Muinaisilla Suomalaisilla, niinkuin heidän heimokansoillansakin, oli
se usko ettei kuolema -- tämä kolkko ja käsittämätöin tapaus, jota
he pelvolla ja vapistuksella ajattelivat -- ettei kuolema peräti
katkaisnut elämän lankaa ja ihmisen olentoa peräti tyhjäksi hävittänyt;
ihmisellä oli heidän mielestänsä jonkunlainen olemus toisellakin
puolella haudan. Tämän osottivat he muutamilla menoilla kuolleita
haudatessa: hänen mukaansa pantiin ruokaa, veitsi, kirves, tulukset,
keihäs, pata, reki ja muuta semmoista, jota hän tässä elämässä oli
tarvinnut. Sillä luultiin ihmisen tulevassakin elämässä elävän samaten
kuin maan päällä ja siis tarvitsevan samoja aseitakin. Muutamat
kansat luulivat ja luulevat vieläkin heidän uudessa olossansa olevan
ruumiilliset; toiset taas pitävät heidän hengellisinä olentoina,
jotka asuvat joko haudoissansa taikka harhailevat ympäri maan
päällä, erinomattain yön pimeydessä, myrskyssä ja rajuilmassa; he
ilmestyvät tuulen pauhussa, tulen leimauksissa ja tuhansittain muissa
luonnon tapauksissa. Poppamiehet eli loihtiat luullaan saavan heidän
nähdä ja heiltä tietää asioita, jotka tavalliselle ihmiselle ovat
käsittämättömät; ja tavallisille ihmisille ovat he myös näkymättömät.
Kuolleille uhraaminen on ollut ikivanhoista ajoista asti tapana
Aasian kansoilla. Myös Suomalaisilla kansoilla näkyy olleen joku
alku tämmöisestä vainaitten palveluksesta; sillä he pitivät juhlia
kuolleitten muistoksi ja anoivat heiltä apua. Niin luultiin
poppamiehen, haltioissa ollessansa, kulkevan ympäri maan alaisissa
paikoissa hakemassa apua kuolleilta. Runo sanoo myös että viisas
Wäinämöinen, kolmen loihtusanan puutteessa, meni vanhan Wipusen
haudalle saadaksensa häneltä sen kaivatun tiedon. Mutta kuinka
suuri ikään tämä kuolleitten palvelus oli, oli siinä aina pelko
pääasiana. Uhrit ja juhlat toimitettiin vainaitten lepyttämiseksi.
Sillä kuolleitten luultiin käyvän jälkeisiä maan päällä katsomassa ja
heille levottomuutta tekemässä, eikä tämä luulo vieläkään ole peräti
kadonnut. Kuolleitten haamut saivat viimen monet nimet: _Menninkäiset,
Keijuiset, Kööpelit, Peijot, Peijakkaat_, jotka kaikki merkitsevät
melkein samaa. Kaikilta näiltä pelättiin jotain pahaa aina. Ja heidän
paikkansa oli maan alla, vaikka he toisinaan tulivat maan päälle. Jos
kuollutta ei hautaan saatu, pysyi hän aina liikkeellä maan päällä,
enimmästi samalla paikalla jossa hänen ruumiinsa oli kuollessa ollut.
Maan alla, jossa täältä lähteneet oleskelivat, vallitsi _Tuoni eli
Mana_. Hänen talonsa oli _Tuonela eli Manala_ (oikeistaan: Maanala),
joka muutoin kuvailtiin hyvin tämän maailman kaltaiseksi. Siellä
paisti päivä, siellä oli vesiä ja laaksoja, ketoja, peltoja ja
niittuja, siellä karhuja, susia, kärmeitä, haukia jne. Mutta kaikki
oli vahingollisia, kolkkoja ja hirmuisia. Metsät synkiät, vesi musta,
oraat semmoiset että kärme ja "Tuonen toukka" niistä saivat hampaansa.
Tuonelan joki, josta usein puhutaan, oli kovin virtainen ja pyörteinen,
siinä oli "vihanen koski", "kova kynsikoski." Muutoin nimitetään vielä
Manalan alusvesi, Manalan saari. Tuonelaan tullessa oli käyminen yli
yhdeksän ja puolen meren, sitte tultiin joelle, jonka takana näkyi itse
Tuonela.
Tässä talossa oli Tuoni isäntänä. Hän oli ankara, säästämätöin
eikä rukous taitanut hänen korviinsa tunkea. Hän vanha ukko,
kolmisorminen ja hattu päässä, joka rippui alas olkapäille. Hän
vartioitsi tarkoin kaikkia, jotka hänen valtaansa olivat joutuneet.
Hän ei ketään tappanut, mutta hän saatti kuolleen taloonsa ja piti
hänestä tarkan vaarin. Tässä toimessa oli hänellä apuna _Tuonetar,
Tuonen akka, Tuonelan emäntä_, joka oli vanha ämmä, vääräsorminen ja
koukkuleukainen. Pilan vuoksi sanottiin häntä hyväksi emännäksi, sillä
hänellä oli tapana panna vierastensa eteen kärmeitä ja sammakoita. --
Tämän jalon avioparin sikiö oli _Tuonen poika_, jonka sormet olivat
väärät niinkuin äitinki, mutta niiden päät raudasta. Hän oli raju ja
hirmuinen, jonka vuoksi runot hänen sanovat veriseksi ja punaposkeksi
(verestä punaiseksi).
Tuonelan jumalajoukkoon kuuluivat _Tuonen tyttäret eli Manan neidet,
Manuttaret_. Nämät olivat ilkeää sukua, vihaisia ja riitaisia. Nimet
_musta Tuonen tyttö, matala Manalan neiti_ eivät osota mitään suloista.
Näiden seassa nimitetään erittäin yksi: _Loviatar_, "Tyttö Tuonelan
sokia, Pahin Tuonen tyttäriä, ilkein Manuttaria, Alku kaikille
pahoille, Tuhansille turmioille; sill' oli muoto mustan lainen, Iho
inhan karvallinen." Hänen pahin työnsä sanotaan olleen että hän antoi
tuulen tehdä itsensä raskaaksi ja synnytti siitä yhdeksän pahinta ja
ilkeintä poikaa, joista hän kahdeksan nimitti: _Pistos, Ähky, Luuvalo,
Risa, Paise, Rupi, Syöjä, Rutto_. -- Wielä nimitetään erittäin Tuonen
tytärten seassa _Kiputyttö_. Tuonelan joessa, jossa kolme haaraa
yhdistyi, oli _Kipukivi eli Kipuvuori_, jossa Kiputyttö piti kivut
suljettuna. Itse istui hän tällä kivellä "joen kolmen juoksevassa,
Weden kolmen jakaimessa, jauhoen kipukiveä, kipuvuorta väännätellen."
Kipujen sieltä irti päästyä rukoiltiin häntä niitä kiini ottamaan
ja sulkemaan "kitahan kiven siaisen" taikka vierittämään vetehen.
Luultavasti oli Kiputyttö ja Kivutar eli Wammatar sama olento. Häntä
rukoiltiin myös näin:
Ota kivut kippasehen,
Waivat vaskivakkasehen,
Kivut tuonne viedäksesi,
Wammat vaivutellaksesi,
Keskelle kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulata;
Siellä keittäös kipuja,
Pikkuisessa kattilassa,
Yhden sormen mentävässä,
Peukalon mahduttavassa.
Kal. 45: 293-302.
Tuonelan kansa kutsutaan yleisesti Tuonelan väeksi, Manalan eli
Manan väeksi, jolla ehkä tarkoitetaan kaikkia kuolleita ja Tuonelaan
tulleita. Täällä kuvaillaan olleen sekä nuoria että vanhoja ja
keski-ikäisiä, vanhat sauvain nojalla, nuoret varustetut miekoilla,
keski-ikäiset keihäillä. Tarkaus ja järkähtämätöin ankaruus oli heidän
omaisuntensa. Sankarit ja Pohjolan tyttären kosiat menivät tavallisesti
Tuonelaan; sillä tyttöä ei luvattu huonommille uroille kuin niille,
jotka taisivat saada kiini Tuonelan karhuja, susia ja haukia,
poppamiehet haltioissa ollessaan myös kävivät Tuonelassa kuolleitten
haamuilta salaista viisautta etsimässä; mutta he eivät sinne menneet
ruumillisessa tilassa, vaan ainoasti heidän sielunsa. Wäinämöisen
matkan Tuonelaan kertoo runo näin:
Läksi Tuonelta sanoja,
Manalalta mahtiloita;
Astua taputtelevi,
Kävi viikon vitsikkoa,
Wiikon toisen tuomikkoa,
Kolmannen katajikkoa,
Jo näkyi Manalan saari,
Tuonen kumpu kuumostavi.
Waka vanha Wäinämöinen
Jo huhuta heikahutti,
Tuossa Tuonelan joessa,
Manalan alantehessa:
Tuo venettä, Tuonen tytti,
Lauttoa Manalan lapsi,
Yli salmen saadakseni,
Joen poikki päästäkseni!
Lyhykäinen Tuonen tytti,
Matala Manalan neiti
Tuo oli poukkujen pesiä,
Räpähien räimyttäjä
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alusvedessä;
Sanan virkki, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
Wene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinut Manalle saattoi
Ilman taudin tappamatta,
Ottamatta oiva surman,
Muun surman musertamatta?
Waka vanha Wäinämöinen,
Sanan virkkoi noin nimesi:
Tuoni minun tänne tuotti,
Mana mailtani veteli.
Lyhykäinen Tuonen tytti,
Matala Manalan neiti
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
Jopa keksin kielastajan,
Kunpa Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa,
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat kädessä;
Sano totta Wäinämöinen,
Mi sinut Manalle saattoi?
Wielä valehtelee Wäinämöinen Tuonen tytölle että rauta, vesi ja tuli
hänen oli Maanalaan saattanut, mutta ei se auta; vihdoin oli tosi
sanominen että hän puuttui kolmea sanaa venettä laulaissa. Tuonen tyttö
saatti hänen yli joen, mutta sanoi:
Woi sinua Wäinämöinen,
Läksit surmata Manalle,
Kuolematta Tuonelahan!
Etkä täältä pääsnekänä
Sinä ilmoisna ikänä
Kotihisi kulkemahan,
Maillesi matelemahan.
Tuonetar hyvä emäntä,
Manalatar vaimo vanha,
Toipa tuopilla olutta,
Kantoi kaksikorvaisella,
Itse tuon sanoiksi virkki:
Juopa vanha Wäinämöinen!
Waka vanha Wäinämöinen,
Katsoi pitkin tuoppiansa,
Sammakot kuti sisällä,
Madot laidoilla lateli;
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"En mä tänne tullutkana
Juomahan Manalan maljat,
Tuonen tuopit latkimahan.
Juopuvat oluen juojat,
Kannun appajat katoovat.
Weistäessäni venoista,
Uutta purtta puuhatessa
Uuvuin kolmea sanoa
Peräpäätä päätellessä,
Kokkoa sohottaessa.
Kun en noita saanutkana,
Mailta ilmoilta tavannut,
Piti tulla Tuonelahan,
Lähteä Manan majoille
Saamahan sanoja noita,
Ongelmoita oppimahan."
Tuopa Tuonelan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
Ei Tuoni sanoja anna,
Mana mahtia jakele.
Uuvutti unehen miehen,
Pani maata matkalaisen,
Tuonen taljavuotehelle;
Siinä mies makaelevi,
Uros unta ottelevi,
Mies makasi, vaate valvoi.
Oli akka Tuonelassa,
Akka vanha käykkäleuka,
Rautarihman kehreäjä,
Waski lankojen valaja,
Kehräsi sataisen nuotan,
Tuhantisen tuuritteli
Yönä yhtenä kesäisnä
Yhdellä vesikivellä.
Oli ukko Tuonelassa,
Se on ukko kolmisormi,
Rautaverkkosen kutoja,
Waskinuotan valmistaja,
Se kutoi sataisen nuotan
tuhantisen tuikutteli,
Samana kesäisnä yönä,
Samalla vesikivellä.
Tuonen poika koukkusormi,
Koukkusormi, rautanäppi,
Se veti sataisen nuotan,
Poikki Tuonelan jokea,
Sekä poikin jotta pitkin,
Jotta vieläki vitahan,
Jottei päästä Wäinämöisen,
Selvitä Uvantolaisen
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Tuolta Tuonelan kodista,
Manalan ikimajoista.
Waka vanha Wäinämöinen
Sanan virkkoi noin nimesi:
Joko lie tuhoni tullut,
Hätäpäivä päälle pääsnyt
Näillä Tuonelan tuvilla,
Manalan majantehilla?
Pian muuksi muuttelihe
Ruton toiseksi rupesi,
Meni mustana merehen,
Sarana sarajikkohon,
Matoi rantaisna matona,
Kulki kyisnä kärmehenä,
Poikki Tuonelan jokea
Läpi Tuonen verkkoloista.
Tuonen poika koukkusormi,
Koukkusormi, rautanäppi,
Kävi aamulla varahin
Werkkojansa katsomahan,
Sadan saapi taimenia,
Tuhat emon alvehia,
Eipä saanut Wäinämöistä,
Ukkoa Uvantolaista.
Siitä vanha Wäinämöinen
Tuonelasta tultuansa
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Älköhön hyvä Jumala,
Älköhön sitä suetko,
Itsemennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeillutta!
Äijä on sinne saanehia,
Vähä tuolta tullehia,
Tuolta Tuonelan kodista,
Manalan ikimajoista."