Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret
ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja
hengitys läähättävä.
Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun
hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa,
joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.
Näin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan
harvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti
vihkinyt.
Pieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä
he myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi
pojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin.
Hänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me
peitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme
vanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.
Ja sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin
uskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman
liittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan
viisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki
ei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin
kuin toisen samanikäisen lapsen.
Hyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään
sänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa
hoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten
tavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin
arvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti
hän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi
hengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan
koneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.
Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien
ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu
Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna,
auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää
Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä
viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti
jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella
ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.
Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin
ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään,
Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä
pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.
Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä
mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.
"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus,
"voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."