Vapaapäivä

"Onnellinen sinä, jolla huomenna on vapaapäivä." Toverini nosti

väsyneet silmänsä riisivanukasannoksesta, oppilaskodin illallisen

pääruuasta, jota hän nähtävästi vaivoin voi syödä.

Ajatus, että aamulla saisi nukkua ja että aamiainen tuotaisiin

huoneeseen, oli todellakin viekoitteleva, ja hekumallisella nautinnolla

annoinkin vallan väsymykselleni ja ajatukselle, että väsyneet

jäseneni seuraavana aamuna saisivat levätä, kun toverit säälimättä

herätettäisiin kello 6, kuten tavallisesti.

Niin, oli ihanaa ajatella, että silloin saisi kääntyä toiselle

korvalleen ja nukkua oikein tarpeekseen, mutta sitten --

Muistin entisiä vapaapäiviä. Välistä olin viettänyt ne jonkun

toverini kodissa, välistä oli minulla ollut vapaata samalla aikaa

kuin eräällä ystävälläni, ja me olimme silloin, varsinkin kesäisin,

tehneet ihastuttavia huviretkiä Lontoon ympäristöihin. Me matkustimme

junalla, ja meillä oli polkupyörät mukanamme. Ja niin saatoimme lähtien

joltakin pieneltä asemalta tehdä löytöretkiä, syödä päivällistä jossain

pienessä glysiinioitten peittämässä ravintolassa, juoda teetä leivosten

ja paksun kerman kera toisessa, ja sitten tulla illalla kotiin

sangen väsyneinä, mutta virkistyneinä matkasta ja oleskelusta ulkona

raittiissa ilmassa.

Monesta sellaisesta retkestä oli minulla hauskoja muistoja, mutta

viimeisen vapaapäiväni olin viettänyt niinkuin nytkin, ja se oli ollut

hyvin ikävä. En ollut tahtonut jäädä sairaalaan -- se ei ollut tapana

-- mutta kun käytyäni taulukokoelmassa ja syötyäni huonon päivällisen

kasvisruokalassa, istuin ja mietiskelin yksin eräässä Lontoon puistossa

penkillä, tuntui mielestäni koko elämä niin harmaalta. Tunsin olevani

niin yksinäinen ja hyljätty, että palatessani sairaalaan mieleni ei

suinkaan ollut virkistynyt uusista vaikutteista, vaan päinvastoin

väsyneempi kuin ennen.

Päätin, että tämä päivä ei saisi tulla samanlaiseksi, mutta mitä

keksisinkään täyttääkseni kaikki ne tunnit, jotka minulla oli edessäni.

Aamulla herätessäni johtui muuan ajatus mieleeni.

Menisin tervehtimään muita, jotka olivat yhtä yksinäisiä kuin minä

itse, lähtisin Greenwichiin merimiessairaalaan tervehtimään niitä

pohjoismaalaisia merimiehiä, joita siellä varmasti oli sairaina.

Tuumasta toimeen! Uusi ajatus täytti niin kokonaan mieleni, etten

suonut itselleni pitemmältä lepoa. Kello 7 aamulla olin jo täysin

puettuna sen toverini suureksi hämmästykseksi, joka oli ottanut

tehtäväkseen tuoda minulle aamiaisen huoneeseeni.

Keskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen

huoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin

notkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten

appelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä

muuta.

Mutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että

tuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen

omnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.

Omnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt

raukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä

esihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan,

josta minä kerron, olivat "pussit" meidän oppilaiden tärkeimmät

kulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli

liian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli

vapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin.

Ja aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin

kanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä,

ja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi

vankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.

Greenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta,

katsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden

perheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli

puksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.

"Täällä", ajattelin, "elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta,

ja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa,

ovat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat

löytää vähästäkin ilonaiheita." -- Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut

laita niin -- varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä

tehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon

muutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien

peittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu.

Mutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin

iloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat

puikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien

välistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja

taitavasti. Kapakoitten, "ginpalatsien" edessä tungeskeli miehiä ja

naisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku

vanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä

seisovien suureksi iloksi.

Kaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan,

ja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa

tällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata

sen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.

Saavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa

hiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien

merimiessairaalaan.

Se oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään

ollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin

keskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä,

etten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.

Potilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat

saleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista

näitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden

kielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi

täällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten

malaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä

ylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin

hindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa.

Kaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka

olivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin

olisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat

täpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita

omituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään

pitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista,

joita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule,

että koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin

monta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu

keskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.

Ei tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä.

En luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin

kuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään.

Useimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan

katolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne

etsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.

Sydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat.

Olivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin

suomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa

skandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty

tervehtimässä.

Näen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka

oli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä

ainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä

oli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle -- suru sydämessä

ymmärsin, mitä se merkitsi --, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä

kotiin. "Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas", hän

sanoi. "Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni."

Ja hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset

runollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti

ilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin.

Muistan vielä erään sellaisen kirjeen: "Rakas August", se alkoi,

"missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen

harjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella

ja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin

musta kuin ebenholtsi."

Eräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä,

josta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään

voi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. "Kas, me pidimme niinkuin

vähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä

kuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte

tapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että

minä kyllä olen uskollinen."

Ja sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät

katsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä

vaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi

ruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas "huoneeseen", pieneen

yksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja

joka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.

Mutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä,

suomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut

liikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta

laivan kannelle.

Yhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki

olivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi

tahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään

ja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa

sähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen

hoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.

Tässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin

eristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus,

ja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja

muun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan

siitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.

Hän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti

englantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä

ja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda

itselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi

askeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa,

jossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut

enää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti:

"Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja

istukaa, niin kerron teille uutisia."

Sillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni

häntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi

kanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan

hyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien,

että toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja

kaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien,

jotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.

Sellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta,

ja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää

koskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli

ystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi

kuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme

toisemme.

Muistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden

joulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin

kerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin

saanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita:

piippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja,

kirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.

Vain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa

maailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan

makeisia, joita hän voisi nauttia.

Muistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin

työpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran

lyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä

ja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka

eivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni

kokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa

käyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä

laivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.

Nyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa,

valkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin

valaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla

olevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.

Katseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen

yhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja

unohtumaton.

Sitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla

ja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen

makeisensa.

Sokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin

hänen salinsa ovelle.

"Tervetuloa", sanoi sokea merimies, "tervetuloa, suomalainen sisar.

Oletteko nähneet lintuni?"

Ja tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa

oli pieni keltainen kanarialintu.

"Se laulaa minulle", sanoi Pipping ja oli niin onnellisen näköinen,

että tunsin, miten liikutus vastustamattomasti minut valtasi, ja

häpeissäni panin aineellisen lahjani hänen peitolleen. Toinen kuin

minä, ylilääkärin rouva, oli keksinyt jotain paljon parempaa ja

kauniimpaa, sellaista, joka saattoi tuolle ruumiinsa vangitsemalle

raukalle tuottaa todellisen onnen tunteen.

Lintu, hänen oma lintunsa, laulaisi hänelle. Sen pieni hopeaääni

tulkitsisi sen kaipauksen, joka asui hänen sielussaan, kun tämä

kahlehdittuna ruumiin ahtaiden seinien sisälle löi itsensä verille

vapautuakseen vankilastaan.

Ja Pippingin viimeinen joulu -- hän kuoli seuraavana keväänä -- tuotti

hänelle täten suuren ilon ja teki minutkin rikkaaksi kaiken sen kautta,

mitä sinä päivänä olin saanut kokea ja tuntea.