vaikka en nähnyt mitään, pelkäsin
kuitenkin mennä sille paikalle, missä aave oli näyttäytynyt. Jatkoin
kävelyäni edestakaisin, ja vaikka heitin useita pelokkaita katseita
sille kauhealle kohdalle, en huomannut mitään. Rauhoituttuani tein
sen johtopäätöksen, että kaikki oli ollut mielikuvitukseni ilvettä ja
ajattelin, että se olikin oikein minulle, kun olin ollut kyllin typerä
pohtiakseni sellaisia asioita.
Saatoin taas katsella aivan rauhallisesti kokkaan päin,
pelkäämättä, mutta yht'äkkiä olin jälleen sama hullu ja ryntäsin
villiä vauhtia perään päin. Olin uudelleen nähnyt haamun, pitkän,
huojuvan, harsomaisen olennon, jonka läpi saatoin selvästi erottaa
keulataklauksen. Tällä kerralla ennätin vain puolikannen etureunalle.
Mietin tilannetta, kunnes ylpeyteni sai voiton. Ei kannattanut joutua
naurettavaksi. Minun piti yksin kohdata tuo olento, olipa se mikä
hyvänsä. Minun piti omin neuvoin ottaa asia selville. Katselin sinne,
mistä olimme antaneet muurarin liukua yli laidan. Kohta oli tyhjä.
Siellä ei liikkunut mikään. Ja kolmannen kerran aloitin kävelyni
keskilaivalla.
Kun olento oli hävinnyt, katosi pelkonikin, ja pääsin taas
tasapainoon. Tietenkään se ei ollut aave. Kuolleet eivät palaja. Se
oli pilaa, ilkeätä pilaa. Toverini koettivat peloittaa minua jollakin
käsittämättömällä keinolla. He olivat jo kaksi kertaa nähneet minun
juoksevan perään päin. Minä punastuin häpeästä. Olin kuulevinani heidän
par'aikaa hihittävän keulasopessa. Rupesin vähitellen suuttumaan.
Pilanteko voi olla sallittua, mutta nyt se jo meni vähän liian
pitkälle. Olin laivan nuorin, poika vain, eikä heillä ollut oikeutta
laskea minun kanssani sellaista leikkiä, mikä on tehnyt monta miestä ja
naista hulluiksi. Katkeroiduin yhä enemmän ja päätin osoittaa heille,
että minä olin kovempaa ainesta, ja samalla antaa vihani purkautua.
Jos olento näyttäytyisi, päätin mennä sen luokse puukko kädessä.
Päästyäni ulottuviin iskisin. Jos siinä olisi mies, niin hän saisi sen
puukoniskun, jonka hän oli ansainnut. Jos se olisi aave — no niin, aave
ei vahingoittuisi, mutta minä ainakin saisin todistuksen, että kuolleet
kummittelevat.
Olin nyt ylen vihoissani ja aivan varma, että kaikki oli pilaa, mutta
kun olento ilmestyi kolmannen kerran samalle paikalle, pitkänä, ohuena
ja huojuvana, nousi pelkoni uudelleen ja melkein karkoitti vihan. Mutta
minä en juossut. En myöskään kääntänyt katsettani olennosta. Molemmilla
edellisillä kerroilla se oli kadonnut pakoni aikana, niin etten ollut
nähnyt, miten se oli kadonnut. Vedin tuppipuukkoni vyöstä ja rupesin
etenemään. Askel askeleelta, yhä lähemmäksi... ja itsehillintäni
kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Sisimmässäni, tajuntani hämärissä
sokkeloissa oli sota: toisella puolen minun tahtoni, minun oma itseni,
toisella puolen ne kymmenentuhatta esi-isää, joiden aavemaiset äänet
kuiskivat pimeänpelosta, mikä oli vallinnut heitä niinä aikoina,
jolloin maailma oli ollut pimeä ja kauhua täynnä.
Kävelin eteenpäin hitaammin, ja yhä tuo huojuva ja lepattava olento
tanssi ihmeellistä ilmatanssiaan. Mutta sitten se katosi silmistäni.
Näin sen katoavan. Se ei siirtynyt oikealle eikä vasemmalle eikä
taaksepäin. Se pyyhkiytyi pois, lakkasi olemasta. Minä en kuollut,
mutta sen nojalla, mitä tunsin seuraavina silmänräpäyksinä, saatan
vakuuttaa käsittäväni varsin hyvin, että ihmiset voivat kuolla
pelästyksestä. Seisoin siinä puukko kädessä, konemaisesti mukautuen
laivan liikkeisiin, pelon lamauttamana. Jos muurari äkkiä olisi
todellisin sormin tarttunut minua kurkkuun ja yrittänyt kuristaa, en
olisi hämmästynyt lainkaan. Kuolleet kummittelevat, ja juuri niin
muurari todennäköisimmin tekisi.
Mutta hän ei tarttunut minua kurkkuun. Ei tapahtunut mitään. Ja koska
luonto inhoaa paikoillaan pysymistä, en voinut iankaikkisesti seisoa
lamaantuneena samalla paikalla. Käännyin ja menin peräpuolelle.
En juossut. Mitä se hyödyttäisi? Mitä mahdollisuuksia minulla oli
selviytyä pahansuovasta henkimaailmasta? Pako kysyi minulta nopeita
jalkoja. Mutta takaa-ajavalla aaveella olisi ajatuksen nopeus. Ja
aaveita oli olemassa. Olin nähnyt yhden.
Hitaasti kävellessäni perään päin keksin arvoituksen ratkaisun. Näin
mesaanimärssytangon piirtyvän vasten himmeästi kumottavaa taivasta,
jonka takana kuu häämotti. Aivoihini välähti aate. Vedin suoran linjan
kuunvälkkeestä märssytankoon ja huomasin, että sen piti kohdata
jotakin paikkaa etutaklauksen lähellä laivan vasemmalla puolen. Tätä
miettiessäni välke katosi. Tyyntyvän myrskyn ajelemat pilvet tihenivät
ja ohentuivat vuorotellen kuun edessä, milloinkaan sitä paljastamatta.
Ja kun pilvet olivat ohuimmillaan, saattoi kuu heittää vain sangen
heikon välkkeen. Odotin tehden huomioita. Seuraavalla kerralla, kun
pilvet ohenivat, katselin keulaan ja siellä näin märssytangon varjon
pitkänä ja läpinäkyvänä keinuvan ja liukuvan kannen ja köysistön
välillä.
Sellainen oli ensimmäinen aaveeni. Olen nähnyt toisenkin kummituksen.
Se osoittautui newfoundlandilaiskoiraksi, enkä tiedä, kumpi meistä
pelästyi enemmän, sillä minä annoin sille leukaan kunnollisen
oikean käden oikoiskun. Muurarin haamusta en puhunut kenellekään
koko laivassa. Tahdon vielä mainita, etten elämässäni ole kokenut
kovempaa sieluntuskaa kuin sen yksinäisen yövahdin aikana _Sophie
Sutherlandilla_.
Tämä ei ole runoiltua, vaan todellinen tapaus elämästäni.
VALTAMEREN KYNTÄJÄ
"Tuo tuolla on varmasti lääkärivene", sanoi kapteeni MacElrath.
Luotsi murahti jotakin, ja kapteeni silmähti kiikarillaan venettä
rannan lähellä ja sitten Kingstonia sen takana, minkä jälkeen hän
suuntasi putken Howith Headin pohjanpuoleiseen suuhun.
"Vuorovesi on selvä, ja me hommaamme teidät telakkaan kolmessa
tunnissa", selitti luotsi itsetietoisesti ja koetti näyttää iloiselta.
"Ring's Endin poukamaanko, vai kuinka?"
Tällä kertaa kapteeni murahti.
"Siivoton ilma tuolla Dublinissa."
Kapteeni murahti uudelleen. Hän oli väsynyt; Irlannin kanaalissa
hänellä oli ollut myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt
komentosillalla. Ja koko pitkä retki oli hänet väsyttänyt —
kaksi vuotta ja neljä kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli
lähtenyt kotimaan satamasta, eli hänen lokikirjansa mukaan
kahdeksansataaviisikymmentä päivää.
"Oikea talvisää", hän vastasi hetken kuluttua. "Kaupunkia tuskin
erottaa. Varmasti koko päivän sataa."
Kapteeni MacElrath oli lyhyenläntä mies; hän ylettyi parhaiksi
katsomaan komentosillan purjevaatesuojuksen yli. Luotsi ja kolmas
mies olivat huomattavasti häntä pitempiä samoin kuin ruorissa
seisova isokasvuinen saksalainen, joka oli karannut sotalaivasta ja
pestautunut Rangoonissa. Mutta puuttuvat tuumat eivät vähentäneet
kapteeni MacElrathin kuntoa. Ainakin yhtiö oli sitä mieltä, ja hän
itsekin olisi yhtynyt siihen käsitykseen, jos olisi saanut tutkia niitä
huolellisia, yksityiskohtaisia merkintöjä omista toimistaan, jotka
olivat joutuneet yhtiön arkistoon. Mutta yhtiö ei ollut milloinkaan
vihjannutkaan hänelle luottavansa häneen. Sellainen ei kuulunut yhtiön
tapoihin; yhtiö näet toimi sen periaatteen mukaan, ettei koskaan pidä
alaiselle antaa aihetta luulla olevansa välttämätön tai edes erikoisen
hyödyllinen — ja siitä seurasi, että moitteita tuli helposti, mutta
kiitosta ei milloinkaan. Ja muuten, eihän kapteeni MacElrath ollut sen
kummempi kuin yhtiön kippari — vain yksi yhtiön yli kahdeksankymmenen
kipparin joukossa, jotka ohjasivat yhtiön yli kahdeksaakymmentä
rahtilaivaa kaikkien valtamerten vesillä.
Alas kannelle tuli pari kiinalaista lämmittäjää kantaen aamiaistaan
ja polkien ruosteisia rautalevyjä, jotka kertoivat omaa tarinaansa
raskaasta lastauksesta ja meriveden huuhteluista. Muuan mies vyyhtesi
pelastusköyttä, joka oli pingoitettu keulasopesta laivaluukkujen ja
vintturin ohi komentosillan köysitikkaille.
"Vaikea reisu?" arvaili luotsi.
"Niin, paha toisinaan, mutta pahinta oli, että menetimme aikaa. Ei
mikään niin suututa kuin ajan menettäminen."
Sanoessaan tämän kapteeni MacElrath kääntyi katselemaan laivansa
takaosaa. Ja kun luotsi seurasi katsetta, huomasi hän mykän, mutta
vakuuttavan selityksen ajanhukkaan. Alhaalta nahanväriseksi maalattu
savupiippu oli suolan valkaisema, ja vihellyspilli loisti kristallisena
silloin tällöin pilvien välistä pilkahtelevan auringon säteissä.
Vasemman puolen pelastusvene oli poissa, ja sen vääristyneet taavetit
todistivat vanhan _Tryapsicin_ saaneen siltä puolen hirvittävän
sysäyksen. Oikean puolen taavetit olivat yhtä tyhjät. Sinne
kuuluvien pelastusveneitten palasia oli kannella lähellä konehuoneen
valoräppänää, joka oli suojusvaatteella peitetty. Alempana, oikealle
päin, luotsi näki messihuoneen särkyneen oven, joka oli karkeasti ja
kömpelösti veistetty kestääkseen mahtavien aaltojen raskaat iskut. Sen
vieressä riippui savupiipusta laaja neliömäinen köysiverkko, jonka ei
ollut onnistunut murtaa aaltojen iskuja ja jota nyt pursimies otti
erään jungmannin avulla alas.
"Jo kaksi kertaa aikaisemmin minä olen puhunut laivan omistajille
tuosta ovesta", sanoi kapteeni MacElrath. "Mutta ne sanoivat, että se
kelpasi kyllä. Aallot olivat isoja tällä kertaa. Uskomattoman isoja. Ja
isoin särki oven. Suorastaan pyyhkäisi sen irti ja heitti messihuoneen
pöydälle. Särki myös valoräppänän. Ikävä juttu."
"Sen on pitänyt olla kerrassaan pirullinen", virkkoi luotsi ilmeisen
ällistyneenä.
"Olipa kyllä. Se kierteli kannella jonkin aikaa ja tappoi perämiehen.
Hän oli sillalla minun luonani ja sai määräyksen tarkastaa luukku
numero yhden vaajoja. Vettä tuli paljon, enkä minä ollut oikein varma
siitä luukusta. Tuumin juuri nousta tuuleen, kunnes aamu tulisi, kun se
aalto tuli perästä päin. Se oli pirullinen. Me saimme siitä sillalle
asti. Ensiksi en kaivannut perämiestä, sillä meidän täytyi saada rojua
pois ja ottaa selko ovesta ja levittää suojavaate valoräppänälle.
Mutta häntä ei näkynyt missään. Ruorimies sanoi nähneensä hänet
tikkailla äsken, ennenkuin hyökyaalto tuli. Me etsimme keulasta,
me etsimme hänen hytistään, me etsimme konehuoneesta ja me etsimme
alemman kannen peräpuolelta — ja siellä hän makasi perävintturien
höyryputken kummallakin puolella." Luotsi kiraisi hämmästyen ja
hätkäen. "Niin", jatkoi kapteeni väsyneellä äänellä, "hän makasi siellä
putken kummallakin puolella. Hän oli näet halkaistu kahtia aivan
kuin silli. Aalto oli varmaan tarttunut häneen yläkannella, vienyt
mukaansa ja sinkauttanut pää edellä höyryputkea vasten. Se leikkasi
hänet kuin voikimpaleen — leikkasi miehen halki silmien välitse ja
sitten edelleen, niin että toinen käsi ja jalka olivat kiinni toisessa
puoliskossa ja toinen käsi ja jalka toisessa. Kaamean näköistä. Me
sovitimme kappaleet yhteen ja kiersimme kankaaseen, ennenkuin laskimme
hänet mereen."
Luotsi kiraisi uudelleen.
"Joo, ei siinä mitään mankumista ollut", vahvisti kapteeni. "Oli hyvä,
että hänestä pääsi. Se perämies ei ollut mikään oikea merimies. Olisi
parhaiten sopinut sikolättiin. Ei mitään kaipaamista."
Maailmassa väitetään olevan kolmenlaisia irlantilaisia — katolilaisia,
protestantteja ja pohjoisirlantilaisia — ja että pohjoisirlantilainen
on oikeastaan kotoaan muuttanut skottilainen. Kapteeni MacElrath
oli pohjoisirlantilainen, mutta vaikka hänen murteensa muistuttikin
skottilaisten kieltä, ei mikään suututtanut häntä niin paljon kuin
arvelu, että hän olisi Skotlannista kotoisin. Irlantilainen hän oli
ja irlantilaisuudestaan hän piti lujasti kiinni — aina siinä määrin,
että hän hieman halveksivalla äänellä puhui eteläirlantilaisista
ja protestanteista. Itse hän oli presbyteriaani, eikä hänen omassa
seurakunnassaan milloinkaan ollut viittä miestä enempää sellaisia,
jotka kävivät protestanttien kokouksissa. Hänen kotipaikkansa oli
McGillin saari, missä seitsemäntuhatta hänen kaltaistaan vietti niin
rauhallista ja raitista elämää, ettei koko saarella ollut kuin yksi
ainoa poliisi eikä ainoatakaan ravintolaa.
Kapteeni MacElrath ei pitänyt merestä eikä ollut milloinkaan pitänyt
siitä. Mutta hän sai toimeentulonsa siitä, eikä meri hänelle muuta
merkinnytkään — se oli hänen työpaikkansa, niinkuin mylly tai paja
tai konttori ovat muiden miesten työpaikkoja. Romantiikka ei ollut
milloinkaan laulanut seireeninlaulujaan hänelle, eikä seikkailu ollut
milloinkaan voinut saada hänen hidasta vertaan kuohumaan. Mielikuvitus
puuttui häneltä. Syvyyksien ihmeet eivät merkinneet hänelle mitään.
Pyörre- ja hirmumyrskyt, rankkasateet ja vuorovedet olivat esteitä
laivan ja sen komentosillalla seisovan käskijän tiellä — esteitä vain
eivätkä mitään muuta. Hän oli samalla kertaa nähnyt ja ollut näkemättä
vieraiden maiden ihmeitä. Hänen raskaiden silmäluomiensa alle olivat
Etelämeren troopilliset ihanuudet kuvastuneet polttavan kirkkaina,
pohjoisen Atlantin ja eteläisen Tyynen meren purevat tuulet olivat
kylmyydestä kilpailleet, mutta tästä kaikesta hän muisti vain särkyneet
ovet, hyrskyjen huuhteleman kannen, huonot laivaluukut, tarpeettoman
hiilenkulukin, pitkät viivytykset ja odottamattoman rankkasateen
pilaaman laivamaalauksen.
"Minä hoitelen omia asioitani", oli hänen tapana sanoa, ja "omain
asiainsa" ulkopuolelta hänellä ei ollut aavistustakaan mistään, mitä
omin silmin oli nähnyt. Laivänvarustajayhtiö tiesi hänen hoitavan
"asiansa"; muuten hän ei olisikaan nelikymmenvuotiaana ollut päällikkönä
_Tryapsicilla_, kolmentuhannen nettotonnin aluksella, jonka kantavuus
oli yhdeksäntuhatta tonnia ja arvo viisikymmentätuhatta puntaa.
Hän ei ollut antautunut merimiehen ammattiin vähimmästäkään
harrastuksesta, vaan ainoastaan siksi, että se oli hänen kohtalonsa,
koska hän oli isänsä toinen poika eikä vanhin. McGillin ala oli
rajoitettu, niin että se saattoi elättää vain vissin ihmismäärän.
Jokseenkin suuren ylijäämän oli hankittava leipänsä meriltä.
Niin oli käynyt sukupolven toisensa jälkeen. Vanhin poika otti
maanviljelyksen isänsä perintönä, ja nuorempien poikien oli lähdettävä
kyntämään suolaista valtamerta. Siitä johtui, että Donald MacElrath,
maanviljelijän poika ja lapsena vain maantöitä tehnyt, oli vaihtanut
turpeen, jota rakasti, mereen, jota vihasi, mutta jonka kyntäminen
oli hänen kohtalonsa. Hän oli sitä kyntänyt kaksikymmentä vuotta.
Teräväpäisenä, kylmäverisenä, raittiina, työteliäänä ja vireänä hän oli
ponnistautunut laivapojasta ja tavallisesta merimiehestä purjelaivan
perämieheksi ja kapteeniksi, minkä jälkeen hän muutti höyrylaivastoon
ja nousi pienemmiltä päällikönpaikoilta suuremmille, kunnes vihdoin
joutui vanhan _Tryapsicin_ komentosillalle; se oli kylläkin vanha alus,
mutta viidenkymmenentuhannen puntansa arvoinen ja yhä edelleen kykenevä
kaikilla ilmoilla rahtaamaan yhdeksäntuhatta tonniaan.
_Tryapsicin_ komentosillalta, tältä korkealta paikalta, jonka hän
oli saavuttanut kilvoitellessaan kilpailujen maailmassa, hän nyt
katseli Dublinin sataman suuta, kaupunkia, joka näkyi hämäränä
pilvisen taivaan alla, ja laivojen taklauksista kutoutunutta verkkoa
satamassa. Hän palasi matkalta, joka oli yhtä pitkä kuin kaksi kertaa
maapallon ympäri, ja loppumattomien edestakaisten purjehdusten jälkeen
tapaisi nyt vaimonsa, jota ei ollut nähnyt kahteenkymmeneenkahdeksaan
kuukauteen, ja poikansa, jota ei ollut nähnyt milloinkaan ja joka jo
osasi sekä kävellä että puhua. Hän näki lämmittäjien ja lastaajien
tulevan keulasopen aukosta hypäten kuin kaniinit kopistaan ja menevän
ruosteisen kannen poikki peräpuolelle satamalääkärin tarkastettaviksi.
Ne olivat kiinalaisia ilmeettömine, sfinksimäisine kasvoineen ja
laahasivat jalkojaan, kuin kömpelöt jalkineet olisivat olleet liian
raskaat heidän laihoille säärilleen.
Hän näki ne eikä kuitenkaan nähnyt niitä seistessään siinä käsi
lippalakkinsa alla ja raapiessaan miettiväisesti hiekanväristä
tukkaansa. Se näet, minkä hän näki edessään, oli vain taustana _hänen_
rauhanihanteelleen — unelmakuvalle, jota hän usein pitkinä öinä
katseli komentosillalla, kun vanha _Tryapsic_ kieritteli raivostuneen
valtameren kynsissä kansi hyrskyjen huuhtelemana ja köysistö tuulessa
valittaen. Siinä kuvassa hän näki olkikattoisen maalaistalon, minkä
pihalla lapset leikkivät auringonpaisteessa ja minkäs ovelta hyvä
äiti katseli heitä. Siellä oli mylvivää karjaa ja kaakattavia kanoja,
ja hevoset kuopivat tallissa; hänen isänsä tila oli lähinnä, ja
kauempana näkyivät metsättömät, mätäspäiset maat ja aidatut kedot,
jotka hyvin hoidettuina ja säännöllisesti jaoiteltuina ulottuivat
pehmeine viivoineen aina matalien kukkuloiden huipuille. Sellainen oli
hänen tulevaisuudenkuvansa ja hänen unelmansa, hänen romantiikkansa ja
satuseikkailunsa, hänen ponnistustensa päämäärä, hänen nykyisen työnsä
kaukaa vilkuttava palkinto — näiden pitkien, ylen pitkien matkojen,
jotka hän merenkyntäjänä oli tehnyt maailman ympäri.