Joulu Englannissa! Eivätkö nämä sanat luo eteemme kuvaa syötetyistä
kalkkunoista ja palavasta vanukkaasta, katon mistelioksista,
suudelmista ja leikinlaskusta.
Niillä jouluilla, jotka minä siellä vietin, oli kyllä toisenlainen
leima, mutta joulu sairaalassa onkin aina toisenlainen kuin joulu
kodissa. Se on kauniimpi, syvällisempi. Tahtoisinpa sanoa, ettei
missään muualla voi olla niin todellista joulutunnelmaa kuin
sairassaleissa.
Ensimmäinen joulu, jonka vietin sairaanhoitajataroppilaana suuressa
englantilaisessa sairaalassa, vaikuttikin minuun valtavammin kuin
mikään edellinen joulu.
Jo kauan aikaa oli tehty valmistuksia sen viettoa varten, ja me
oppilaat olimme jo parin kuukauden aikana harjoitelleet "Christmas
carolsia", puoleksi uskonnollisia joululauluja, ja olimme nyt sangen
levollisia siitä, että jollei mitään aavistamatonta tapahtuisi, pitäisi
meidän osamme ohjelmasta sujua moitteettomasti.
Ja niin oli sitten jouluaatto käsissä, ikäänkuin valmistus varsinaiseen
jouluun, jona Englannissa vietetään joulupäivää. Sillä ei, niinkuin
meidän joulullamme, ole vakavaa, uskonnollista leimaa, vaan se on
aamusta iltaan asti omistettu viattomalle ilonpidolle ja hupaisille
kujeille.
Oppilaiden aamupäivä kului kokonaan salien koristamiseen kirjavilla
lyhdyillä sekä rautatammen- ja mistelinoksista tai muusta viheriästä
sidotuilla köynnöksillä. Ja kun työn valmistuttua tuli päivällistunti
ja me kuljimme oppilaskotiin, joka oli sen pitkän käytävän päässä, mikä
yhdisti sairaalan osastot toisiinsa, niin olimme sekä väsyneitä että
kovasti nälissämme.
Täällä suomalaista oppilasta odotti yllätys.
Ensiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että "Sisar" oli poissa
tuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi "Senior", siksi
määrätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti
tunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä
Sisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut
rakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän
koetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin
oppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko,
joka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi
sen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin -- -- -- mutta se ei kuulu
tähän kertomukseen.
Kuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi
päivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista
koskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja
salien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit
olivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin,
mikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan
koetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.
Päivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen
seurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven
suljetuksi.
Senior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar
joulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin
ajattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me
tottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani
pöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni
rakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan
ennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin
auki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.
"Nurse M.", he sanoivat, "meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua
teidät katsomaan seurusteluhuonetta."
Hämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet
oppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin
ja siellä -- kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää,
tunkeutuivat vastustamattomasti esiin -- pöydällä seisoi pieni
joulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten
sumentamiin silmiini.
Se oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa
ystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon
pienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä
valmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan
lämmön ja kodin tuntua.
Sanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu,
jossa vallitsi "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto". Ja jos ei Sisar
ennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä
niin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään
sopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä
jääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.
Ja tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla
kuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut,
ihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.
Salit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen
ja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina
kilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja
kokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita
oppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia
entisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi
valtaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma
vaihtui hilpeään iloon.
Sairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja
kandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita
kaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai
hintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin
nauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr.
Nitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja
kunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan
häntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan "When sitting by
the baby", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä
siunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset
hetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.
Joulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja
salin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän
toiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti
tapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä
mentiin aika vauhtia "Auld lang sym" laulun sävelten mukaan, jota sekä
oppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.
Ja sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut
kodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen "speechiä",
ja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja
kiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he
olivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin
vastaan kättentaputuksilla ja "cheers" huudoilla Sisaren kunniaksi.
Koskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin
nuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan
emäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli
keskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa
kerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään
lystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.
Se oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli
täynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta.
Näin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän
ja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja
tämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta
englantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat
halki vuosisatojen.