1. _Jumala_ on perisuomalainen sana ja jo ikivanhoista ajoista
esi-isillemme tuttu. Mutta pakanuudessa ei sillä taitanut olla sitä
merkitystä, joka sillä nyt on ja jonka se kristillisyydestä on saanut.
Ei se alussa merkinnyt yhteisesti jumalallista olentoakaan, sillä
semmoista yhteistä Jumalan ajatusta ja nimeä eivät pakanalliset
esi-isämme alussa voineet käsittää. Mutta mitähän se sitte merkitsi?
Helposti havaitsee kukin suomalainen ettei tämä sana ole alkuperäinen,
vaan johtosana; jota sen pääte _-la_ todistaa. Tämmöinen pääte suomen
kielessä merkitsee paikkaa, taloa, kotoa eli olopaikkaa; niin on esim.
pappila papin talo eli koto, Mikkola Mikon talo, Jaakola Jaakon talo
jne. Mikä paikka oli siis jumala? Mistä saadaan se sana _juma_, johon
pääte _la_ on yhdistetty? Silmin nähtävä on sen muoto samanlainen
kuin suomalaisten sanain _jumaus, jumu, jumina_. Suomen heimokansa
Tseremissit kutsuvat jumalan vielä tänäpänä nimellä _juma_. Tosi on
myös ettei mikään luonnon laitos niin lujasti kuin ukkoisen jumina
muistuta ihmistä, semmenkin oppimatointa, korkeimmasta voimasta. Siis
on juumia alkuansa merkinnyt juminan (ukkoisen) paikkaa eli kotoa se
on: taivasta. Helposti taidetaan myös todeksi näyttää että suomalaiset
heimokansat esim. Samojedit (nimellä _wum_) alussa ovat palvelleet
itse taivasta jumalanansa. Saman ovat tehneet ja tekevät vieläki monet
kansat Aasiassa, jonka meidänki esi-isämme ovat tulleet ja alkuperäisen
uskontonsa tuoneet. He palvelivat siis alussa taivasta, jonka he
nimittivät jumiin kodoksi (jumalaksi). Sana _taivas_ ei ollut silloin
vielä tuttu, niinkuin se ei vielä nytkään ole tuttu muille suomen
heimon kansoille kuin Suomalaisille ja Wirolaisille. Ollen taivaan
ylimmäinen voima rukoiltiin jumalalta hyvää tuulta niinkuin Kalevalan
18 runo värsyt 29-34:
"Tule nyt purtehen jumala,
Aluksehen armollinen
Wäeksi vähän urohon,
Miehen pienen miehueksi
Näillä väljillä vesillä,
Lakeilla lainehilla."
Häntä kutsuttiin myös sentähden ilman valtiaksi, niinkuin seuraavassa
rukouksessa Kal. 15: 352-362:
"Itse ilmoinen jumala
Waljastele varsojasi,
Kohentele ratsujasi,
Aja kirja-korjinesi
Läpi luun, läpi jäsenen,
Läpi liikkuma-lihojen,
Läpi suonten soljuvaisten;
Liitä luu lihaa myöten,
Suoni suonen päätä myöten,
Luo hopea luun lomahan,
Kulta suonen sortumahan."
Samassa merkityksessä kutsuttiin päin vastoin ilmaa jumalan omaksi,
niinkuin Kal. 13: 97. "Eip' on ilmalla jumalan, tämän taivon kannen
alla." Tässä ei merkitse jumalan ilma hyvää ilmaa, niinkuin myöhemmin
ruotsalaisilta saatu sanantapa, vaan jumalan hallittavaa ilmaa.
Siis on sana jumala aika ajoilta merkinnyt 1) taivasta 2) taivaan
jumalaa ja 3) jumalan olentoa yhteisesti. Arvattava on myös että
ihmisen järki tässä järjestyksessä asian keksi; ensin äksää hän
ulkonaisen kappaleen, sitte vasta erottaa hän siitä sisällisen voiman
ja vasta viimiseksi taitaa hän ymmärtää että sama yhteinen voima
usiassa, niin kaikissakin kappaleissa taitaa vallita.
Kuinka taivas taisi ensimäisen ylistyksen esi-isiltämme saada, ei
ole vaikia ymmärtää. Sillä mitä on luonnossa joka suuremmalla
voimalla vetäisi oppimattoman ihmisen ajatukset puoleensa kuin taivas
aurinkonensa, kuunensa, tähtinensä? Sieltähän tulevat sateet, rakeet,
tuulet, myrskyt, lumet; sieltä kuuluu ukkoisen jylinä, sieltä säteilee
saman liekki, siellä palavat revon tulet.
Mutta kuin sana jumala oli yhteisen jumaluuden merkityksen saanut, oli
uusi nimi haettava ensin ilman kannelle ja sitte sen jumalalle.
2. _Ukko_ on sittemmin taivaan jumalan nimi, eikä se olekkaan niin
ikivanha kuin luulisi. Se näkyy jo sanan merkityksestäkin; sillä
sanalla tarkoitetaan personallista olentoa, jota ei mikään kansa, eikä
Suomenkaan ensiksi ole palvellut jumalana. Alussa palveltiin luonnon
voimia ja luonnon kappaleita, niinkuin aurinkoa, kuuta, tähtiä, jne.
Alkuansa merkitsee _ukko_ vanhusta, kunnioitettua vanhaa miestä,
isänisää, äitinisää, isää, setää, vanhempaa veljeä. Sentähden
kutsutaan häntä vanhoissa runoissa usein myös isännäksi, vanhimmaksi,
taatoksi eli isäksi, kuninkaaksi, valtiaaksi eli hallitsijaksi jne. Ja
hallituskunnastansa nimitetään häntä taivahan ukoksi, ilman ukoksi,
taivaan taatoksi; muutoin ovat vielä taatto taivahinen, mies vanha
taivahinen, ilman kultainen kuningas, hopeinen hallitsia, taatto
taivaan valtiainen, pilven päällinen jumala hänen nimityksiänsä.
Niinkuin taivas on ylinnä muita, niin pidettiin ukkoakin ylhäisimpänä
jumalana; hänelle annettiin suoraan nimi ylijumala, pilvien pitäjä,
hattaroien hallitsia, ja toisinaan vielä taivahan napanen, arvellen
hänen asuvan keskellä taivasta. Häneltä rukoiltiin myös taivaan
jumalana sadetta, rajuilmaa, tuulta jne.
Oi ukko ylijumala
Tahi taatto taivahinen,
Wallan pilvissä pitäjä,
Hattareien hallitsia!
Pidä pilvissä keräjät,
Säkehissä neuvot selvät,
Idätä idästä pilvi,
Nosta lonkka luotehesta,
Toiset lännestä lähetä,
Etelästä ennättele,
Wihmo vettä taivohesta,
Wettä pilvistä pirota,
Orahille nouseville
Touvoille tohiseville.
Kal. 2: 317-330.
Oi ukko ylijumala,
Ilman kultainen kuningas,
Hopeinen hallitsia!
Rakenna rajuinen ilma,
Nosta suuri säiden voima,
Luo tuuli, lähetä aalto
Aivan vastahan venettä,
Jottei päästä Wäinämöisen,
Kulkea Suvantolaisen.
Kal. 42: 358-366.
Taivaan ja ilman hallitsiana täytyi ukon myös hallita suurimmat
tapaukset ilmassa, salaman ja jumun, ja olivatki nämät ne tapaukset,
joissa hän luultiin osottavan suurimman voimansa. Luultavasti
on pitkäisen jylinä se, joka ensin on saattanut raakan ihmisen
ajattelemaan jumalallista voimaa olevan. Tämän myös todistaa
Suomalaisten nimitys, jumala, joka on otettu ukkoisen jumusta,
niinkuin ennen on sanottu. Sana ukko, vaikka alkuansa peräti toista
merkitsevä, sai saman merkityksen kuin jumalalla ennen oli ollut, siis
ukkoisen jumalan merkityksen, ja tämä on vieläki kielessämme. Sanotaan
nimittäin vielä tänäpänä; ukko pauhaa, jyskyy, ukon eli ukkosen jylinä
eli jyrinä; samaten ukko iskee valkiata, tulta. Muutoin saa hän
runoissa vielä nimiä, jotka ukkoista merkitsevät, niinkuin remupilven
reunahinen, jymypilven pitäjä, pitkäinen.
Oi ukko ylijumala,
Taatto vanha taivahinen
Puhki pilvien puhuja
Halki ilman haastella!
Tuo mulle tulinen miekka
Tulisen tupen sisässä.
Kal. 12: 279 ss.
Oi ukko ylijumala!
Jouduttele joutsi suuri,
Katso kaaresi parahin,
Pane vaskinen vasama,
Tuon tulisen joutsen päälle,
Työnnytä tulinen nuoli,
Ammu vaskinen vasama,
Ammu kautta kainaloien,
Halki hartiolihojen
Kal. 33: 204 ss.
Taivaan kaarta pidettiin hänen joutsenansa, jolla hän ammuskeli
vaskisia nuolia. Salama oli hänen miekkansa, jota kutsutaan tuliseksi
miekaksi, tuliteräiseksi. Muutoin puhutaan vielä ukon kivistä ja
kultaisesta kurikasta (vasarasta). Hänen vaatteensa sanottiin olevan
tulinen turkki ja panuinen (tulinen) paita, joka saatiin arvattavasti
taivaalla hohtavista pilvistä. Joskus sanotaan hänen myös poutapilvessä
asuvan. Salaman hallitsiana oli hän myös tulen valtias. Kerran auringon
ja kuun kadottua saatti ukko uuden tulen maailmaan. "Tulta iski ilman
ukko, valahutti valkeata, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä;
iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa,
tähtitarhojen tasalla."
Ukko oli taivaan isäntänä, hänen vaimonsa oli _akka_; toisinaan
saa ukko nimen äijä, ja akka nimen ämmä. Ukon pojasta on myös puhe
runoissa, ja monta vaimollisia sikiötä omistetaan hänelle; ne saavat
nimen Luonnottaret ja ovat ukon tottelevia palvelioita.
Taivaan isäntänä oli ukko myös sateen antaja, josta häntä rukoiltiin
vuoden tulosta ja keväällä kylvön aikana pidettiin ukon juhlaa. Silloin
vietiin korkeille vuorille ja kukkuloille ruokaa ja muita antimia. Moni
vuori on ehkä siitä saanut nimen ukonvaara.
Ylijumalana ja veden antajana sai hän vallan vedessäkin, josta monet
vedet vielä nimensä kantavat: Äijän paikka, Akkajärvi, Ämmänkoski,
Akanlahti jne. Suomen kielessä on myös vielä nimitys ukon virta
(alaspäin jokea) ja ämmän virta (ylöspäin jokea).
3. _Päivö, Kuu, Otava, Tähti ja muut ilman jumaluudet_. Ukko oli
tosin ilman ja taivaan jumala; mutta siihen eivät tytyneet muinaiset
esi-isämme. Sillä näkivät taivaalla auringon (päivän), kuun, tähdet,
jotka he pitivät erinäisinä valtoina, ehkä ei ukon vertaisina. Kukin
heistä oli omavaltainen isäntä, mutta niinkuin maan päällä yksi isäntä
on rikas ja lavian talon herra, mutta toinen köyhä ja vähäisen perheen
haltia; niin jumaloissakin ukko oli laviavaltainen, mutta tähti ja sen
jumaluus hallitsi ainoasti vähäistä pilkkua avaruudessa, vaikka hän
siinä oli isäntä ja oma herransa.
Suomalaiset, niinkuin usiammat Aasian kansat, ovat alussa palvelleet
päivää (aurinkoa), kuuta, otavaa ja tähtiä (tähdellä tarkoitetaan
erittäin pohjantähteä). Jumaloina heitä kuvaillaan miehullisiksi
olennoiksi, ja eräs laulu runoilee kuinka päivä, kuu ja pohjantähti
tulivat maahan hakemaan morsianta. Tämä kosioretki koski Suometarta,
joka oli hanhen munasta haudottu.
Kaikilla näillä jumaloilla myös luultiin olevan vaimonsa. Kaikille
heille myös annetaan tyttärensä ja päivällä, kuulla ja tähdellä
kuvaillaan myös poika olleen. Auringolla oli, paitsi mitä päivän
pojaksi kutsuttiin, toinenki poika nimeltä _Panu_, joka myös merkitsi
tulta. Niin kuuluu runossa:
"Panu poika aurinkoisen,
Armas auringon sikiö!
Tuli nosta taivosehen,
Kehän kultasen keskelle,
Wahan vaskisen sisälle,
Kuin kukin emonsa luoksi,
Luoksi valtavanhempansa,
Pane päivät paistamahan,
Yöt laita lepeämään,
Aamulla ylenemähän,
Illalla alenemahan."
Kal. 26: 431-441.
Tästä näkyy myös että Suomalaiset luulivat auringon olevan kultasen
kehän, ja että tuli oli siitä maahan saatu. Aurinko ja tuli ovat
siis alkuperäisesti sama olento, jonka tähden ei taidettu tulta
erittäin palvella, vaan ainoasti auringon sikiönä. Monet Aasian
kansat palvelevat vieläkin tulta ja uhraavat sille. Tästä on meillä
vielä se jäänös että muutamina juhlina tulia sytytetääu (helavalkiat,
kokkovalkiat).
Tähän taivaalliseen jumalaseuraan kuuluvat auringon tytär, _Päivätär_
(päivän tytär), kuun tytär, _Kuutar_, otavan tytär, _Otavatar_ ja
tähden tytär, _Tähetär_. Kaikki nämät kuvaillaan nuoriksi, kauneiksi ja
kankaan kutomisessa oppineiksi. Päivän säteistä oli heidän kankaansa
kultainen ja hopeinen, niinkuin runo sanoo:
"Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niitänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hopeista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
Pitkän kaaren kannikalla."
Kal. 41: 103-110.
Niinkuin usiammat muutki jumalat saivat myös nämät oman talonsa;
auringon talo oli Päivölä, Kuun _Kuutola_, tähden _Tähtelä_.
Näitä rukoilivat Suomalaiset lempeinä ja hyväntahtoisina olentoina; he
antoivat apua maan asujille heidän tarpeissansa.
Auringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku
paha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi:
"Louhi Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
Siitä päivän kiini saapi,
Kuuhuen käsin tavoitti.
Ne kohta kotihin saattoi
Pimeähän Pohjolahan
Kätki kuun kumottamasta,
Kirjarintahan kivehen,
Lauloi päivän paistamasta
Wuorehen teräksisehen.
Kun oli kuun kulettanunna
Sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
Rautaisehen kalliohon,
Jopa valkean varasti,
Tulen Wäinölän tuvilta
Sai tuvat tulettomaksi,
Pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkosen pimeä,
Oli yö Kalevalassa,
Näillä Wäinölän tuvilla,
Sekä tuolla taivahassa
Ukon ilman istumilla."
Muiden seassa pidettiin myös _Koi_ jumalana. Wirolaiset myös palvelivat
"Koit" (Koita) ja "Älmärik" (Hämärää) jumalina. -- Muutoin kuuluu ilman
jumalain sekaan vielä "_ilman impyet ihanat_", "_ilman luonnottaret_."
Näitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti:
Ukko ilmoinen jumala
Hieroi kahta kämmentänsä
Vasemmassa polven päässä;
Siitä syntyi kolme neittä,
Koko kolme luonnotarta
Raudan ruostehen emoiksi,
Suu sinervän siittäjiksi.
Neidet käydä notkutteli,
Astui immet pilven äärtä
Utarilla uhkuvilla,
Nännillä pakottavilla,
Lypsit maille, lypsit soille,
Lypsit vienoille vesille.
Yksi lypsi mustan maidon,
Wanhempainen neitosia,
Toinen valkean valutti,
Keskinäinen neitosia,
Kolmas puikutti punaisen,
Nuorimpainen neitosia.
Ku on lypsi mustan maidon,
Siitä syntyi melto-rauta,
Ku on valkean valutti,
Siit' on tehtynä teräkset,
Ku on puikutti punaisen,
Siit' on saatu rääky-rauta.
Kal. 9: 39-66.
Ilmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin _Ilmatar_,
joka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan
esi-isäimme luulo maailman luomisestakin:
Olipa impi ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
Piti viikkoista pyhyyttä
Ijän kaiken impeyttä
Ilman pitkillä pihoilla
Tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
Oudostui elämätänsä
Aina yksin ollessansa
Impenä eläessänsä
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Jopa astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle;
Tuli suuri tuulen puuska,
Idästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuvitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Laskipäiden lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
Watsan täyttä vaikeata
Wuotta seitsemän satoa,
Yhdeksän yrön ikeä,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Wieri impi veen emona,
Uipi idät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat
Tuskissa tulisen synnyn,
Watsan vaivoissa somissa,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi
Sanan virkkoi, noin nimesi:
Woi poloinen päiviäni,
Lapsi kurja kulkuani!
Jo olen joutunut johonki,
Ijäkseni ilman alle,
Tuulen tuuviteltavaksl
Aaltojen ajeltavaksi
Näillä väljillä vesillä,
Lakeilla lainehilla.
-- -- --
Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkaraisen,
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen.
Lenti idät, lenti lännet,
Lenti luotehet, etelät,
Löydä tiloa tuota,
Paikkoa pahintakana,
Kuhun laatisi pesänsä,
Ottaisi olosiansa.
Liitelevi, laatelevi,
Arvelee ajattelevi;
Teenkö tuulehen tupani,
Aalloillen asunsiani;
Tuuli kaatavi tupasen,
Aalto vie asunsiani.
Niin silloin veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu
Liiteleikse, laateleikse,
Keksi polven veen emosen
Sinerväisellä merellä,
Luuli heinä-mättähäksi,
Tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Muni kultaset munansa,
Kuusi kultaisia munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
Päätä polven lämmitellä;
Hautoi päivän, hautoi toisen,
Hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Tuntevi tulistuvaksi,
Hipiänsä hiiltyväksi.
Luuli polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.
Wavahutti polviansa,
Järkytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaikse;
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joudu,
Siepalehet veen sekahan,
Muuttuivat munat hyviksi,
Kappalehet kaunoisiksi:
Munasen alanen puoli
Alaseksi maaemäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli ruskeaista
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähdiksi taivahalle,
Mi munassa mustukaista,
Nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
Wuodet tuota tuonnemmaksi,
Uuden päivän paistaessa
Uuden kuun kumottaessa;
Aina uipi veen emonen
Ween emonen, ilman impi
Näillä vienoilla vesillä.
Utuisilla lainehilla,
Edessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.
Jo Wuonna yhdeksäntenä,
Kymmenentenä kesänä
Nosti päätänsä merestä,
Kohottavi kokkoansa,
Alkoi luoda luomiansa,
Saavutella saamiansa
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahaudan kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kyljin maahan kääntelihe,
Siihen sai sileät rannat;
Jaloin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohiapajat;
Päin päätyi maata vasten
Siihen laitteli lahdelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
Seisattelihe selälle;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria,
Laivan laskemasiaksi,
Merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret jumottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Weetty viivat kallioihin,
Wiel' ei synny Wäinämöinen,
Ilman ikirunoja.
Waka vanha Wäinämöinen
Kulki äitinsä kohdussa
Kolmekymmentä keseä,
Yhden verran talviaki
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla.
Arvelee ajattelevi
Miten olla, kuin eleä
Pimeässä piilossansa,
Asunnossa ahtahassa,
Kuss ei koskaan kuuta nähnyt
Eikä päiveä havannut.
Oudosteli aikojansa,
Tuskastui elämätänsä;
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukun luisen luikahutti
Wasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen,
Käsin kääntyi lainehesen;
Jääpi mies meren varahan,
Uros aaltojen sekahan.
Wirui siellä viisi vuotta,
Sekä viisi, jotta kuusi,
Wuotta seitsemän, kahdeksan,
Seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle,
Tanterelle puuttomalle.
Kal. 1: 110-334.
Tämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja
Wäinämöinen ensimäinen luotu ihminen.
Muutamissa runoissa vielä mainitaan _Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö,
Terhen-neiti_. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun
jumalata. -- Samaten maitan _tuulen tytär_ tuulen jumaluutena.
_Eteletär_ on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin.
_Suvetar_, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten
sekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla
viimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös
etelää.