Kukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole
voinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen
pellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen "saparoon", ja kasvot
ennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme
"lapsenhoitajaa", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin
kantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.
Tavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on
sijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa
ja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että
"lapsenhoitajankin" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin
mielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen
mielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset
kätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta
kääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu
kuorman alla.
Sellainen pieni "lapsenhoitaja" oli Elli.
Hän tuli eräänä päivänä "Kirurgiin" ja otettiin sairaalaan
parantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen
vatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle,
joka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi
osaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan
oli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa
hoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti
ikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä
valkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä,
huolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni
mummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja
lapsen haaveet.
Tämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet
maahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut
irrottautua sitä ajattelemasta.
"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa",
hän ajatteli. "Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka
tuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja."
Hän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä
tuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun
tulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin
iloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin
pitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua
uuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että
häntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien
velvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.
Ja sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui
Ellin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä
kuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.
Lapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään
hetkisen tuli kuitenkin vastaus:
"Tahtoisin nuken", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan
elämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.
Nukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja
joka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi
unelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle
tytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.
Ellin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä
luottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten
toiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa
pikimmiten toteutettava.
"Hänen pitää saada nukkensa", päätettiin, "ja kauneimman koko
kaupungissa."
Jos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos
elämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.
Nukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka
se osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua,
sukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.
Elli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja
kaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi
tuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea
ihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa
korkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt
palveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa
punaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se
todellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen.
Kuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen
osakseen!
Sinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja
katseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka
ilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä,
joka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.
Ja siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin
heikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina
hänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa
hän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle
elämälleen.
"Sehän oli onnellisinta sille raukalle", sanoi lääkäri tullessaan
kierrokselleen, "mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota
hän niin suuresti rakasti?"
"Nukenko?" sanoi hoitaja, "sen sai Elli mukaansa."
Ja niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena,
taikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet
tytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.