Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun
hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin
poliklinikkaan.
Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta
saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään,
huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin
tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.
Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne,
täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin
oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan
kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.
Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin,
ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa
lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän -- ainakin alussa -- olisi
tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti
hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria
kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa
ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut
kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän
syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena
hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken
halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut
monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä
neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.
Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai
palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin
kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön,
ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki,
mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan,
että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs
rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän
alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli
kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja
halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän
sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä,
kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa
olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti
koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu
sydän raukkansa saattoi tuntea.
Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli
mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus
tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella
äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin
käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä.
Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon
henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä,
että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.
Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja.
Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas,
että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt
eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt
hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.
Silloin -- mistä ajatus juolahtikaan mieleeni -- sanoin hiljaa:
"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen,
kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan
oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku
Matti'."
Vaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.
"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun
vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän
ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän
huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen
lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli
kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran
poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään
surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen
kallein aarteensa.
Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun
hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin
juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa
arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä
ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän
maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin
äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan
muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa
maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen,
joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä
yksi täydellisesti onnellinen ihminen -- hänen äitinsä.
* * * * *
Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa
seurasi jälkinäytös.
Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain
tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä
ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto
särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää
kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset,
jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua,
jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla
hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa,
jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.
Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka
meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa
paikan hänelle kokeeksi.
Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan.
Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi
vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.
Hänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli
hänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli
vaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja
määrättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein
kovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen "hyvä ystävänsä" itsekin saattoi
joskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan
nojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka
vielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.
Usein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde
muuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta "emäntä",
jota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun
ja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun
hänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että
pöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita,
viheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli
ollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.
Ja niin kului kesä ja Iida Saarinen suoritti vaivoin työnsä, eikä
suinkaan loistolla, mutta sentään välttävästi. Me kutsuimme häntä Sven
Tuuvaksi ja pidimme hänestä, vaikka olimmekin saaneet luopua toiveesta
saada hänestä milloinkaan mallisiivoojaa.
Mutta sitten eräänä päivänä kävi luonani muutamia hänen työtovereistaan.
He olivat kunnollisia ihmisiä, he sanoivat. Jos kohta he olivat vain
siivoojattaria, olivat he kuitenkin eläneet säädyllisesti, ja sentähden
heidän oli aivan mahdotonta asua sellaisen kuin Iidan kanssa.
Iida rukka! Hän tunnusti heti, kun kutsuin hänet puheilleni.
Kyynelvirtojen valuessa hän vakuutti, että se ei ollut hänen syynsä.
Hän ei voinut sitä auttaa. Oli aina kuin hän aivan kadottaisi oman
tahtonsa ja hänen täytyisi tehdä, mitä muut tahtoivat. Hän oli täysin
passiivinen kuten ennenkin.
Niin, minulla ei ollut tässä tapauksessa valitsemisen varaa. Sanoin
hänelle, ettei hän enää saisi jäädä sairaalaan, vaan että hänen täytyi
hakea itselleen toinen paikka. Mutta pyysin hänen samalla muistamaan,
että minä olisin aina hänen ystävänsä, jonka puoleen hän saattaisi
kääntyä, jos hänellä oli vaikeuksia.
Ja niin Iidan toimi sairaalan siivoojattarena oli päättynyt, mutta minä
sain kuitenkin tavan takaa tietoja hänestä.
Hänellä oli nimittäin tapana tulla joskus luokseni kertomaan, miten
hänellä nyt oli. Hän oli aina siististi ja huolellisesti puettu,
ja hänen tukkansa oli aina yhtä sileästi ja kireästi vedetty kuin
ennenkin. Hän pani ansionsa säästöpankkiin ja oli iloinen ja ylpeä
siitä, että ne kasvoivat.
Mutta sitten hän eräänä päivänä muutti paikastaan, ja minä kadotin
hänet näkyvistäni.
Kerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta,
joka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana,
kertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs
lähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen
ja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. "Hän ymmärsi asian", sanoi
potilaamme, "sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla." Iida myös oli
neuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.
En tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin
Sven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja
mahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä
tarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle
avuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!
Jonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan
maalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en
voinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta
kanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen
vaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa,
maalaisympäristössä.
Julmalla tavalla heräsin tästä levollisuudesta.
Vanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä
iltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.
"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle", sanoi hän. "Se
on Iida Saarinen, ja hän on kuollut."
Se oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa.
Tukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta
suun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä,
miten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko
syynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni
häntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän
oli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa
niiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt
taistella koko elämänsä.
"Hyvän ystävänsä" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa.
Ja sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja
sinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä
kauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.