"Nurse", sanoi yövahtimestari, "lastenosastolle on tuotu uusi lapsi.
Se on _vakuutuslapsi_", lisäsi hän hiljemmin ja katsoi merkitsevästi
minuun.
Oi, tiesinhän niin hyvin, mitä se merkitsi. Meillä oli ollut niin
monta sellaista pientä raukkaa, jotka kuolevina tuotiin meille, jotta
vanhemmat saisivat sairaalasta kuolintodistuksen -- jotta sitten
saisivat nostaa henkivakuutuksen. Sentähden en suinkaan mennyt kevein
sydämin uutta potilasta vastaan, koska hyvin tiesin, että se teko, joka
nyt yön pimeydessä suoritettiin loppuun, varmasti kuului niihin, jotka
eivät sietäneet päivänvaloa.
Kun sain lapsen syliini ja tunsin, miten kylmät ja jäykät sen pienet
jäsenet olivat, oli ensimmäinen ajatukseni, että vanhemmat tällä kertaa
olivat tulleet vähän liian myöhään, ja että heidän uhrinsa jo oli
kuollut. Lähempi tutkimus osoitti kuitenkin, että lapsi vielä hengitti,
vaikkapa hyvin heikosti. Mutta ylen laiha, äärettömän likainen ja
huonosti hoidettu tuo pieni raukka oli.
Sillä aikaa kuin oppilas juoksi hakemaan kuumia pulloja ja lämmintä
vettä kylpyä varten, istuin minä lapsi sylissäni ja koetin saada
vanhemmilta lähempiä tietoja.
He ilmoittivat nimen ja osoitteen. Lapsi oli viime viikkoina ollut
kivulloinen ja laihtunut. Mutta eihän sille mitään voinut, ja mitäpä
apua olisi ollut lääkärille menostakaan. Johnnie kuolisi tietysti
samoin kuin Rosie ja Mary ennen häntä.
"Ja eihän siinä ole mitään suremista", sanoi isä, jonka epävarmat
liikkeet ja viinalle tuoksahtava hengitys ilmaisivat, missä hän
viimeksi oli oleskellut. "Köyhien elämä ei ole niin helppoa, ja
lapsille on kyllä paras kuolla aikaisin ja päästä pois kurjuudesta."
Puettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen
luokkansa Lontoon naisten "virkapuku", seisoi äiti vaieten miehensä
vieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että
hän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat
tulla sairaalaan.
"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta." Näin sanoen
poistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut,
varmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni
vartalo näyttäytyi salin ovesta.
Pari lyhyttä kysymystä, ja hän oli selvillä asiasta.
"Kirotut roistot!" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten
jälkeen, "mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?"
Ja heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen
puoleksi sammuneen elämän uudelleen.
Koetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja,
lämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.
Ensin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen
katseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se
oli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa,
rupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan
myös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!
"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä", sanoi
tohtori Russell. "Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä
kuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan.
Katsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään.
Ihmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä
vain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi,
elämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme
sinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen
sinua."
Aamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun
tohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja
iloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa
jälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja
rauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää
tarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan
voinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.
Ja niin kävikin Johnnielle.
Emme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä
tulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he
eivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät
joutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan --
varmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi
olevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi
tuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua
vietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun
lastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää
lapsuusvuotensa.