Kuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei
kasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten
joku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa
olisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut
maahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne,
jossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian
saivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja
vieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva
metsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen
koivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo
kolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista,
jonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman
viisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään
huolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna
herkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli
yllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä,
joka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti
yksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä
saattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä
putosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki
ne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana
pistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.
"Kas, rukiintaimi", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla
oli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille
keuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa
kumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän
oli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja
lehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.
Täälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi
oli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se
puhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja
uskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.
Ja niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui
pihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö
kalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.
Hän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen
unelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin
elämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon,
jonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat
yhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi
suuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi
metsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää
sairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä
hänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.
Se oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi?
Sairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka
tuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas
silmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui
maata kohti. "Elonkorjuuaika", hän ajatteli. "Mullasta ja multaan.
Kerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin
piili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä
ruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin.
Elonkorjuuaika lähenee, tunnen sen."
Ja sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin
rukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin
pieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi
heikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.
"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna", sanoi hän kasvatusäidille, "saat
nähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran."
Kasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö
oli sanonut "sinä" eikä "me" kuten ennen.
Ja jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni,
tavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän
kutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt
itse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa
kaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa
työstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa
ja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois
saavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten
rukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä
verho raukeaakin.
Mutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka
puhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat
hetkensä koittaneen.
Ja sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin
ettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä
kokonainen litra.
Seuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä
syntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana
vuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää
putosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.
Silloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli
ruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän
ehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta
armostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.