Harvat ovat ne kansat, jotka lapsuudessaan eivät ole palvelleet maata
jumalana, kuvaillen sitä lempiän äitin kaltaiseksi; sillä maa antaaki
ravintoa sekä ihmisille että eläimille; maa synnyttää ja kasvattaa
itsestänsä kaikenlaista, jolla ihmiset ja eläimet taitavat henkensä
pitkittää. Tämä ajatus oli meidän esi-isillämmekin; he antoivat tälle
olennolle nimen _maaemä_.
Mutta vanhat Suomalaiset eivät kauvan pysyneet tässä ensimäisessä
ja tärkeässä maan jumaloitsemisessa; niinkuin ennen on ilmasta ja
vedestä sanottu, niin muuttui itse maan palvelus jonkun maassa asuvan
olennon palvelukseksi. Tämä koko maassa hallitseva olento kuvailtiin
synnyttäväisen ja kasvattavaisen luontonsa mukaan vaimolliseksi. Se
sai nimen _maan emo, emonen_ (emu), _mannun eukko_ (maan ämmä), _maan
emäntä, akka manteren alainen_ jne. Häntä rukoiltiin hyvästä kasvusta,
esim. seuraavalla tavalla:
"Akka manteren alainen
Mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
Maa väkevä vääntämähän;
Eipä maa väkeä puutu
Sinä ilmoisna ikänä
Kun lie armo antajista,
Lupa luonnon tyttäristä.
Nouse maa makaamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
Pane korret korttumahan
Sekä varret varttumahan,
Tuhansin neniä nosta,
Sadoin haaroja hajota
Kynnöstäni, kylvöstäni,
Varsin vaivani näöstä!"
Erittäin merkillinen maan olentojen seassa on _Pellervoinen_, pellon
poika, myös kutsuttu _Sampsa_. Ilmattaren luotua munasta maan ja
taivaan ja synnytettyä Wäinämöisen, oli maa kasvaimista varsin paljas.
Wäinämöinen saa nyt Pellervoisen kylvämään maata, ja hän:
"Mäet kylvi männiköiksi,
Kummut kylvi kuusikoiksi,
Kankahat kanervikoiksi,
Notkot nuoriksi vesoiksi,
Noromaille koivut kylvi,
Lepät maille leyhkeille,
Tuomet kylvi tuoreelle,
Pihlajat pyhille maille,
Pajut maille passuroille,
Katajat karuille maille,
Tammet virran viereville."
Pellervoinen on arvattavasti sama olento, jota myös nimitettiin _Pellon
Pekko_, jonka sanottiin erittäin auttaneen ohran kasvua ja toukoja;
tämän suhteen oli hän myös oluen jumala, josta sanantapa _maistaa
pellon pekkoa_ (juoda vierettä) on tullut.
Pispa Agrikola nimittää vielä muita jumalia, jotka huolta pitivät maan
hedelmällisyydestä: _Liekkiö_ hallitsi ruohot, juuret ja puut, _Köndös_
huhdat ja pellot teki, _Rongoteus_ ruista antoi, _Syres_ herneet pavut,
nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi, _Wironkannas_ kauran
kaitsi. Mutta näistä ei runot mainitse juuri mitään. Agrikola kuoli
vuonna 1557.
* * * * *
Mutta vähä oli meidän esi-isillämme sanomista pellon ja muun
viljelyksen jumalista; sillä peltoa ja viljelystä he aivan vähän
tunsivat. Sitä vastaan olivat he hyvin tutut metsässä, ja metsän riista
heidän tavallisin elantonsa. Sentähden olivat metsän jumalalliset
olennot vanhoille Suomalaisille kaikista tutuimmat ja hartaimmin
palvellut.
Ylimmäinen metsän herra oli _Tapio_, "halliparta," "havuhattu,"
"naamaturkki," Toisinaan saa hän nimen _Kuippana_ (pitkäkaulanen) ja
_Riippa_ (korkia lakki). Muutoin mainitaan hän _metsän ukko, Tapiolan
ukko, kummun ukko, maan isäntä, Tapion talon isäntä, korven kuningas,
salon herra, maan pitäjä, antoluoja, luja jumala, villan antaja_ jne.
Nämät ja monet muut nimitykset jo osottavat kuinka suuressa arvossa
häntä pidettiin.
Tapion puoliso oli _Mielikki eli Mimerkki_, joka saa nimitykset _metsän
emäntä, Tapion talon emäntä, metsän armas antimuori, metsän metinen
muori, Metsolan tarkka vaimo, metsän ehtoisa emäntä, metsän miniä_ jne.
Muutoin saa hän usein lauseen _puhdas vaimo_, jolla on "muoto kaunis."
Muutoin oli ajatus semmoinen että Tapion väki, niin Mielikkikin, olivat
kauniissa vaatteessa koska metsämiehelle hyvin onnistui, mutta huonossa
puvussa jos hän ei otusta saanut. Ilmarinen sanoo hyvän saaliin aikana
että:
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo Tapion neiti
Kanssa muu Tapion kansa,
Kaikki kullassa kuhisi,
Hopiassa horjeksihe;
Itsensä metsän emännän,
Ehtoisan metsän emännän,
Kädet oli kullan käärehissä,
Sormet kullan sormuksissa,
Pää kullan päätinehissä,
Tukat kullan suortuvissa
Korvat kullan koltuskoissa,
Kaula helmissä hyvissä.
Kal. 14: 121-134.
Rukoillessa hyvää saalista pyytää hän metsän emäntää laskemaan pois
rumat vaatteensa, sanoen:
Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä pois heinäkengät,
Koski-virsusi karista,
Riisu riihi-ryökälehet,
Arkipaitasi alenna,
Lyöte lykkyvaatteisihin
Antipaitoihin paneite
Minun metsäpäivinäni,
Erän etsoaikanani!
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi
Tätä tyhjänä oloa,
Ajan kaiken annituutta,
Kun en anna aioinkana
Harvoinkana hoimauta,
Ikävä ilotoin ilta,
Pitkä päivä saalihitoin.
Kal. 14: 135-152.
Sama kaikenmoinen kuvaus kohtaa meitä myös Tapion talosta, joka saa
nimet _Tapiola, Metsola, Konkela_ (honkatalo), _Havulinna, Lumilinna,
Sarvilinna, Metsänlinna_. Jos metsämiehellä oli onni, oli Tapiola
kaunis ja mieluisa, mutta saalihin puutteessa oli se huono talo.
Suuria aarteita oli Tapion talossa; siellä oli "Tapion avara aitta,"
jonka kulta-avaimet olivat metsän emännän hallussa, niinkuin
muidenki huonetten avaimet. Muiden seassa oli myös mesi (hunaja)
hänen hallussansa, ja sitä oli Tapiolassa runsaasti. Sentähden saa
tämä emäntä myös nimen _Simanter_ (sima, hunaja). Tämä tallitettiin
"metisessä arkussa, mesilippaassa." Mutta Tapiolan suurin rikkaus
olivat kaikki metsän elävät, jotka kutsuttiin Tapiolan karjaksi. Ilman
isännän ja emännän luvatta ei ollut mahdollista saada näistä mitään
saalista, sentähden rukoili metsämies hartaasti heitä ajamaan elävät
hänen tiellensä. Metsän riistaa ajaissa metsämiehelle oli Tapiolla
"kultanen kurikka, vaskinen vasara," jolla hän metsässä kolisteli.
Myös kotieläimet laitumella käydessä olivat Tapion väen suojeluksessa,
josta häntä myös rukoiltiin, esim.
"Katso kaunoinen jumala,
Warjele matoinen luoja,
Warjele vahingon tieltä,
Kaitse kaikista pahoista,
ettei tuskihin tulisi
Häpeihin hämmentyisi!
Kuin katsoit katollisessa,
Alla varjon vartioitsit,
Niin katso katottomassa.
Waali vartiottomassa,
Jotta karja kaunistuisi,
Edistyisi emännän vilja
Hyvän suovan mieltä myöten,
Pahan suovan paitsi mieltä!"
Agrikola mainitsee _Kekrin_, joka karjan kasvon suojeli; mutta siitä ei
runot tiedä mitään. Kuitenki on tuo epäilemätöin asia; sillä se elää
vieläki Suomen kansan mielessä, ja muinen vietettiin pyhämiesten aikaan
Kekrin juhlaa.
Tapio emäntinensä ei ehtinyt arvattavasti kaitsemaan kaikkea sitä
suurta eläväin paljoutta, joka metsissä oleskelee; sentähden oli heillä
paljo väkeä työssä. Tämä väki saa nimen _Tapion kansa, Tapion pojat,
Tapion neidet eli piiat, metsän immet, viljan eukot_. Vaimon puoli saa
myös nimen _Luonnottaret, Luonnon tyttäret_. Ilmarisen emäntä rukoilee
Tapiota näin:
Työnnä luonnon tyttäriä
Minun viljan viitsiöiksi,
Katsojaksi karjan kaiken!
Paljo on piikoja sinulla,
Sadoin käskyn kuulioita,
Eläjiä ilman alla,
Luonnottaria hyviä.
Kal. 32: 76-82.
Yksi ainoa Tapion väestä kantaa miehen nimeä, ja se on _Nyyrikki eli
Pinneys_, Tapion poika. Hän on "puhdas mies," "siniviittaan" puetettu,
kantain korkiata lakkia, joka on sininen ja punainen. Häntä rukoiltiin
lyömään rastia puihin ettei metsämies eksyisi.
Muu Tapion kansa on vaimoväkeä; niin _Tellervo eli Hillervo_, "Tapion
neiti, metsän tyttö," puetettu "utupaitaan, hienohelmaan." Hän oli
pulskia keltatukka joka kaitsi Tapion emännän karjaa; häntä rukoiltiin
myös elukoita suojelemaan ja terveenä illalla kotiin saattamaan.
Tapion tytär, ystävällinen _Tuulikki_ oli myös paimentajan toimessa,
mutta rukoiltiin myös metsän riistaa ajamaan metsästäjän tielle.
Tapion naisväen lukuun kuului vielä _Metsän piika pikkarainen_,
"sima-suu," jonka luultiin simasta elävän. Hänellä oli "simapilli,"
jota hän soitteli paimentaissansa. Myös auttl hän metsämiehiä ja
viittaili teitä metsästäjille.
Melkein kullakin puulla oli myös suojeleva olentonsa, joka kuului
Tapion vallan alle. Niin mainitaan _Tuometar, Hongatar, Katajatar,
Pihlajatar_, jotka, paitsi erinäisten puiden suojelusta, myös pitivät
huolta elukoista. Niin oli metsässä paljo väkeä, kullakin puulla,
kivellä ja huoneella oli oma haltiansa, ettei mikään kaivannut
suojeliaansa.
Myös pahoja olentoja luultiin metsässä olevan. Ja tämmöinen oli _Hiisi,
mies häijy_, joka ynnä Syöjättären kanssa siitti kärmeen. Waivat ja
onnettomuudet olivat Hiiden toimittamia, "Hiiden heittoja." Ja Hiisi
saa runoissa usein saman merkityksen kuin _Paha, Pahalainen, Piru,
Lempo_, jotka kaikki ovat pahoja olentoja. Hiiden asunto, _Hiitola,
Hiiden linna eli Tanikan linna_ kuvailtiin sentähden olevan synkeissä
kolkoissa metsissä ja vuoren rotkoissa. Hän saa myös siitä nimen
_Wuoren ukko_, ja monta vuorta on tästä saanut nimen "Hiiden vuori."
Runoissa eroitetaan monasti _Wesi-Hiisi, Wuori-Hiisi, Metsä-Hiisi_,
josta näkyy että merkitsi pahaa olentoa yleisesti eli samaa kuin
pahalainen, piru jne. Sen todistaa myös vielä sanantapa: _mene
hiiteen!_ Hiiden suku sai nimen _Hiiden väki, Wuoren väki_, josta
mainitaan "Hiiden poika pikkarainen" ja "Hiiden impi."
Jos elollisissa ruumeissa luultiin olevan paljo olentoja, niin sitä
vastaan elottomissa (kiveimissä) ei semmoisista melkein mitään tietty;
sillä niissä ei ollut erinomaisia voimia havaittavana. Kuitenki
rukoillaan kerta _Kimmo, Kammon poika_ halkasemaan kiveä, karilainen
mainitaan karien haltiana.
Ihmisen taipumuksilla ja mielialoilla oli myös jumalansa. Ensiksi tulee
mainita rakkauden jumalattaren, _Sukkamieli_, jonka mieli oli pehmiä
kuin sukka ja lempiä.
"Sukkamieli mielen kääntäjä,
Mesilläs tuon mieli haudo,
Haudo mieli mielettömän,
Armahani armottoman."
Runoissa ei Sukkamieltä nimitetä, mutta sitä useimmin _Lempi_,
rakkaus, rakkauden jumala. -- Ihmisen taipumuksista jumaloittiin myös
_Uni, Unonen_, tämäkin lempiä luonnostansa. _Untamo_ rukoiltiin unia
selittämään.
Terveyden jumalatar oli _Suonetar_, jonka luultiin suonia kehräävän;
hän tuli "suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia
sitelemään, päitä suonten solmimahan." -- Sitä vastaan oli _Kivutar ja
Wammatar_ vaivain ja kipujen tuottajat.
Muita jumalallisia olentoja olivat vielä: _Sinettäret_, sinisen
värin palvossa auttajat, _Kankahattaret_ kankaan kutoissa auttajat,
_Matka-Teppo_, tiejumala, auttaja matkoilla jne.
Erinäisiä olentoja, jotka vieläkin pöllöttävät kansan mielessä, olivat
_Menninkäiset_, joiden luultiin olevan kuolluitten haamuja maassa, ja
_Maahinen_, joka oleskeli maassa, puiden, kivien ja kynnysten alla.
Sen luultiin olevan ihmisen muotoinen, vaikka aivan pienen. Näitä
lepyttääksi täytyi ihmisen heille uhrata kaikkia, olutta pannessa,
leipoessa jne esikoisen. Heitä pahottaissa sai ihminen kivun,
erinomattain rupia, josta vieläkin sana _maista_ on tavallinen ja
merkitsee jonkunlaista sydelmää.