On omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on
personallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta
sillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.
Mutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että
se lopuksi täydellisesti korvaa nimen.
Kuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa
silloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias,
joka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi "Soldiers of the
Queen". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin
kerran tulisi "soldier of the Queen", jäi toteutumatta, kun hänen
oman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen
juutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha
ystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään
usein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka
olivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden
osoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.
Mutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta,
tuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja
villejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä
harvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi
salitovereihinsa.
Hän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli
voittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli
sattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen.
Kuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään
kiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta
sairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo
oli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä
saanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja
tullut Englantiin etsimään apua.
Mies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman
roiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun
sisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri,
että oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä
kullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin
hiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli
menettänyt kaiken. -- Myöhemmin sain siihen selityksen.
Kolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi
puolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut,
otettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli
tulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.
Ja kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän
se juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla
voitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin
kuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä
leikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin
sairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti
lamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi
olla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin
merimiesten keinuvin askelin.
Eipä siis ihme, että meidän tunteemme olivat erikoisen lämpimät häntä
kohtaan, kun hän heräsi kolmannen leikkauksensa jälkeen, ja että hänen
erikoinen hoitajattarensa, huomatessaan että särky yhä oli sama kuin
ennenkin, oli melkein yhtä epätoivoissaan kuin hän itse.
Tästä arvatenkin johtui, että hän muutama päivä myöhemmin avasi
sydämensä hoitajattarelleen.
"Nurse", hän sanoi nähdessään tämän menevän ohi, "mitä pidätte
tästä kuvasta?" Ja hän etsi tyynynsä alta kirjekuoren ja otti siitä
kabinettikokoa olevan valokuvan, joka kuvasi hienon hienoon seurapukuun
puettua nuorta naista.
"Se on tyttäreni", hän sanoi, "ja jos teillä olisi aikaa minun
varalleni, saisitte iltapäivällä kuulla koko tarinan."
Tietysti Nursella oli aikaa, ja tässä kertomus, jonka hän sai kuulla:
"Minä olin yhdeksäntoistavuotias", kertoi N:o 23, "ja Annie oli
kuusitoista. Me pidimme toisistamme, ja kun minä sitten eräänä päivänä
sanoin hänelle: emmekö mene naimisiin, Annie, niin hän oli heti valmis.
-- Se vuosi oli onnellisin elämässäni. Me vuokrasimme huoneen erään
etukaupungin pikku huvilasta, ja Annie keitti meidän ruokamme ja oli
niin herttainen, ettei hänen laistaan ole ollut ennen eikä myöhemmin."
N:o 23 pyyhki nopeasti kädellään silmiänsä ja katsoi alas.
"En saanut kauan häntä pitää, Nurse", hän sanoi. "Vuosi sen jälkeen,
kun olimme menneet naimisiin, seisoin vuoteen ääressä, jossa lemmikkini
lepäsi niin valkoisena ja kylmänä, ja sylissäni minä pitelin pientä
tyttöä, Annien ja minun lastani, jonka syntymä oli maksanut äitinsä
hengen."
"Ajatelkaa kohtaloani, Nurse, en ollut vielä kahtakymmentä vuotta.
Olin vielä nuorukainen, ja työni pakotti minut olemaan koko päivän
poissa kotoa. Mitenkä minä osaisin hoitaa pientä lasta? Olin melkein
suunniltani tuskasta ja epätoivosta ja arvelin että lapsellani ja
minulla ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä virtaan."
"Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Lapseton, varakas
herrasväki, joka oli kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tarjoutui
ottamaan pikku tyttöni omaksi lapsekseen, yhdellä ehdolla kuitenkin --
en koskaan saisi ilmaista olevani hänen isänsä." --
Hän vaikeni.
"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?" kysyi
hoitajatar.
Tumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä
ilmaisevalla äänellä hän vastasi: "Kaksi kertaa." Ensimmäisen kerran
oli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin
prinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa -- hän epäröi
-- toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt
lapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa
keittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.
"Hän suuttui kovasti", kertoi mies, "mutta heltyi nähdessään, kuinka
onneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti
uudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta."
"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias" -- miehen silmät saivat
haaveksivan katseen -- "ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret
silmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi
itkien hänen edessään."
"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri
olin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö,
Nurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä
kirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua,
ja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein
kuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen."
"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23", sanoi Nurse iloisesti,
"ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille."
Silloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen
kuulijaansa.
"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot
ajatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin
suuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä
koskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma
lapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on
ollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on
kuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle
niin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman
lapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla
kaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään."
Ja N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan
parantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin
tämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se
ei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se
sittenkin totisesti oli sankarin käsi.