Ilman jälkeen näkyy vesi olleen esi-isäimme useimpain jumalain
olo-paikka. Sillä raakalaisenki mielessä on joku himiä aavistus siitä
että jumala on hengellinen, vaikka hän sitä ei voi selkiästi käsittää;
mutta mitä hienompi ja läpinäkyväisempi, sitä jumalallisemmaksi
hän paikan ja kappaleen luulee. Ja niin tekivät esi-isämmekin; he
jumaloitsivat vesiä ja ajattelivat niihin koko joukon jumalia. Niin
tekevät vielä nytkin monet kansat.
Alussa pyhittivät ja palvelivat Suomalaiset itse vettä; sen todistavat
ne monet vedet, joilla vielä nytkin vanhuudesta on _pyhän_ nimi:
_Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhävesi_ jne. Saman tekivät muinen Lappalaiset
ja Wirolaiset. Runoissakin vettä rukoillaan jumalana:
"Wesi kiellä poikoasi,
Laine lastasi epeä,
Ahto aaltoja aseta,
Wellamo veen väkeä,
Ettei parsku parraspuille,
pääse päälle kaarieni."
Kal. 42: 529-534.
Mutta sittemmin sai vesi, niinkuin ilmakin ukossa, oman jumalansa _Ahti
eli Ahto_, joka tässä isäntänä vallitsi rajattomasti. Häntä kuvaillaan
vanhana miehenä, ruohopartaisena, vahtovaippaan vaatetettuna. Runoissa
saa hän nimen veen (veden) isäntä, aaltojen kuningas, satahaudan
hallitsia. Hänen rikkautensa ja aarteensa sanotaan olevan äärettömät.
Niiden omistajaksi tuli hän siitä että tuo onnen tuoja Sampo hajosi ja
murut meteen jäivät:
Niin meni muruja noita,
Sammon suuria paloja
Alle vienojen vesien,
Päälle mustien murien;
Ne jäivät veen varaksi,
Ahtolaisten aartehiksi;
Siitäpä ei sinä ikänä,
Kuuna kullan valkeana
Wesi puuttune varoja
Ween Ahto aartehia.
KaL 43: 267-276.
Samassa tilassa anasti Ahti Wäinämöisen hauven-luisen kanteleen, jonka
myrsky veneestä vieritti mereen. Se tuli Ahtolan iki-iloksi, jota Ahti
ei enään antanut takaisin. Ja muutoinki oli Ahti aivan ahne vieraan
kalun perään. "Harvoin Ahti antanevi, kun on kerran keksinynnä." Mutta
välistäin liikkui hänen sydämensä armahtavaisuuteen; niin kertoo
satu, että köyhä paimenpoika rannalla veisiellessä pudotti veitsensä
järveen. Pojan itkusta liikutettuna ui Ahto rantaan, sukelti ja toi
pojalle kultaveitsen. Mutta rehellisessä viattomuudessaan ei poika tätä
omistanut. Ahto sukelsi uudesti ja toi hopiaveitsen, mutta poika kielsi
samaten sen olevan kadonneen veitsensä. Ahto toi kolmannesti sukeltain
oikian veitsen, jonka poika iloissaan omisti. Tämän köyhän mutta
rehellisen paimenen palkinnoksi lahjoitti Ahto hänelle kaikki kolme
veistä. Mutta Ahdon suurin rikkaus olivat kalat, jonka tähden meri saa
nimen "salainen kartano, lohinen louhikko." Hänen talonsa oli _Ahtola_.
Taloa hallitessa oli Ahdon apuna hänen vaimonsa _Wellamo_, "veden
emäntä, veden eukko." Hän niinkuin Ahto itsekin oli vanha "vakainen
vaimo," "veden ehtoisa emäntä, veden armas antivaimo." Hän oli
puetettu "sinilakkiin," hänen hameensa oli hienohelmainen, hänen
paitansa sävestä ("rytinen paita, ruoko-rinta") ja vaippa vaahdosta
(vaahtivaippa).
Weden muut olennot olivat näiden alamaisia, ja saavat nimen Ahtolaiset,
veden väki, Wellamon väki, Wellamon ikiväki, Ahdon lapset, Wellamon
neidot, meren haudan haltiat, veden vallat jne. Muutamat näistä
saavat erinimiä: pikku mies, Aallotar (aaltojen jumalatar), Kosken
neiti, Melatar (melan jumalatar), Sotkottaret (suorsain suojelevaiset
jumalattaret). Sillä näitä veden haltioita kuvailtiin oleskelevan ja
hallitsevan ei ainoasti meressä, vaan muissakin vesissä: järvissä,
virroissa, koskissa, kaivoissa, lähteissä jne. "Pikku mies" kuvaillaan
runoissa (Kal. 2: 111-124) seuraavaisesti:
"Nousipa merestä miesi,
Uros aalloista yleni,
Ei tuo ollut suuren suuri,
Eikä aivan pienen pieni:
Miehen peukalon pituinen,
Waimon vaaksan korkeuinen
Waski oli hattu hartioilla,
Waski-saappahat jalassa,
Waski-kintahat kädessä,
Waski-kirjat kintahissa,
Waski-vyöhyt vyölle vyötty,
Waski-kirves vyön takana,
Warsi peukalon pituinen,
Terä kynnen korkeuinen."
Sotkottaret niinkuin heidän suositeltunsakin suorsat oleskelivat rannan
ruohossa, josta runo sanoo:
"Sisarekset sotkottaret
Rannan ruokoiset kälykset,
Hiipoivat hivuksiansa,
Hapsiansa harjasivat
Harjalla hopeapäällä
Sukimella kultaisella."
Kal. 41: 143-148.
Ahtoa ja Wellamoa rukoiltiin antamaan kalansaalista, asettamaan tuulta
ja myrskyä merellä, auttamaan kulkua vaarallisissa meriretkissä
niinkuin koskissa ja yleisesti matkustajia merimatkoilla. Kosken neitiä
erittäin rukoiltiin kosken kuohuissa auttamaan. Pikku miestä rukoiltiin
myös avuksi kalastamisessa. Hän otti hongan rannalta, pani sen päähän
tarpoimeksi paaden ja ajoi sillä suuren paljouden kaloja Wäinämöisen
nuottaan. Samaten hän myös kaasi sen suuren tammen, joka kasvoi
ihmisten ikäväksi niin että se esti päivän paistamasta. Mutta pikkumies
sai tässä tilassa semmoisen koon, että "jalka maassa teutaroivi, pää
pilviä pitävi, syltä oli silmien väliä, syltä housut lahkehesta, puolta
toista polven päästä, kahta kaation rajasta."
Kaikki nämät jumaluudet olivat muinaisten Suomalaisten mielestä
suosiollisia, hyviä olentoja. Mutta vedessä oli myös pahan suopia,
voimallisia olentoja, joista mainitaan _Wesihiisi, Turso eli Tursas ja
Wetehinen_. Wesihiisi mainitaan ainoasti hirmuiseksi. -- Iku-Tursoa
avuksensa huutaa Pohjolan emäntä Louhi, upottamaan Kalevalan kansaa.
Wäinämöinen tarttui tämän meren kummituksen korviin, nosti sen vedestä
eikä laskenut lepoon ennenkuin Turso oli luvannut ikipäiviksi olla
aalloista nousematta kuolevaisia kiusaamaan. Tämä Meri-Turso siitti
Pohjolan neidon kanssa yhdeksän poikaa, jotka olivat pahimmat ihmisten
kiduttajat. -- Runo sanoo että _Wetehinen ja Syöjätär_ olivat kärmeen
vanhemmat. Wetehinen nousi myös Tuonen joesta Ilmarista vastaan, mutta
lintu kokko ajoi hänen takaisin. Muutoin osottaa nimi että Wetehinen
oli yleisesti veden haltia, vaikka pahanlainen.