language: Finnish
MEIOÄN HERRAMME PETTÄJÄ
Kertomuksia valtameren kyntäjistä
Kirj.
JACK LONDON
Suomentanut
Tauno Kopra
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1924.
SISÄLLYS:
Valtameren kauhuja
Meidän Herramme pettäjä
Kuolleet eivät milloinkaan palaa
Valtameren kyntäjä
VALTAMEREN KAUHUJA
Tositarina
_Francis Spaight_ purjehti aivan hitaasti myötätuuleen vain
mesaanilatvapurjeen avulla, kun sattui se ratkaiseva tapaus. Se ei
johtunut niin paljon hutiloimisesta kuin miehistön kurinpuutteesta ja
siitä, että he, lievimmin sanoen, olivat keskinkertaisia merimiehiä.
Peränpitäjä, muuan Limerickin mies, ei ollut kokenut suolaista vettä,
paitsi milloin oli uittanut tukkeja Shannoniin Quebecin laivojen ja
rannikon väliä. Hän pelkäsi korkeata aallokkoa, joka nousi perän
pimeydestä vyöryen häntä kohden, ja hän oli halukkaampi kyykistymään
laineiden uhkaavan hyökkäyksen edessä kuin väistämään niiden
töyttäykset ruorin avulla ja kukistamaan laivan taipumuksen nousta
tuuleen.
Kello oli kolme aamulla, kun hänen kaikkea muuta kuin merimiesmäinen
käytöksensä kiiruhti romahdusta. Nähdessään muita korkeamman laineen
hän kumartui ja irroitti kätensä tapeista. _Francis Spaight_ mutkaili,
kun sen perä nousi vedestä, ja sai kylkeään vastaan laineen koko
paineen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli aallonpohjassa, alihangan
parras painuneena, kunnes vesi ulottui sen luukunreunoihin; aalto
toisensa jälkeen paiskautui ylihangan partaan päällitse huuhtoen koko
kannen jääkylmin tyrskyin.
Miehet seisoivat typertyneinä, avuttomina ja toivottomina, yllätyksen
ja pelon lamauttamina; he tiesivät vain yhden asian; etteivät tottelisi
määräyksiä. Muutamat valittivat, muutamat tarrautuivat lujasti
ylihangan vantteihin, toiset mutisivat rukouksia tai karjuivat villejä
kirouksia; kapteeni ja perämies eivät voineet saada heitä pumppuihin
eivätkä nostamaan joitakin pikkupurjeita, jotta laiva saataisiin
tuulta ja aallokkoa vastaan. Laiva oli pian kyljellään; nuo arat
kuhnukset makasivat sen partaalla tai riippuivat köysistöstä. Kun se
kaatui kumoon, hukkui takakajuutassa perämies, ja samaten kävi kahden
merimiehen, jotka olivat paenneet keulasoppeen.
Perämies oli ollut laivan kykenevin mies, ja nyt kapteeni oli
jokseenkin yhtä avuton kuin miehistökin. Hän ei tehnyt mitään, hän vain
kiroili heidän kelvottomuuttaan; erään Mahoney-nimisen belfastilaisen
matruusin ja limerickiläisen jungmannin O'Brienin piti katkaista etu-
ja suurmasto. Ei ollut helppoa hakata pystysuoralta kannelta, uhka oli
suuri, mutta he kuitenkin suorittivat tehtävänsä, ja mesaanimaston
huippu seurasi yleisessä rytäkässä niitä yli laidan. _Francis Spaight_
nousi jälleen pystyyn; oli onni, että se rahtasi puutavaraa, muuten se
olisi uponnut, sillä se oli vesilastissa. Suurmasto, joka vielä riippui
vanteista kiinni, iski kuin kumahteleva moukari laivan laitoja vasten,
ja jokainen isku pani miehistön voivottelemaan.
Päivä valkeni kuohuvan meren yllä, ja _Francis Spaighthta_ ei kylmässä
päivänvalossa näkynyt muuta kuin perä, pirstoutunut mesaanimasto ja
hankautunut parras. Tämä tapahtui pohjois-Atlantilla keskitalvella,
ja kurja miehistö oli puolikuollut kylmästä. Mutta missään paikassa
ei voinut olla rauhassa. Jok'ikinen aalto vyöryi yli kannen huuhtoen
suolakohvan heidän ruumiistaan ja peittäen sen uudella kohvalla.
Peräkajuutassa oli vettä polviin, mutta siellä oli ainakin suojassa
kylmältä tuulelta, ja sinne kaikki henkiinjääneet kokoontuivat,
seisoivat supisuorina pitäen kiinni kajuutan pöydästä tai nojautuen
toisiinsa.
Turhaan Mahoney yritti saada miehiä vuorottelemaan tähystämisessä
siltä varalta, että joku laiva tulisi näkyviin. Jääkylmä tuuli oli
heille liian kova koettelemus, ja he pitivät parempana hakea suojaa
kajuutasta. O'Brien, jungmanni, joka vasta oli viidentoista ikäinen,
vuorotteli Mahoneyn kanssa kylmällä tähystyspaikalla mesaanimaston
huipussa. Poika huusi kello kolme iltapäivällä saaneensa purjeen
näkyviin. Tieto houkutteli miehet kajuutasta, ja he parveilivat
peräpartaan ja mesaanivantin vaiheilla katsellakseen tuntematonta
laivaa. Mutta sen kurssi ei tuntunut suuntautuvan heihin päin, ja he
palasivat väristen kajuuttaan; ei kukaan heistä tarjoutunut päästämään
tähystäjää mastonhuipusta.
Toisen päivän lopulla Mahoney ja O'Brien heittivät yrityksensä, ja sen
jälkeen laiva ajelehti tuulen mukana ilman ohjausta ja tähystystä.
Heitä oli kolmetoista miestä, ja seitsemänkymmentäkaksi tuntia he
seisoivat polvia myöten virtavedessä kajuutanlattialla, puolikuolleiksi
paleltuneina, ilman ruokaa ja vain kolme pulloa viiniä keskenään
jaettavana. Kaikki ruokavarat ja juomavesi olivat ruumassa, eikä
mitenkään voinut päästä niihin käsiksi, koska laiva oli vesilastissa.
Päivät kuluivat, mutta he eivät saaneet palaakaan ruokaa. Pieniä
määriä raikasta vettä he saivat täyttämällä soppakulhon kannen sateen
aikana. Mutta sadetta tuli harvoin. Kun satoi, he myöskin kastoivat
nenäliinansa ja kiersivät niistä vettä suuhunsa tai kenkiinsä.
Kun tuuli ja aallokko asettuivat, saattoivat he myös kuivata ne
kannen osat, jotka eivät olleet suolaveden peitossa ja sillä tavoin
lisätä vesivarastoaan. Mutta ruokaa ei voinut saada millään, vaikka
merilintuja lentelikin alituisesti heidän päittensä ylitse.
Tyvenellä, joka seurasi myrskyä, he saattoivat seisottuaan
yhdeksänkymmentakuusi tuntia jaloillaan vihdoinkin saada kajuuttaan
kuivia lankkuja, joilla maata. Mutta pitkät, suolavedessä seisotut
tunnit olivat aiheuttaneet jalkahaavoja. Nämä haavat olivat aivan
kamalia. Pieninkin kosketus tai raapaisu herätti hirveitä tuskia, ja
lopenväsyneitä kun olivat, miehet alituisesti töyttäilivät tungoksessa
toisiaan vastaan. Ei kukaan voinut liikahtaakaan saamatta niskaansa
kasoittain parjauksia, kirouksia ja säädyttömyyksiä. Heidän kurjuutensa
oli niin suuri, että voimakkaat sortivat heikompiaan ja työnsivät
heidät pois kuivimmilta paikoilta. Varsinkin poikaa, O'Brieniä,
kohdeltiin pahasti. Vaikka oli kolme muutakin jungmannia, niin O'Brien
sai osalleen enimmät säädyttömyydet. Siihen ei ollut muuta syytä, kuin
että hän oli vahvempi ja uskaliaampi kuin muut pojat, piti paremmin
oikeuksistaan kiinni ja vastusti kaikenlaisia pikkuvääryyksiä, joita
miehet harjoittivat poikia vastaan. Heti O'Brienin mentyä miesten
lähelle etsiäkseen kuivaa nukkumispaikkaa, potkittiin ja tyrkittiin
hänet syrjään. Hän kiroili heidän itsekästä karkeuttaan, ja lyöntejä,
potkuja ja sadatteluja satoi hänen päälleen. Kaikilla oli kurjaa,
mutta hän sai kärsiä pahimmin, ja vain hänen harvinaisen voimakas
elämänkipunansa auttoi hänet kestämään kaiken.
Päivät kuluivat, ja miesten voimattomuus kasvoi; heidän ärtyisyytensä
ja huono tuulensa lisääntyi, mikä puolestaan aiheutti O'Brienille
yhä uusia kärsimyksiä. Kuudentenatoista päivänä koko miehistö oli
puolikuollut nälästä, ja he seisoivat pienissä joukoissa puhellen
matalalla äänellä ja silloin tällöin vilkuillen O'Brieniin.
Päivällisaikaan neuvottelut johtivat päätökseen. Kapteeni otti
puhevuoron. Kaikki kokoontuivat perään.
"Hyvät miehet", kapteeni aloitti, "me olemme kauan olleet ruokaa vailla
— kaksi viikkoa ja kaksi päivää, mutta se tuntuu pitemmältä ajalta kuin
kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Me emme voi enää kauempaa kestää. On
luonnonvastaista olla vatsa tyhjänä ja kuitenkin kestää. Tässä meille
tulee esille vakava kysymys: onko parempi, että kaikki kuolevat, kuin
että vain yksi kuolee. Meillä on jo toinen jalka haudassa. Jos vain
yksi meistä kuolee, voivat muut elää, kunnes laiva tulee näkyviin. Mitä
te sanotte?"
Michael Behane, mies, joka oli ollut ruorissa _Francis Spaightin_
kaatuessa, huusi, että ehdotus oli hyvä. Muut yhtyivät huutoon.
"Otetaan joku pojista!" huusi Sullivan, muuan Tarbutin mies, katsellen
tarkoittavasti O'Brieniin.
"Minä olen sitä mieltä", kapteeni jatkoi, "että olisi jalo teko, jos
joku kuolisi toisten edestä."
"Niin, se olisi jalo teko!" säestivät miehet.
"Ja minä olen sitä mieltä, että on parasta, että joku jungmanni kuolee.
Heillä ei ole perheitä huollettavanaan, eikä heitä myöskään surra niin
paljon kuin niitä, joilla on vaimo ja lapsia."
"Se on oikein! Aivan oikein! Se olisi parasta", mutisivat miehet
keskenään.
Mutta kaikki neljä jungmannia vastustivat tätä vääryyttä.
"Meidän elämämme on meille täsmälleen yhtä rakas kuin teidän teille",
väitti O'Brien. "Ja meidän perheemme myöskin. Ja mitä vaimoon ja
lapsiin tulee, niin kuka huolehtii minun vanhasta äidistäni, joka on
leski; sen sinä hyvin tiedät, Michael Behane, joka olet Limerickistä.
Se ei ole oikeudenmukaista. Vedetään arpaa kaikki, niin matruusit kuin
jungmannitkin."
Mahoney oli ainoa mies, joka asettui poikien puolelle. Sullivan ja
kapteeni vaativat itsepäisesti, että vain jungmannien oli vedettävä
arpa. Vaihdettiin teräviä sanoja, ja kesken tätä Sullivan kääntyi
O'Brieniin kähisten:
"Olisi kerrassaan kunnon työ, jos tekisimme sinusta selvän. Sen sinä
olet ansainnut. Se juuri olisi oikea tapa, ja sen me myöskin teemme."
Hän astui askeleen O'Brieniä kohden iskeäkseen hänet maahan ja heti
ryhtyäkseen teurastukseen; muutkin lähenivät poikaa ja ojensivat
kätensä häntä kohden. Hän vetäytyi takaperin ja huusi samalla
suostuvansa arvanvetoon jungmannien välillä.
Kapteeni taittoi neljä eripituista puutikkua ja ojensi ne Sullivanille.
"Sinä luulet kyllä, ettei arvanveto käy oikein", sanoi tämä
pisteliäällä äänellä O'Brienille. "Kai siis on parasta, että sinä
vedät."
O'Brien suostui siihen. Hänen silmilleen sidottiin nenäliina, ja hän
asettui polvilleen kannelle selkä Sullivaniin.
"Se kuolee, jolle sinä nimität lyhyimmän tikun", sanoi kapteeni.
Sullivan piti tikkua ilmassa. Muut olivat piilossa hänen kädessään,
niin että kukaan ei voinut sanoa, oliko se lyhyin vai ei.
"Kenen tikku tämä on?" kysyi Sullivan.
"Pikku Johnny Sheehanin", vastasi O'Brien.
Sullivan pani tikun pois. Katselijat eivät voineet sanoa, oliko se
onnettomuutta tuottava. Sullivan kohotti toisen tikun. "Kenen tämä on?"
"George Burnsin."
Tikku asetettiin muiden joukkoon ja kolmas kohotettiin. "Ja kenen tämä?"
"Minun", sanoi O'Brien. Nopealla liikkeellä Sullivan viskasi tikut
sekaisin. Kukaan ei ollut nähnyt mitään.
"Sinä vedit oman nimesi", julisti Sullivan.
"Hyvin tehty", mutisivat useimmat miehet.
O'Brien oli sangen rauhallinen. Hän nousi, otti siteen silmiltään ja
katsoi ympärilleen.
"Mikä se oli?" kysyi hän.
"Lyhyin tikku?"
Kapteeni osoitti kannella olevaa neljää tikkua.
"Kuinka tiedätte, että tikku oli minun?" kysyi O'Brien. "Näitkö sinä
sitä, Johnny Sheehan?"
Johnny Sheehan, pojista nuorin, ei vastannut mitään.
"Näittekö te?" O'Brien kysyi Mahoneylta.
"En, en nähnyt."
Miehet mutisivat ja murisivat.
"Se kävi aivan oikein", virkkoi Sullivan. "Sinulla oli samat
mahdollisuudet kuin muillakin, ja sinä hävisit, siinä kaikki."
"Se kävi aivan oikein", yhtyi kapteeni. "Enkö minä nähnyt omin silmin?
Lyhyin tikku oli sinun, O'Brien, ja parasta on, että laittaudut
valmiiksi. Missä kokki on? Tulkaa tänne, Gorman. Menkää joku hakemaan
soppakulhon kantta. Gorman, tehkää velvollisuutenne kuin mies."
"Mutta miten minä sen teen?" kysyi kokki. Hän oli horjuvainen ihminen;
laimeat silmät ja veltto leuka olivat todisteena siitä.
"Tämä on murhaa!" huusi O'Brien.
"Minä en tahdo saada mitään", Mahoney selitti. "En palastakaan ota
suuhuni."
"Silloin sinun osasi joutuu jollekin viisaammalle", sanoi Sullivan
pilkallisesti. "Tee velvollisuutesi, kokki."
"Ei pojan teurastaminen ole minun velvollisuuteni", vastusti Gorman
veltosti.
"EIlette hommaa meille ruokaa, niin joudutte itse ruoaksi", uhkasi
Behane. "Jonkun täytyy kuolla, — ja yhtä hyvin se voitte olla te kuin
joku toinen."
Johnny Sheehan puhkesi itkuun. O'Brien kuunteli tuskaisena. Hänen
huulensa värisivät, ja väliin hänen koko ruumiinsa vavahti.
"Minä olen ottanut hyyryn kokkina", selitti Gorman. "Ja minä olisin
kokki, jos täällä olisi jonkinlaista kapyysia. Mutta murhassa en tahdo
olla mukana. Se ei kuulu sitoumukseen. Minä olen kokki..."
"Ja kokkina sinä olet vielä vain minuutin verran", sanoi Sullivan
töykeästi, ja samalla hän tarttui kokin tukkaan taivuttaen pään
taaksepäin, niin että kaula jännittyi. "Missä sinun veitsesi on, Mike?
Annahan tänne!"
Tunnettuaan teräksen kurkullaan Gorman valitti:
"Minä teen sen, jos te pitelette poikaa."
Kokin kurja tila tuntui jollakin tavoin terästävän O'Brieniä.
"Hyvä on, Gorman", virkkoi hän. "Käykää töihin vain. Minä tiedän kyllä,
ettette mielellänne tahdo tehdä sitä. Niin, hyvä on, sir", sanoi hän
kapteenille, joka oli raskaasti laskenut kätensä hänen käsivarrelleen.
"Teidän ei tarvitse pidellä minua, sir. Minä seison hiljaa."
"Anna olla ulisematta ja mene hakemaan soppakulhon kantta", komensi
Behane Johnny Sheehania antaen tälle samalla valtavan korvapuustin.
Poika, joka tuskin oli muuta kuin lapsi, meni hakemaan. Hän kömpi ja
hoiperteli laivan kannen yli nälän näännyttämänä. Kyyneleet vuotivat
yhä hänen poskilleen. Behane otti kannen antaen hänelle vielä
korvapuustin.
O'Brien otti takin päältään ja paljasti oikean käsivartensa. Hänen
alahuulensa vapisi yhä, mutta hän hillitsi itsensä hyvin. Kapteeni
avasi kynäveitsen ja ojensi sen Gormanille.
"Mahoney, kertokaa äidilleni, miten minun on käynyt, jos joskus
pääsette vielä kotiin", pyysi O'Brien.
Mahoney nyökkäsi.
"Tämä on häpeällinen murha, kirotun häpeällinen murha", sanoi hän.
"Pojan liha ei tule teidän kenenkään hyväksi. Uskokaa minun sanani. Te
ette tule hyötymään siitä... ei kukaan teistä."
"Selvä!" komensi kapteeni. "Pitäkää te kantta, Sullivan — noin — aivan
alla. Älkää läiskyttäkö mitään. Se on kallisarvoista tavaraa."
Gorman teki ponnistuksen. Veitsi oli tylsä. Itse hän oli heikko.
Sitäpaitsi hänen kätensä tärisi niin voimakkaasti, että hän oli vähällä
pudottaa veitsen. Pojat istuivat kyyristyneinä syrjässä itkien ja
nyyhkyttäen. Kaikki merimiehet, Mahoneyta lukuunottamatta, ahtautuivat
uhrin ympärille katselemaan.
"Olkaa mies, Gorman", -kehoitti kapteeni.
Onneton kokki sai kouristuksenomaisen päättäväisyyden puuskan, ja
hän sahasi veitsenterällä O'Brienin rannetta. Suonet olivat poikki.
Sullivan piteli kulhonkantta aivan alla. Katkaistut suonet ammottivat,
mutta punaista virtaa ei pulpunnut esiin. Niissä ei ollut verta. Suonet
olivat kuivat ja tyhjät. Kukaan ei sanonut mitään. Synkät ja hiljaiset
olennot keinuivat edestakaisin laivan joka liikahduksella. Kaikkien
silmät tuijottivat tätä käsittämätöntä ja ihmeellistä — kuivia suonia
elävässä ihmisessä.
"Se on varoitus", huusi Mahoney. "Laskekaa poika irti. Uskokaa minun
sanojani. Hänen kuolemansa ei hyödytä teitä ketään."
"Koettakaa kyynärpäätä — vasenta kyynärpäätä; se on sydäntä lähempänä",
sanoi kapteeni vihdoin käheällä ja tukahtuneella äänellä.
"Antakaa veitsi minulle", sanoi O'Brien karskisti ja otti veitsen kokin
kädestä! "Minä en jaksa kauemmin katsella tätä..."
Aivan rauhallisesti hän leikkasi vasemman kyynärpään valtasuonen, mutta
hän ei kyennyt sen enempää kuin kokkikaan saamaan verta esille.
"Ei hyödytä mitään", sanoi Sullivan.
"Parasta on tehdä loppu hänen kurjuudestaan ja leikata kaula poikki."
Jännitys oli liian voimakas pojalle.
"Älkää tehkö sitä!" huusi hän. "Ei minun kaulassanikaan ole verta.
Antakaa minulle vähän aikaa. Minulla on niin kylmä, ja väsyttää niin
kovin. Antakaa minun maata ja nukkua vähän. Silloin minun tulee lämmin
ja veri rupeaa kiertämään."
"Ei se auta", väitti Sullivan. "Ikäänkuin sinä voisit nukkua näissä
oloissa! Sinä et nuku, eikä sinun tule lämmin. Katsokaa häntä. Hänellä
on horkka."
"Minä olin sairaana Limerickissä eräänä iltana", kiiruhti O'Brien
sanomaan väliin, "eikä tohtori voinut iskeä suontani.. Mutta kun olin
nukkunut muutamia tunteja ja tullut sängyssä lämpimäksi, niin veri
virtasi itsestään. Se on totta kuin päivä. Älkää murhatko minua!"
"Hänen suonensa ovat nyt auki", sanoi kapteeni. "Ei maksa vaivaa
pitkittää hänen kurjuuttaan. Laittakaa niin, että tästä tulee loppu."
He aikoivat heittäytyä O'Brienin kimppuun, mutta tämä vetäytyi tieltä.
"Minä tapan teidät!" huusi hän. "Älkää koskeko minuun, Sullivan! Minä
kummittelen! Joko nukutte tai valvotte, niin minä kummittelen teille,
kunnes kuolette!"
"Tämä on häpeällistä!" huudahti Behane. "Jos lyhyt tikku olisi ollut
minun, olisin antanut tovereitten katkaista pääni ja kuollut iloisena."
Sullivan hypähti ja tarttui poika raukan hiuksiin. Toisetkin
hyökkäsivät jungmannin kimppuun. O'Brien potki ja rimpuili vastaan,
puri ja löi käsiä, jotka kaikilta suunnilta ojentuivat häntä kohti.
Pikku Johnny Sheehan puhkesi rajuun itkuun, mutta miehet eivät
välittäneet hänestä. O'Brien taivutettiin takaperin kantta vastaan
kulhonkansi kaulan alla. Gorman työnnettiin esiin. Joku oli pistänyt
ison tuppipuukon kokin käteen.
"Tee velvollisuutesi! Tee velvollisuutesi!" ulvoivat miehet.
Kokki kumartui eteenpäin, mutta kohdattuaan pojan katseen menetti
rohkeutensa.
"Ellet sinä sitä tee, niin minä tapan sinut omin käsin", huusi Behane.
Parjauksia ja uhkauksia sateli joka taholta kokille. Hän epäröi
vieläkin.
"Hänen suonissaan on ehkä enemmän verta kuin O'Brienin", virkkoi
Sullivan tarkoituksellisella äänellä.
Behane tarttui Gormania hiuksiin ja taivutti hänen päänsä taaksepäin;
Sullivan yritti saada tuppipuukon käsiinsä, mutta Gorman ei tahtonut
antaa sitä.
"Päästäkää, niin minä teen sen!" kirkui hän epätoivoisena. "Älkää
leikatko minulta kurkkua! Minä teen sen! Minä teen sen!"
"Pankaa sitten lopultakin toimeksi", sanoi kapteeni uhaten.
Gorman antoi työntää itsensä uhrin viereen. Hän katsoi poikaa ja
ummisti silmänsä mutisten rukousta. Sitten hän teki suljetuin silmin
mitä hänen oli käsketty tehdä. O'Brien päästi huudon, joka pian vaimeni
korisevaksi ääneksi. Miehet pitelivät häntä, kunnes hän lakkasi
rimpuilemasta; sitten he laskivat hänet kannelle. He olivat kiihkeitä
ja kärsimättömiä, kirouksilla ja uhkauksilla he ahdistivat Gormania
kiirehtimään aterian valmistamista.
"Antakaa olla, veriset teurastajat", sanoi Mahoney levollisesti.
"Antakaa olla, sanon minä. Nyt ette tarvitse sitä enää. On niinkuin
minä sanoin: te ette hyödy mitään pojan verestä. Heitä se laidan yli,
Behane Heitä pois se."
Behane, joka yhä piti kulhonkantta molemmin käsin, katsahti ylähankaan.
Hän meni partaan luo ja heitti kannen sisältöineen mereen. Muuan laiva
lasketti täysin purjein heitä kohden tuskin meripenikulman päässä.
He olivat olleet niin puuhaansa kiintyneitä, että olivat kokonaan
unohtaneet hoitaa tähystystä. Kaikki näkivät laivan lähestyvän, —
kölin kiiltävä, kuparilla katettu etuosa leikkasi vettä kuin kultainen
veitsi, etupurjeet lehahtivat hitaasti joka kerralla, kun keula painui
aallonpohjaan, ja tuo valkoinen purjekankainen vuori kumarsi kohahtaen
jokaiselle isolle aallolle.
Kun laiva nousi tuuleen kaapelinmitan päässä, sai _Francis Spaightin_
kapteeni vauhtia ja määräsi, että suojusvaate oli levitettävä O'Brienin
ruumiin yli. Vieraasta laivasta laskettiin vesille pelastusvene,
joka suuntasi kulkunsa heitä kohden. John Gorman nauroi. Ensin
hän nauroi hiljaa, mutta sitten hän tervehti jokaista aironvetoa
kouristuksenomaisesti kasvavalla iloisuudella. Tämä mielipuolinen
nauru otti vastaan pelastusveneen, kun se laski laivan kylkeen ja sen
päällikkö nousi kannelle.
MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ
Seitsemän viikkoa oli _Mary Rogers_ luovaillut 500:lla etel. Atlantin
ja Tyynen meren välillä, mikä merkitsee, että se oli seitsemän viikkoa
ponnistellut Kap Hornin kiertämisessä. Seitsemän viikkoa sillä oli
ollut joko erittäin kova tuuli tai ainakin kova tuuli, joka oli
kiikuttanut sen peloittavan Terra Del Fuego-rannikon suojanpuolelle;
mahtavat mainingit äkillisen tyyneyden keskellä olivat olleet vähällä
ajaa sen maihin. Seitsemän viikkoa se oli kamppaillut Kap Hornin
aallokkoa vastaan ja saanut siltä erinäisiä korvapuusteja ja lyöntejä.
Se oli puualus; alituinen keikkuminen oli avannut sen saumat, niin että
pumppumiehiä piti vaihtaa kahdesti päivässä.
_Mary Rogers_ oli rasittunut, miehistö oli rasittunut, ja pitkä Dan
Cullen, kapteeni, oli myöskin rasittunut. Hän oli ehkä kaikkein
rasittunein, sillä hänen hartioillaan oli tämän jättiläiskamppailun
vastuu. Hän nukkui enimmäkseen vaatteet päällään, mutta hän
nukkui hyvin harvoin. Hän harhaili pitkin kantta öisin, pitkänä,
rotevana, tuikeana aaveena, kolmenkymmenen vuoden merielämän
mustaksi ahavoittamana ja karvaisena kuin simpanssi. Häntä vainosi
alituinen ajatus, Kap Hornin purjehdussääntö: "_Teittepä mitä
tahansa, niin kaikin mokomin pitäkää läntinen kurssi_!" Se oli hänen
päähänpinttymänsä. Hän ei ajatellut muuta, paitsi joskus pilkatessaan
Meidän Herraamme, joka oli antanut tällaisen sikamaisen sään.
_Läntinen kurssi!_ Hän kamppaili Kap Hornin kanssa ja oli jo
parikymmentä kertaa ollut suotuisassa asemassa kahdenkymmenen mailin
päässä koillisesta tai pohjoiskoillisesta kärjestä. Mutta joka kerta
iankaikkinen länsituuli viskasi hänet takaisin ajelehtimaan itäänpäin.
Myrsky toisensa jälkeen ajoi hänet aina 640:lle etel., antarktisen
ajojään eteen, ja hän lupasi pimeyden valloille kuolemattoman sielunsa
pikku tippasesta läntistä kurssia, tuulenhenkäyksestä, mikä auttaisi
hänet kiertämään niemenkärjen. Mutta hänen täytyi pitää itäistä
kurssia. Epätoivoissaan hän oli koettanut päästä pienen Le Maire-salmen
läpi. Kun hän oli puolivälissä, muuttui tuuli pohjoisluoteeseen,
ilmapuntari laski 28,88:aan, ja hän kääntyi ajautuen mielettömästi
raivoavan myrskyn edellä, eikä puuttunut kuin hiuksenverta, jotta hän
olisi toimittanut _Mary Rogersin_ mustahampaisille luodoille. Kaksi
kertaa hän oli ohjannut läntistä kurssia Diego Ramirez-kallioille,
ja toisella kerralla hän pelastui kahden lumituiskun välillä, mutta
silloin hän oli jo melkein hipaissut kareja, jotka olivat aiheuttaneet
niin monen laivan turmion.
Tuulta! Kapteeni Dan Cullen kävi mielessään läpi kaikki kolmekymmentä
merimiesvuottaan todistaakseen, ettei milloinkaan ennen ollut sillä
lailla tuullut. Hänen väittäessään tätä itsekseen _Mary Rogers_ nousi
tuuleen, ja vahvistukseksi se kallistui aina laivaluukkuihin asti,
ennenkuin puolta tuntia oli kulunut. Sen uusi isomärssypurje ja
upo-uusi kahvelikeulapurje lensivät pois kuin silkkipaperipalat, ja
viisi purjetta, kaksinkertaisesti nuoritettua, lähti irti ja repeytyi.
Ja ennenkuin päivä koitti, _Mary Rogers_ kallistui vielä kaksi kertaa;
partaisiin täytyi lyödä reikiä, jotta merivesi ei rasittaisi kantta
liikaa.
Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen näki välähdyksen
auringosta. Kerran aurinko paistoi kymmenen minuuttia päivällisen
aikaan, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen puhkesi uusi hirmumyrsky,
molemmat vahdit vähensivät purjeita, ja kaikki hautautui ruoskivan
lumituiskun pimeyteen. Kerran kapteeni Dan Cullen ei neljääntoista
päivään voinut mitata keskipäiväkorkeutta. Harvoin hän saattoi tietää
asemaansa edes puolen asteen tarkkuudella, paitsi milloin maa oli
näkyvissä, sillä aurinko ja tähdet olivat aina pilvien takana, ja oli
niin pimeätä, että parhaimmillaankin ollen oli melkein mahdotonta
tehdä tarkkoja havaintoja. Maailma oli kiedottu harmaaseen huntuun.
Pilvet olivat harmaita, suuret, keinuvat laineet olivat lyijynharmaita,
pärskehtivät aallonharjat olivat harmaata vaahtoa, vieläpä
harvalukuiset albatrossitkin olivat harmaita, eivätkä lumihiutaleetkaan
olleet taivaan tumman holvin alla valkoisia, vaan harmaita.
Elämä _Mary Rogersilla_. oli harmaata — harmaata ja synkkää.
Merimiesten kasvot olivat siniharmaat; merivesi aiheutti niihin
ihohaavoja ja paiseita, jotka kiduttivat heitä kamalasti. He olivat
kuin varjoja. Seitsemän viikon aikana heillä ei keulasopessa eikä
kannella ollut ollut kuivaa langanpätkääkään päällään. He olivat
unohtaneet, miltä tuntui nukkua kokonainen vahdin aika, ja kaikissa
muutoissa kuului komento: "Kaikki miehet kannelle!" He varastivat
silloin tällöin pienen levottoman uinahduksen, ja he nukkuivat
öljyvaatteissaan aina valmiina heräämään. He olivat väsyneitä ja
lopenkuluneita tehdäkseen kahden vahdin aikana enempää kuin yhden
vahdin työn. Siksi molemmat vahdit olivat niin usein kannella. Eivätkä
nämä ihmisvarjot voineet laiskoitella; vain jalan katkeaminen saattoi
vapauttaa miehen työstä, ja ennestään oli jo kaksi, joiden luita kannen
yli lyövät aallot olivat särkeneet.
Eräs, joka myöskin oli vain ihmisen varjo, oli George Dorety. Hän
oli laivan ainoa matkustaja, liikkeen ystävä, joka oli päättänyt
tehdä matkan terveytensä takia. Mutta seitsemän viikkoa Kap Hornia
ei ollut parantanut hänen terveyttään. Hän huohotti ja valitteli
hytissään pitkät, keinuvat yöt umpeensa, ja kannella ollessaan hän oli
kylmyyden takia niin kääritty, että muistutti liikkuvaa pukuvarastoa.
Päivällisillä kajuuttapöydän ääressä, missä oli niin pimeätä, että
kattolamput paloivat alituisesti, hän näytti yhtä siniharmaalta
kuin sairain, kurjin keulasopen mies. Eikä kapteeni Dan Cullenin
katseleminen pöydän yli ollut omiaan tekemään hänen mieltään lainkaan
iloisemmaksi. Kapteeni Cullen pureksi ja mulkoili mykkänä. Mulkoilut
tarkoittivat Meidän Herraamme, ja joka puraisulla hän kertasi ainoata
ajatusta, mikä hänen päässään oli: _pidä läntistä kurssia!_ Hän
oli suuri, karvainen elukka, eikä hänen näkemisensä ollut omiaan
kiihoittamaan toisten ruokahalua. Hän piti George Doretya onnettomuutta
tuottavana Joonaana, ja sen hän sanoi toiselle kerran jokaisen aterian
aikana, tasaten villit muljauksensa Meidän Herramme ja matkustajansa
kesken.
Perämieskään ei voinut piristää kituvaa ruokahalua. Hänen nimensä
oli Joshua Higgins; hän oli merimies ammatiltaan ja ulkonäkönsä
puolesta, mutta roisto luonteeltaan, selkärangaton, luihu olento,
sydämetön, itsekäs ja arka, sielua vailla, pelkäsi silmittömästi Dan
Cullenia, mutta esiintyi suurena pöpönä miehistölle, joka tiesi, että
perämiehen takana oli kapteeni Cullen, lainsäätäjä ja isäntä, hoputtaja
ja rankaisi ja kylliksi kykenevä vastaamaan tusinallista kopeita
perämiehiä. Tässä inhoittavassa säässä täällä maailman eteläpäässä
oli Joshua Higgins heittänyt peseytymisen. Hänen likaiset kasvonsa
riistivät George Doretylta tavallisesti senkin vähäisen ruokahalun,
mikä hänen oli onnistunut koota. Säännöllisissä oloissa nämä rikokset
puhtauden lakeja vastaan olisivat herättäneet kapteeni Cullenin
huomiota ja päästäneet auki hänen ruman sanavarastonsa, mutta nykyään
hän ajatteli vain läntistä kurssia, eikä häntä liikuttanut mikään muu.
Perämiehen kasvojen puhtaudella tai likaisuudella ei ollut mitään
vaikutusta läntiseen kurssiin. Myöhemmin, kun he tulisivat 500:lle
etel. Tyynelle valtamerelle, Joshua Higgins heti pesisi kasvonsa.
Siihen asti George Dorety istui kajuuttapöydän ääressä, missä hämärä
ja lampunvalo vaihtelivat, kun lamppuja täytettiin; hän istui näiden
molempien miesten välissä, tiikerin ja hyeenan, ja ihmetteli, miksi
Meidän Herramme on luonut heidät. Toinen perämies, Matthew Turner, oli
oikea merimies ja sitäpaitsi myöskin oikea mies, mutta George Dorety
ei saanut nauttia hänen seurastaan, sillä hän söi yksinään toisten
lopetettua.
Lauantaiaamuna, heinäkuun 24 päivänä George Dorety heräsi elämän
ja kiihkeän vauhdin tunteeseen. Kannelle noustuaan hän näki _Mary
Rogersin_ ryntäävän eteenpäin ulvovan kaakkoistuulen kiidättämänä.
Vain alempi latvapurje ja haruskeulapurje olivat ylhäällä. Töin tuskin
laiva kesti edes nekin, mutta siitä huolimatta teki neljätoista solmua,
niinkuin Turner huusi Doretyn korvaan. Ja nyt pidettiin läntistä
kurssia. Viimeinkin päästäisiin Kap Hornin ohi... jos tuulta piisaisi.
Turner näytti onnelliselta. Taistelun loppu oli näkyvissä. Mutta
kapteeni Cullen ei näyttänyt onnelliselta. Hän muljautti Doretyyn
ohikulkiessaan. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Meidän Herramme
tietää, että hän oli tyytyväinen tuuleen. Hänellä oli varmat kuvitelmat
ilkeästä Jumalasta, ja sydämensä syvyydessä hän uskoi, että jos Jumala
tietäisi tuulen olevan suotuisan, niin Hän heti tekisi siitä lopun
ja lähettäisi puuskan lännestä päin. Siksi hän lähestyi varovaisesti
Meidän Herraamme, piilotti ilonsa mulkoilevien silmäysten ja murisevien
kirousten taakse; sillä tavoin hän kyllä pettäisi Meidän Herramme,
sillä Meidän Herramme oli ainoa, jota Dan Cullen pelkäsi.
Koko lauantain ja seuraavan yön _Mary Rogers_ kiisi länteen. Se
piti yhä edelleen neljätoista solmuaan ja sunnuntaiaamuun mennessä
oli edennyt kolmesataaviisikymmentä mailia. Jos tuulta piisaisi, se
kyllä pääsisi niemen ohi. Jos se epäonnistuisi ja puuska tulisi miltä
suunnalta tahansa pohjoisen ja lounaan väliltä, niin _Mary Rogers_
sinkoutuisi takaisin ja olisi yhtä pahassa asemassa kuin seitsemän
viikkoa sitten. Ja sunnuntaiaamuna tuuli tosiaankin tyyntyi. Suuret
laineet asettuivat, ja meri silisi. Molemmat vahdit olivat kannella
ja nostivat purjetta, niin paljon kuin laiva vain sieti. Ja nyt
kapteeni Cullen taas röyhistäyti Meidän Herramme edessä, poltti isoa
sikaria, hymyili riemuiten, aivan kuin olisi ollut suunnattoman
ihastunut tuulen tyyntymiseen; sisimmässään hän raivosi Meidän
Herraamme vastaan siunatun tuulen tappamisesta. _Pitäkää läntinen
kurssi!_ Kyllä hän pitäisi, jos vain Meidän Herramme antaisi hänen
olla rauhassa. Hiljaisuudessa hän lupautui taas Pimeyden valtojen
ikiomaksi, jos ne antaisivat hänen pitää läntistä kurssia. Hänen
oli niin helppo lupautua, sillä hän ei uskonut Pimeyden valtoihin.
Tosiasiallisesti hän uskoi vain Jumalaan, vaikkakin itse tietämättään.
Ja hänen takaperoisessa teologiassaan Jumala _oli_ tosiaankin Pimeyden
ylimmäinen. Kapteeni Cullen oli perkeleenpalvelija, mutta hän antoi
perkeleelle toisen nimen, siinä kaikki. Päivällisaikaan, kun oli
lyöty neljä lasia, kapteeni Cullen käski nostamaan vielä lisäksi
yläprammipurjeen. Miehet kävivät työhön käsiksi liukkaammin kuin moneen
viikkoon. Heitä ei reipastuttanut ainoastaan läntinen kurssi, vaan
myöskin hyvää tekevä aurinko, joka loisti vetryttäen jäykkiä jäseniä.
George Dorety seisoi perässä kapteeni Cullenin vieressä vähemmän
pyntättynä kuin tavallisesti ja imi lämmintä katsellessaan miesten
touhua. Tapaus sattui aivan odottamatta. Yläprammipurjeen raa'alta
kuului huuto: "Mies yli laidan!" Joku heitti pelastusrenkaan partaan
yli, ja samassa kuului toisen perämiehen ääni kovana ja komentavana:
"Ruori alihankaan!" Peräsimessä seisova mies ei kääntänyt tapinkaan
vertaa. Hän tiesi paremmin, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi hänen
vieressään. Hän tahtoi kääntää, kääntää vaikka ympäri koko rattaan
toverinsa tähden, joka juuri oli hukkumaisillaan. Hän katsoi kapteeni
Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullenin kasvot eivät värähtäneetkään.
"Alihankaan! Lujasti alihankaan!" jyrisi toinen perämies rynnäten
peräpuolelle.
Mutta hän lakkasi juoksemasta ja huutamasta ja seisahtui paikalleen
nähdessään Dan Cullenin peräsimen luona. Ja pitkä Dan Cullen
pöllähytteli sikaria sanomatta sanaakaan. Vanavedessä saattoi nähdä
merimiehen pitenemistään pitenevän välimatkan päässä. Hän oli saanut
kiinni pelastusrenkaasta ja piteli siitä lujasti. Kukaan ei sanonut
mitään. Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Mastoissa istuvat merimiehet
takertuivat lujasti raakapuihin tuijottaen kasvot kauhusta kalpeina. Ja
_Mary Rogers_ lensi edelleen läntistä kurssiaan. Kului pitkä, ahdistava
minuutti. "Kuka se oli?" kapteeni Cullen kysyi. "Mopsi, sir", vastasi
ruorimies innokkaasti.
Mopsi näkyi erään laineen harjalla ja katosi taas aaltolaaksoon. Suuri
aalto se oli, mutta ei pahimpia. Pieni vene saattoi helposti selviytyä
sellaisessa aallokossa, ja sellaisessa aallokossa saattoi _Mary Rogers_
helposti päästä avuksi. Mutta se ei voinut mennä apuun ja pitää
läntistä kurssia samalla kertaa.
Ensimmäisen kerran elämässään George Dorety näki todellisen näytelmän
elämästä ja kuolemasta — häpeällisen, pienen näytelmän, jossa muuan
tuntematon, Mopsiksi nimitetty merimies oli toisessa vaakakupissa,
toisessa taas muutamia maileja pituusastetta. Aluksi hän oli
tuijottanut hukkuvaan, mutta nyt hän tarkasteli pitkää Dan Cullenia,
karvaista mustaa elämän ja kuoleman herraa, joka poltteli sikaria.
Kapteeni Dan Cullen poltti vielä kauan ja vaiti. Sitten hän otti
sikarin suustaan. Hän katsoi ylös _Mary Rogersin_ raakapuihin ja sitten
partaan yli merelle.
"Tiukentakaa yläprammipurjetta!" huusi hän.
Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuuttapöydässä aterioimassa.
George Doretyn toisella puolen istui Dan Cullen, tiikeri, toisella
Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut mitään. Kannella miehistö
tiukensi latvapurjetta. George Dorety kuuli heidän huutonsa, mutta
samalla häntä lakkaamatta vaivasi näky: muuan Mopsi-niminen mies, joka
vielä on täysissä voimissaan, takertuneena pelastusrenkaaseen autiolla
merellä, muutamien mailien päässä laivan perästä. Hän katsoi kapteeni
Culleniin, ja häntä kuvotti, sillä mies söi ilmeisen halukkaasti, hän
melkein heitti ruoan sisäänsä.
"Kapteeni Cullen", virkkoi Dorety, "te olette tämän laivan komentaja,
eikä minun asiani ole arvostella teidän tekojanne. Mutta haluanpa sanoa
jotakin. Tämän jälkeen tapahtuu vielä jotakin, ja silloin paikat käyvät
teille kuumiksi."
Kapteeni Cullen ei edes mulkoillut. Ääni kaikui valittavana hänen
sanoessaan:
"Oli kova myrsky. Miehen pelastaminen aivan mahdotonta."
"Hän putosi yläprammipurjeen raa'alta", Dorety kiivastui. "Te nostitte
prammipurjeen silloin. Neljännestä myöhemmin te nostitte vielä
latvapurjeen."
"Kova myrsky, eikö ollut, hra Higgins?" kysyi kapteeni Cullen.
"Jos olisimme kääntyneet, niin mastot poikki", vastasi perämies.
"Teitte aivan oikein, kapteeni Cullen. Miestä ei olisi millään voinut
pelastaa."
George Dorety ei vastannut eikä sanonut enää sanaakaan koko aterian
aikana. Siitä lähtien hän antoi tuoda ruoan hyttiinsä. Kapteeni
Cullen ei enää mulkoillut häneen, mutta he eivät myöskään vaihtaneet
sanaakaan _Mary Rogersin_ kiitäessä kohti pohjoista, lämpimämmille
leveysasteille. Viikon lopulla Dan Cullen hääti Doretyn erääseen kannen
nurkkaukseen.
"Mitä te aiotte tehdä, kun päästään Friscoon?" kysyi hän karskisti.
"Aion antaa pidättää teidät", Dorety vastasi rauhallisesti. "Aion
syyttää teitä murhasta ja haluan nähdä teidät hirsipuussa."
"Te olette harvinaisen varma asiastanne", hymähti kapteeni Cullen
kääntyen kantapäällään.
Kului vielä viikko, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi keulaan
johtavilla hyttiportailla katsellen ympärilleen. _Mary Rogers_ luovi
kovassa tuulessa täysin purjein. Kaikki purjeet aina haruspurjeita
myöten olivat nostetut. Kapteeni Cullen teki luovin. Hän kulki
hitaasti, matkustajaansa vilkuillen. Dorety katseli toiselle
suunnalle; hän seisoi niin, että pää ja hartiat olivat porrasaukon
ulkopuolella, ja vain takaraivo oli näkyvissä. Kapteeni Cullen laski
nopein katsein pään ja suurharuspurjeen pylpyrän välisen matkan. Hän
vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsellut. Perässä Joshua Higgins kulki
edestakaisin ja äsken juuri tehtyään käännöksen marssi nyt poispäin.
Kapteeni Cullen kumartui äkkiä eteenpäin ja kiskaisi haruspurjejaluksen
irti sakarasta. Raskas pylpyrä lensi halki ilman, murskasi Roretyn
pään kuin munankuoren ja heilahteli sitten edestakaisin haruspurjeen
lepattaessa kovasti paukahdellen. Joshua Higgins kääntyi katsomaan,
mikä oli joutunut epäkuntoon, ja sai kasvoilleen kapteeni Cullenin
karkeimmat kiroukset.
"Minä kiinnitin jaluksen itse", vikisi perämies saatuaan äänensä
kuuluville, "ylimääräisellä solmulla varmuuden vuoksi. Muistan aivan
selvästi sen."
"Kiinnititte", karjui kapteeni, jotta miehistö, joka ponnisteli
lepattavan purjeen kiinni ottamisessa, myöskin kuulisi. "Kyllä piruja
te niin teitte, mokomakin mätä koira. Jos te kiinnititte ylimääräisellä
solmulla, niin miksi helvetissä se ei pysynyt kiinni? Sen minä
tahtoisin tietää. Miksi kaikkien pirujen nimessä se ei pysynyt kiinni?"
Perämies vastasi valittavalla äänellä jotakin.
"Tukkikaa turpanne!" oli kapteeni Cullenin viimeinen neuvo.
Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä yllättynyt kuin muutkin,
kun George Doretyn ruumis löydettiin lattialta portaiden edestä.
Iltapäivällä, istuessaan yksin hytissään hän mietti, mitä kirjoittaisi
laivapäiväkirjaan.
"_Merimies Karl Bruer_", kirjoitti hän, "_putosi yläprammipurjeen
radalta yli laidan hirmumyrskyssä. Meillä oli silloin kova vauhti,
emmekä laivan turvallisuuden vuoksi uskaltaneet kääntää tuuleen. Ei
myöskään pelastusvene olisi voinut selviytyä niin kovassa aallokossa_."
Eräälle toiselle sivulle hän kirjoitti: "_Olin usein varoittanut hra
Doretya siitä vaarasta, mihin hän antautui liikkuessaan huolettomasti
kannella. Sanoin hänelle kerran, että hän vielä joskus saisi pylpyrästä
päähänsä. Hutiloiden kiinnitetty suurpurje aiheutti onnettomuuden, mikä
on syvästi valitettava, koska me kaikki pidimme hra Doretysta hyvin
paljon_."
Kapteeni Dan Cullen luki ihaillen läpi nämä kirjalliset kokeilunsa,
käytti imupaperia ja sulki kirjan. Hän sytytti sikarin ja tirkisteli
eteensä. Hän tunsi, miten _Mary Rogers_ nousi aallonharjalle, kallistui
ja kiisi hyvää vauhtia, ja hän tiesi, että se teki yhdeksän solmua.
Tyytyväinen hymy levisi vähitellen hänen mustanpuhuvalle, karvaiselle
naamalleen. Niin, hän oli joka tapauksessa pitänyt läntistä kurssia ja
petkuttanut Meidän Herramme.
KUOLLEET EIVÄT MILLOINKAAN PALAJA
Samassa kuussa kuin täytin seitsemäntoista vuotta, pestauduin
laivamieheksi _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka
piti lähteä seitsemän kuukauden hylkeenpyyntiin Japanin rannikoille.
Me purjehdimme San Franciscosta, ja minulla oli heti eräs koko lailla
tärkeä probleemi ratkaistavana. Meitä oli keulasopessa kaksitoista
miestä, joista kymmenen oli harjautuneita, tervanyrkkisiä matruuseja.
Minä olin nuorukainen ja ensimmäisellä matkallani, mutta ei siinä
kyllin; minun tovereinani oli miehiä, jotka Euroopan kauppalaivastossa
olivat käyneet läpi kovan koulun. Laivapoikina heidän oli täytynyt
hoitaa tehtävänsä ja merimieselämän ikuisten lakien mukaan olla
jungmannien ja matruusien orjina. Kun he pääsivät jungmanneiksi,
olivat he vielä matruusien orjia. Kun matruusi vahtivapauden aikana
makaa kojussaan alhaalla keulasopessa, voi hän käskeä jungmannin
mennä hakemaan vettä. Jungmanni ehkä makaa myöskin kojussaan. Hän on
täsmälleen yhtä väsynyt kuin matruusikin. Mutta hänen täytyy nousta
kojustaan ja mennä pyydettyä hakemaan. Jos hän kieltäytyy, niin hänet
voidellaan. Jos hän sattumalta on niin väkevä, että kykenee pieksämään
matruusin, heittäytyvät muut matruusit, tai niin monta kuin tarvitaan,
onnettoman kimppuun antaen hänelle sen selkäsaunan, mitä hän on
kaivannut.
Nyt on helppo ymmärtää minun probleemini. Nämä karaistuneet
skandinaavialaiset merimiehet olivat käyneet kovan koulun läpi.
Laivamiehinä he olivat palvelleet vanhempia tovereitaan, ja matruuseina
he vaativat laivamiesten palvelusta. Minä olin poika — vaikkakin
ruumiini oli miehen. En ollut milloinkaan aikaisemmin ollut merillä,
vaikka olinkin hyvä purjehtija ja ymmärsin asiani. Olin pestautunut
heidän vertaisenaan, ja yhdenvertaisena minun piti pysytellä tai
kestää seitsemän kuukauden helvetti heidän seurassaan. Ja juuri tästä
yhdenvertaisuudesta he eivät pitäneet. Millä oikeudella minä olin
heidän vertaisensa? En ollut ansainnut tätä korkeata etuoikeutta.
En ollut käynyt läpi sitä kurjuutta, minkä he pahoinpideltyinä
laivapoikina tai sorrettuina jungmanneina. Ja mikä pahempi, minä olin
vain ensimmäistä matkaansa yrittelevä maamarriainen, ja kuitenkin minä
olin kohtalon vääryyden vuoksi heidän vertaisensa laivakirjan mukaan.
Minun menettelytapani oli viisas, yksinkertainen ja repäisevä.
Ennenkaikkea päätin hoitaa tehtäväni, olivatpa sitten miten vaikeita ja
vaarallisia tahansa, niin hyvin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä niitä
minun sijastani. Edelleen: en milloinkaan säästänyt lihasvoimaani.
En hutiloinut milloinkaan hilatessani köyttä, sillä tiesin, että
tovereitteni haukansilmät vaanivat juuri sellaisia todistuksia
huonommuudestani. Pidin kunnianani olla ensimmäisenä, kun mentiin
vahtiin kannelle, viimeisenä, kun mentiin alas, enkä milloinkaan
jättänyt jälkeeni jalustinta tai köyttä toisen kiinnitettäväksi
naakeliin. Olin aina innokas nousemaan mastoon vaihtamaan latvapurjeen
jalusta tai ylipäätänsä laittamaan latvapurjetta, ja sellaisissa
tapauksissa tein enemmän kuin velvollisuuteni.
Edelleen: olin äärimmäisen tarkka arvostani. En huolinut pitää
hyvänäni säädyttömyyksiä enkä pienintäkään rehentelyä. Vainutessanikin
jotakin sellaista minä heti räjähdin. Sain ehkä selkääni rähinässä,
mikä räjähdystä seurasi, mutta he saivat käsityksen, että minä
olin villikissa ja valmis tappelemaan milloin tahansa uudelleen.
Tarkoitukseni oli osoittaa, etten aikonut sietää mitään ylimielisyyttä.
Niillä, jotka käyttäytyivät ylimielisesti minua kohtaan, oli tappelu
tiedossaan. Ja kun tein työni hyvin, saattoi miesten myötäsyntyinen
oikeudenmukaisuus ja siihen yhtynyt vastenmielisyys kynsiviä ja repiviä
villikissapuuskia vastaan heidät pian luopumaan kasvatusyrityksistään.
Vähäisen vastarinnan jälkeen minun asemani tunnustettiin, ja olin
ylpeä, koska minua pidettiin tasa-arvoisena sekä käytännöllisesti että
teoreettisesti. Siitä lähtien kaikki oli hyvin ja matka tuntui tulevan
onnelliseksi.
Keulasopessa oli vielä muuan mies. Jos lasken skandinaavialaiset
kymmeneksi ja pidän itseäni yhdentenätoista, niin tämä mies oli
kahdestoista ja viimeinen. Emme tietäneet emmekä päässeet selville,
mikä hänen nimensä oli; tyydyimme kutsumaan häntä "muurariksi".
Hän oli Missourista kotoisin tai ainakin sanoi olevansa, — retken
alkupuolella hän näet tekeytyi vikapääksi muutamiin laihoihin
luottamuksenosoituksiin. Silloin me saimme tietää vähän muutakin.
Hän oli muurari ammatiltaan. Vasta viikkoa ennen tuloaan meidän
joukkoomme, kun hän oli saapunut San Franciscoon ja San Franciscon
lahti oli levinnyt hänen eteensä, hän ensimmäisen kerran elämässään
oli nähnyt suolavettä. Meidän oli aivan mahdotonta käsittää, miksi
juuri hän, nelikymmenvuotias, oli saanut päähänsä lähteä merille, sillä
meidän yksimielinen vakaumuksemme oli, ettei milloinkaan kukaan niin
merikelvoton ollut ruvennut merimieheksi. Mutta hän oli. Oltuaan viikon
merimieskodissa hän oli pestautunut matruusiksi.
Kaikkien piti hoitaa hänen tehtäviään. Hän ei ainoastaan ollut
osaamatta mitään, vaan hän osoittautui kykenemättömäksi mitään
oppimaan. Niin paljon kuin yritettiinkin, ei häntä voitu opettaa
ohjaamaan. Kompassi oli hänelle käsittämätön ja peloittava hyrrä.
Hän ei milloinkaan päässyt selville edes sen päätuulista, eikä hän
oppinut alkeiksikaan laivan nopeuden vähentämisen tai muuttamisen
taitoa. Hän ei millään saanut päähänsä, oliko joku köysi kiedottava
oikealta vasemmalle tai vasemmalta oikealle. Hänen oli mahdoton oppia
yksinkertaista voimailijatemppua köysien hilaamisessa: antaa koko
ruumiinpainonsa vaikuttaa ja sillä tavoin säästää voimaa. Pienimmätkin
niksit menivät hänen näköpiirinsä ylitse, ja mastoon nousemista hän
pelkäsi kuolettavasti. Kerran kapteeni ja perämies pakottivat hänet
siihen. Hänen onnistui päästä poikittaissaalingeille, mutta sinne hän
sitten jäätyi väylinkeihin kiinni. Kahden laivamiehen piti kiivetä
hakemaan hänet alas.
Kaikki tämä oli tarpeeksi ikävää, mutta olisi vielä mennyt mukiin,
elleivät asiat olisi olleet vielä pahemmin. Hän oli ilkeä, luihu,
siivoton ja aivan tavallista ihmisyyttä vailla. Hän oli pitkä, vahva
mies ja tappeli kaikkien kanssa. Mutta hänen tappelutapansa ei ollut
kunniallinen. Hänen ensimmäinen tappelunsa laivalla, ensimmäisenä
matkapäivänä, tapahtui minun kanssani, kun hän tupakkaa leikatakseen
otti minun pöytäveitseni, mistä minä heti räjähdin. Sitten hän
tappeli melkein jokaisen miehen kanssa. Kun hänen vaatteensa tulivat
likaisemmiksi kuin mitä saatoimme sietää, niin me panimme ne likoon
ja pakotimme hänet pesemään ne. Sanalla sanoen, muurari oli niitä
vastenmielisiä ja kummallisia otuksia, joita ihmisen on pitänyt nähdä
voidakseen uskoa, että sellaisia on lainkaan olemassa.
Tahdon vain sanoa, että hän oli elukka, ja me kohtelimme häntä
elukkana. Nyt vasta, ajatellessani taapäin, ymmärrän, miten julmia
olimme häntä kohtaan. Vika ei ollut hänen. Asian luontoon kuului,
että hän oli kaltaisensa. Hän ei ollut luonut itseään, eikä ollut
vastuunalainen siitä, millaiseksi oli tullut. Mutta me kohtelimme
häntä olentona, jolla on vapaa tahto, ja aivan kuin hän olisi ollut
henkilökohtaisesti vastuunalainen siitä, minkälainen hän oli. Siitä
johtui, että meidän tapamme kohdella häntä oli yhtä kauhea kuin hän
itsekin. Loppujen lopuksi me kohtelimme häntä kuin ilmaa; monen viikon
aikana ennen hänen kuolemaansa me emme puhuneet hänelle sanaakaan, eikä
hän myöskään meille. Ja monta viikkoa hän kulki meidän keskessämme tai
makasi kojussaan täpötäydessä keulasopessamme päästäen irvistyksin
ilmoille vihansa ja pahuutensa. Hän oli kuolemaisillaan; hän tiesi
sen itse, ja me tiesimme sen. Sitä paitsi hän tiesi meidän haluavan
hänen kuolemaansa. Hän vaivasi meitä läsnäolollaan, ja meidän elämämme
oli kovaa, mikä teki meidätkin koviksi ihmisiksi. Ja sitten hän kuoli
kahdentoista ihmisen täyttämässä keulasopessa yhtä yksinäisenä kuin
jos olisi kuollut autiolla vuorenhuipulla. Ei edes yhtä ystävällistä
sanaa, ei ainoatakaan jäähyväistervehdystä vaihdettu meidän keskemme.
Hän kuoli, niinkuin oli elänytkin, elukkana; hän kuoli meitä vihaten ja
meidän vihaamanamme.
Ja nyt minä johdun merkillisimpään tapaukseen silloisessa elämässäni.
Tuskin hän oli kuollut, kun hänet viskattiin yli laidan. Hän kuoli
myrskyisenä yönä, veti viimeisen henkäyksensä juuri kun miehet
heittivät öljyvaatteet päälleen kuullessaan komennon: "Kaikki miehet
kannelle!" Ja hänet heitettiin laidan yli muutamia tunteja myöhemmin
myrskyn raivotessa. Hänen maallisia jäännöksiään ei edes kääritty
purjekankaaseen, eikä niitä myöskään kunnioitettu jalkoihin sidotulla
rautapainolla. Me neuloimme hänet siihen huopaan, johon hän oli
kuollut, ja laskimme hänet eräälle luukulle suurluukusta keulaan päin,
laivan vasemmalle puolelle. Koksilla puolilleen täytetty juuttipussi
sidottiin hänen jalkoihinsa.