Aluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen
hoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin
päällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat "sisarta", joka
jakaisi heille kullekin uudet "sairastapaukset".
Alue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina
jonkinlaisella jännityksellä uuden "tapauksen", joka ehkä taaskin
antaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.
Tällä kertaa oli vain kaksi uutta tapausta ilmoitettu.
"Yksi Nurse S:lle", sanoi sisar, "ja toinen Nurse M:lle. Se on Great
Bath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan
kartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä,
ja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs
italialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen
lapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme
niin pian kuin kätilö on heidät jättänyt."
"Vielä yhdestä asiasta tahdon teitä huomauttaa, Nurse", lisäsi
sisar, "olkaa varovainen, kun kirjoitatte muistiin, millainen
potilaanne taloudellinen asema on teidän mielestänne, sillä ne köyhät
italialaiset, joihin me olemme tutustuneet täällä Lontoossa, ovat niin
siisteyttä ja kauneutta rakastavia, että siitä voi helposti erehtyä.
Lakanat potilaanne vuoteessa saattavat olla hienoilla välipitseillä
koristeltuja, mutta sittenkään ette voi olla varma siitä, ettei talossa
vallitse puute."
Hoitajatar otti laukkunsa, ja sisaren varoitukset mielessään hän läksi
jokapäiväiselle kierrokselleen, jonka tällä kertaa piti alkaa uudesta
potilaasta, koska hän oli enin altis tartunnalle.
Great Bath Streetiä ei ollut vaikea löytää. Rasvassa paistetun kalan
kirpeä ja hiukan äitelä haju ilmaisi Nurse M:lle, jollei hän sitä
jo ennestään olisi tietänyt, että hän nyt oli joutunut köyhälistön
kaupunginosaan.
Numero 56:n pihalla leikitteli muutamia lapsia, ja hoitajattaren
kysyessä, missä rouva Cimelli asui, kiinnitti muuan kymmenvuotias
häneen mustat silmänsä, ja likainen sormi osoitti ensimmäistä ovea
oikealla.
Sisaren kuvaus italialaisesta kodista oli hämmästyttävän oikea.
Huone oli siisti ja tomuton, ja vuoteessa lumivalkoisten, leveillä
välipitseillä koristettujen lakanain välissä makasi nuori äiti, jonka
tumman pään vieressä kirjaillulla tyynynpäällisellä lepäsi toinen,
pieni sysimusta pallo.
Kamiinissa kyti kivihiilivalkea kodikkaasti ja sen vieressä istui
seitsemänvuotias tyttö neuloen ahkerasti pienen pientä vaatekappaletta.
Äiti pyysi Rosieta auttamaan Nursea kaikessa mitä tarvittiin, ja tyttö
osoittikin olevansa erinomainen apulainen, kun pientä veljeä piti
kylvetettämän tai äidille oli annettava tarpeellista apua.
Kaikki oli pian ja helposti suoritettu, ja annettuaan pienelle
apulaiselleen tarpeelliset ohjeet, hoitajattaren piti juuri vetää
päällystakkinsa ylleen, kun portaista kuului ulvontaa, ovi temmattiin
kiivaasti auki, ja sama mustasilmäinen poika, joka äsken oli pihalla,
ryntäsi sisään. Hän piteli toista kättään, josta vuosi verta.
Nuori hoitajatar katseli poikaa. "Miten saatat noin peloittaa äitiäsi",
hän sanoi. "Ja vain sormen vuoksi, sinä joka olet mies. Miten sinä
käyttäytyisitkään, jos olisit sodassa?"
Itku taukosi äkkiä, kun äiti mainittiin. Sormi, joka oli pahasti
rutistunut, tutkittiin, pestiin -- se oli todellakin erikoisen
välttämätöntä! -- ja sidottiin kaikkien sääntöjen mukaisesti.
Ja täten solmittiin monivuotinen ystävyys, niin, voipa sanoa koko
elämän kestävä, sillä Albertin elämä ei ollut aivan pitkä.
Joka kerta, kun hoitajatar sitten tuli potilaansa luo Great Bath
Streetin varrella, seisoi Albert moitteettoman puhtain sormin
odottamassa, että hänen kääreensä vaihdettaisiin. Hoitajattaresta oli
tullut hänen Nursensa, ja sormen sitominen oli tämän tärkein tehtävä
italialaisessa kodissa. Sormi oli jo aikoja sitten vallan terve, kun
Albert viimeinkin hyvin vastahakoisesti suostui siihen, että kääre
jätettäisiin pois, mutta hän seisoi kuitenkin aina kauan ennakolta
odottamassa ystäväänsä, kun hän tiesi tämän tulevan.
Kerran eronhetki kuitenkin koitti. Ja se oli todellinen ero, sillä
nuoren hoitajattaren aika aluetyössä oli päättynyt, ja hän matkustaisi
jälleen omaan maahansa. Suru oli valtaava.
"Albert on epätoivoissaan, Nurse", sanoi rouva Cimelli. "Hän tahtoisi
jättää kotinsa, vanhempansa ja sisaruksensa ja seurata teitä, minne
ikinä lähdettekin. Me emme voi pojalle mitään!"
Siitä tuli vaikea hetki. Albertin kuuma, italialainen veri oli
kuohuksissa. Jos hän olisi ollut täysikasvuinen, hän varmaankin olisi
iskenyt veitsensä kiihkeästi rakastettuun ystäväänsä, estääkseen tätä
jättämästä häntä. Vasta kun hän oli itkusta ja huudosta vallan uupunut,
saatiin hänet kuulemaan järkisyitä.
Eihän kysymyksessä nyt ollut ikuinen ero. Eihän matka Englannista
Suomeen ollut niin pitkä, ja voisivathan he kirjoittaa toisilleen, ja
varmasti he taas kerran tapaisivat toisensa, kun Nurse ensi kerralla
tulisi Lontooseen.
"Ja minä rupean merimieheksi, kun tulen suureksi", sanoi Albert. "Ja
sitten minä purjehdin Suomeen laivallani sinua hakemaan, ja sitten sinä
ainiaaksi jäät luokseni."
Ja niin he erosivat, ja kirjelupaus pidettiin uskollisesti. Nurse sai
vastaanottaa pieniä hupaisia, tottumattomalla kädellä piirrettyjä
kirjeitä. Ne alkoivat aina: "Rakas Nurse, toivon että olet hyvissä
voimissa, samoin kuin minä olin tätä kirjettä lähettäessäni", ja
loppuivat: "sinun rakas Albertisi".
Ja niin kului kaksi vuotta, ja Nurse M:n tuuma matkustaa Englantiin
toteutui.
Tietysti oli myös käytävä tervehtimässä aluepiirin ystäviä, etupäässä
tietysti Great Bath Streetin asukkaita; ja puettuna lainattuun
päällystakkiin ja hattuun Nurse meni kierrokselle, niinkuin entisinäkin
aikoina.
Meillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata
käsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät
jättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin
yläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös
tikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon
ja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.
Cimellien luona nousi ilo ylimmilleen. "Nursen lapsi", pikku Sydney,
tuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla
poskillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen
jälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.
"Hänellä on huono vatsa", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen,
mutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney,
sillä olihan "heidän oma Nursensa" ollut poissa Suomessa. Albert oli
kaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän
saisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo
aluehoitajatarkotiin.
Hän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui
"vedellä kammattuna", valkoisella kauluksella ja punaisella
kaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. "Sisarkin"
tuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin
kaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen,
jossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät
loistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin
hän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä
murhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän
monivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja
hän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa,
nähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden
sirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai
hänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.
Mutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli "mäkeälaskevat
elefantit". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka
kiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat
kintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa
toitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.
Tämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten.
Hänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin
poikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat
tulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä
revetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.
Näytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan
oikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista
soittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.
Kun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle
pöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän
pani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja
tyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.
"Nyt olemme kaikki yhdenvertaisia", sanoi Albert.
Kun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa
ja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä
hän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä
näyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi
ja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi
huiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni
pyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen
vilinään.
Ja niinpä tämä oli Nursen viimeinen kohtaus pienen italialaisen
ystävänsä kera.
Kirjeenvaihto jatkui vielä jonkun aikaa, mutta sitten eräänä vuonna
jäi Nursen joulukirje ilman vastausta, ja niin hänkin lopetti
kirjoittamisen.
Ja vuodet vierivät. Suuri maailmansota oli alkanut. Tunteet ja
ajatukset ikäänkuin hukkuivat kanuunanpaukkeen kaikuun. Suhteet
vaihtuivat. Mikä ennen oli ollut suurta, muuttui vähäpätöiseksi, ja
päinvastoin. Ihmisten väliset siteet katkesivat, toiset taas kasvoivat
vahvemmiksi ja sydämellisemmiksi.
Eräänä päivänä suomalainen hoitajatar sai englantilaisella leimalla
varustetun kirjeen. Se oli rouva Cimelliltä.
Hän kirjoitti, että he olivat kadottaneet Nursen osoitteen. -- "Mitähän
ajattelittekaan meistä, kun me emme kirjoittaneet", -- mutta sitten
eräänä päivänä, kun hän oli järjestänyt Albertin kirjoja, oli eräästä
kirjasta pudonnut postikortti, jossa oli osoite.
Ja sitten Nurse sai tietoja heistä kaikista. Pikku Lily oli kuollut;
Sydney kävi koulua, Rosie haaveili sairaanhoitajattaren toimesta, ja
Fred ja Albert olivat "tietysti" menneet vapaaehtoisina sotaan. Jos
tämä kirje vain saavuttaisi Nursen vielä elossa ja hän tahtoisi vastata
muutamilla riveillä, niin rouva Cimelli lähettäisi kirjeen myöskin
Albertille, joka tulisi niin iloiseksi.
Eikö se ollut ihmeellistä! Nursen sydän oli täynnä lämpöä ja
kiitollisuutta. Tämä oli todellista ystävyyttä!
Albert sai tietysti kirjeen ja kaulahuivin, jonka Nurse itse oli
kutonut. Kirje, jossa Albert sitten kiitti monivuotista ystäväänsä,
oli kirjoitettu eräässä sotilassairaalassa. Hän makasi siellä polvi
haavoitettuna, palavana innosta päästä taas ylös ja "muiden poikien
luo, joiden tila oli vaikea Pohjois-Ranskassa".
Sen jälkeen Nurse ei enää saanut tietoja näistä ystävistään, jotka aina
olivat luulleet hänen, päällystakissaan ja hatussaan, kuuluvan heidän
omaan luokkaansa. Sota lakaisi umpeen kaikki heidän jälkensä. Pitkään
aikaan ei kirjeenvaihto ollut mahdollinen, ja kun Nurse viimein sodan
loputtua koetti uudistaa entisiä suhteita, sai hän kirjeen takaisin
päällekirjoituksella: "vastaanottaja tuntematon".
Mihin hänen ystävänsä olivat joutuneet? Oliko se myrskytuuli, joka
oli käynyt yli Euroopan, myöskin tuhonnut heidän vaatimattoman
kotinsa? Missä oli hänen "rakas Albertinsa"? Oliko hänen kuollut
ruumis-raukkansa, niinkuin niin monen tuhannen muun, maatunut jollakin
maanosamme monista taistelutantereista? Lepäsikö hän ehkä valkoisen
ristin alla jossain monista sotahautausmaista? Hänen viimeinen
kirjeensä, joka osoitti hänen suomalaiselle ystävälleen, että hän
halasi takaisin vaikeuksiin auttaakseen tovereitaan, jäi Nurselle
kallisarvoiseksi todistuskappaleeksi siitä, että pojasta, joka kerran
hänen sylissään oli itkenyt ensimmäisen suuren sydänsurunsa, oli tullut
yksi niitä, jotka voivat ja tahtovat kantaa toisten kuorman, oli tullut
todellinen mies.