palvelemaan laivanvarustajaa. Uskotko, että hän tahtoi saada minut
huonoihin kirjoihin Kauppakamarissa, sen vuoksi että minä muka olin
ajanut merkin alapuolella? Hän oli sanonut niin pursimiehelle. Ja
kotimatkalla hän sanoi minulle vasten kasvoja, että laiva oli ollut
puoli tuumaa liian syvässä. No niin, me olimme Portlandissa ja otimme
lastin makeassa vedessä ja sitten menimme Comoxiin lastaamaan hiiliä
suolavedessä. Minä sanon, Annie, että siinä on tehtävä tarkat laskut
ja minä _olin_ puoli tuumaa lastilinjan alapuolella, kun hiilet olivat
ruumassa. Mutta minä en sano sitä muille kuin sinulle. Ja se perämiehen
vietävä aikoi tehdä ilmoituksen Kauppakamarille... höyryputki halkaisi
hänet sitten kuin sillin. Totta totisesti hän oli yksinkertainen. Kun
olin lastannut Portlandissa, täytyi minun ottaa kuusikymmentä tonnia
omiin tarpeisiin, jotta pääsisi Comoxiin. Lotjakuljetus maksaa paljon,
eikä hiilitelakalla ollut tilaa. Muuan ranskalainen parkki oli telakan
vieressä; minä puhuin kapteenin kanssa ja kysyin, mitä hän tahtoisi,
jos työnsä tehtyään siirtyisi pariksi tunniksi syrjään ja päästäisi
minut telakkaan. 'Kaksikymmentä dollaria', vastasi hän. Se oli säästöä
varustajalle, ja minä annoin hänelle rahat. Pimeän tultua minä ajoin
telakkaan ja otin hiiliä. Sitten piti palata ja heittää ankkuri virtaan
— omalla höyryllä tietenkin.
"Meidän piti mennä ulos perä edellä, ja silloin peräytyslaite joutui
jotenkin epäkuntoon. Vanha MacPherson sanoi, että hän saattoi viedä
meidät ulos käsivoimin, vaikka se kävisi hitaasti. Minä sanoin, että
hyvä on. No, ja sitten me panimme laivan käyntiin. Vuoksi nousi
vähitellen, ja suoraan edessämme vähän matkan päässä oli laiva,
jonka molemmilla sivuilla oli lotja. Näin laivan laitalyhdyt, mutta
en mitään valoa lotjissa. Oli vaikeata viedä niin suurta alusta,
kun peräytymislaitetta oli hoidettava käsin. Meidän oli mentävä
aivan laivan lähelle päästäksemme eteenpäin ja selvitäksemme telakan
suupuolesta. Ja me törmäsimme lotjan perään, juuri kun huusin
MacPhersonille.
"'Mikähän se oli?' kysyi luotsi, kun törmäsimme lotjaan.
"'Sitä minäkin ihmettelen', vastasin minä.
"Luotsi ei näes ollut etevimpiä ammatissaan. Me jatkoimme menoamme
hyvälle paikalle ja laskimme ankkurin, ja kaikki olisi ollut hyvin,
ellei perämies olisi ollut sellainen idiootti.
"'Me törmäsimme lotjaan', sanoi hän.
"'Minä en ole nähnyt mitään lotjaa', sanoin minä ja poljin samalla
merkitsevästi hänen varpaitaan.
"Luotsin mentyä minä sanoin perämiehelle: 'Ellette tiedä mitään,
perämies, niin on parasta, että pidätte suunne kiinni.'
"'Mutta joka tapauksessa me törmäsimme lotjaan, vai emmekö?'
"'Vaikka olisimme niin tehneetkin', sanoin minä, 'niin ei teidän
asianne ole lörpötellä siitä luotsille — mutta muistakaa, etten minä
ainakaan ole myöntänyt siellä olleen mitään lotjaa'.
"Ja seuraavana aamuna, juuri kun olen pukeutumassa, tulee edeskäypä
sisään ja sanoo: 'Täällä on joku, joka etsii teitä, sir.' — 'Tuo hänet
tänne', sanoin minä. Ja hän tuli. 'Istuutukaa', sanoin. Ja hän istuutui.
"Hän oli lotjan omistaja, ja kun oli puhunut puhuttavansa, niin minä
sanoin: 'En ole nähnyt mitään lotjaa.'
"'Mitä sanotte, hyvä mies?' huusi hän. 'Kahdentuhannen tonnin lotjaa,
talon kokoista, tuon parkin vierellä!'
"'Minä otin kurssin laivan kylkilyhtyjen mukaan', sanoin minä, 'enkä
tullut liian lähelle laivaa, siitä olen varma'.
"'Mutta te tulitte liian lähelle lotjaa', virkkoi hän, 'ja te
murskasitte sen. Vahinko on tuhat dollaria, ja minä pidän huolen, että
te maksatte sen.'
"'Kuulkaahan, hyvä herra', sanoin minä. 'Kun minä muutan laivaa
pimeän tultua, niin minä seuraan lain määräyksiä — ja niissä sanotaan
selvästi, että minun on johdettava liikkeeni laivan lyhtyjen mukaan.
Teidän lotjassanne ei ollut lyhtyjä, enkä minä myöskään tähystellyt
lyhdyttömiä lotjia, joilla olisi pitänyt olla lyhdyt.'
"'Perämies sanoo'... aloitti hän.
"'Piru hänet vieköön', sanoin minä. '_Oliko_ teidän lotjassanne lyhdyt?'
"'Ei, ei ollut', vastasi hän, 'mutta ilta oli kirkas ja kuu paistoi'.
"'Tepä tunnutte ymmärtävän asianne', sanoin minä. 'Mutta uskokaa pois,
että minä ymmärrän yhtä hyvin omani ja etten minä milloinkaan näe
lyhdyttömiä lotjia. Jos arvelette asiaksenne valittaa, niin valittakaa
vain. Edeskäypä osoittaa teille tien ulos. Hyvästi!'
"Ja sillä asia oli lopussa. Mutta tämä osoittaa, miten yksinkertainen
perämies oli. Minä sanon, että oli siunaus kaikille kapteeneille, kun
se mies halkaistiin kuin silli. Hänellä oli joku suosija konttorissa,
ja siksi häntä pidettiin palveluksessa."
"Wekleyn farmi kuulutaan pian myytävän", mainitsi vaimo, ovelasti
tarkaten, minkä vaikutuksen tieto tekisi mieheen.
Tämän silmät muuttuivat heti eloisiksi, ja hän ojentautui kuin
tarttuakseen johonkin miellyttävään. _Sitä_ farmia hän juuri oli
unelmoinut — se oli lähinnä hänen isänsä tilaa, ja Annien vanhemmat
asuivat tuskin mailin päässä siitä.
"Me ostamme sen sitten", sanoi hän, "mutta siitä ei pidä puhua
yhdellekään ihmiselle, ennenkuin se on ostettu ja maksettu. Olen
säästänyt jonkin verran tänä aikana, vaikka sivutulot eivät ole enää
niinkuin ennenvanhaan; meillä on sentään jonkin verran millä alkaa.
Puhun isälle ja järjestän, että hänellä on rahat käsillä, jotta hän voi
päättää kaupan, jos minä olen merillä siihen aikaan."
Hän pyyhki kylmää huurua ikkunasta ja katsoi rankkasateeseen, joka esti
näkemästä mitään muuta.
"Nuorena minä aina pelkäsin, että varustaja antaisi minulle potkut.
Ja sitä minun pitää pelätä vieläkin. Mutta kun farmi kerran on
meidän — silloin ei tarvitse pelätä enempää. Valtamerenkyntäjän
ammatti on kehnoa. Minä, joka olen matkannut kaiken maailman meriä
ja uhmannut syvyyden vaaroja, pitänyt huolta viidenkymmenentuhannen
punnan arvoisesta laivasta ja lastista, joka toisinaan on sekin
noussut viiteenkymmeneentuhanteen puntaan — satatuhatta puntaa eli
puoli miljoonaa dollaria, niinkuin jenkit sanovat — minun palkkani
koko suuresta edesvastuusta on kaksikymmentä puntaa kuussa. Mikä
maamarriainen, joka hoitaa sadantuhannen punnan asioita, saa niin
pienen palkan kuin kaksikymmentä puntaa? Ja kellä on sellaista
päällystöä kuin merikapteenilla: varustaja, vakuuttajat ja
Kauppakamari, joilla kaikilla on eri vaatimukset? Varustaja tahtoo,
että matkan pitää käydä nopeasti ja kiroaa vaaranuhkaa, vakuuttajat
vaativat, että matkan pitää olla varma ja kiroavat viivytystä,
Kauppakamari vaatii varovaisuutta matkalla, ja varovaisuus merkitsee
aina viivytystä. Kolme erilaista isäntää — ja kaikilla valta heittää
mies portaita alas ja halu tehdä se, ellei heidän vaatimuksiaan
täytetä."
Hän tunsi junan nopeuden vähenevän ja katseli uudelleen huuruisen
ikkunan läpi. Sitten hän nousi, napitti päällystakkinsa, nosti
kauluksensa ylös ja otti nukkuvan lapsen kömpelösti käsivarsilleen.
"Minä puhun isän kanssa", sanoi hän, "ja hommaan rahat hänelle
valmiiksi, jotta emme menetä farmia, jos olen merillä sitä myytäessä.
Ja sitten varustaja saa antaa minulle potkut, heti kun haluaa. Silloin
minä saan olla talossa koko yön — ja saan olla sinun luonasi, Annie, ja
meri saa mielellään painua hemmettiin."
Onni loisti molempien kasvoista, ja hetkisen heidän silmissään kajasti
tämä rauhan unelma. Annie nojasi miestään vasten, ja junan pysähtyessä
he suutelivat toisiaan yli nukkuvan lapsen.