Neiti H., ystävällinen hoitajatar "ykkösessä" ja "kakkosessa", niissä
Kirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet
olivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.
"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni,
työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat,
tietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies
raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää
syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin
eikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän
vastaisi teille."
Ylihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli
kaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi
sairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja
toinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet
ilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön.
Hänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut
elonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.
Mitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään
uudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:
"Tahtoisikohan Valkama oppia suutarin ammattia?"
Se oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta
seuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä
sanoi:
"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain
olen ollut ulkotyöläinen."
Ylihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo
sanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden
tilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja
se toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan
suutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen
suojattinsa voisi asua oppiaikanaan?
Äkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu
saatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että
sinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama
oli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan
epäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut,
että voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos
hän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi
sopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar,
joka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin
vastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja
selitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus
olemaan totta vai valhetta.
Ja Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja
tämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta
hänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia,
ennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.
Jonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa
koulun johtajattarelta kirjeen.
Se kuului: "Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää
Teitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva
kaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa
onnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan."
Niin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää
puujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun
hän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa
ystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi
ihmisarvonsa tuntevana.
Ja niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti.
Valtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle
suutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli
päättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä
oli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.
Ylihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta
ollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää
sanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa.
En enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai
joutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on
kaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani
ovatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut
ammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni."
"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi", sanoi hänen ystävänsä
ylihoitajatar, "sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten
Frans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä
lupaan tulla häihin."
Tupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen
ansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti
muutama vuosi myöhemmin, "mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin
konstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei
vielä ole tuvassa."
Se oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.
Seuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:
"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on
kuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan.
Meillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan.
Sitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin
hänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana
käsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän
oli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä,
ja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen
tahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui."
Ja niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä
siitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon
voittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä,
niin kukapa tietää -- tytöthän ovat niin konstikkaita -- ehkä näin oli
paras.