"Voiko ylihoitajatar ajatella, että me olemme saaneet tänä yönä pienen
lapsen." Naisosaston hoitajatar, ystävällinen neiti H., seisoi edessäni
punaisin poskin ja loistavin silmin, ilmeisesti vielä kokonaan tämän
ihmeellisen tapahtuman valtaamana. Ja sitten seurasi tarkka selonteko
siitä, miten kaikki oli tapahtunut.
"Hän tunsi kyllä tuskia, mutta me luulimme, että se menisi ohi niinkuin
viime kerrallakin, ja sitten samassa se jo tapahtuikin. Ajatelkaahan
mikä onni, että yöhoitajatar oli ollut oppilaana synnytyslaitoksella.
Nyt tämä taito tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Yöharjoittelija
osastosta 7 sai juosta lääkäriä hakemaan, mutta ennenkuin hän ennätti
tulla, oli kaikki jo ohi. Eikö ylihoitajatar tahdo tulla katsomaan
pientä poikaamme."
Niin, tuossa hän makasi, aivan kuin kummityttöni Alexandra aikoinaan,
käärittynä pumpuliin ja lämpimät pullot ympärillään, pieni elämä, joka
häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.
Tunsin itseni omituisen liikutetuksi katsellessani pieniä ryppyisiä
kasvoja.
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus.
"Hänethän täytyy kastaa", sanoin, "onko kukaan muistanut sitä?"
Ei, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin
valmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi
tulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman
pöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.
Pian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville
ja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.
Mutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen,
sanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja
silloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.
Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin
osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen,
joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua
kohti.
"Juu, kyllä se olen minä", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.
Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen
sulhanen."
"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti.
"Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"
Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut
Johannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".
"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi
antanut pojalle nimen Severinus."
Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois,
mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.