Palvelukseni oppilaana sairashuoneessa Lontoossa sattui samaan aikaan
kuin sota buureja vastaan.
Sota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten
joukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen
lähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin
riemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.
Muistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla,
äkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle
huiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton
tahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt
lähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä
varmaankaan ei koskaan palajaisi.
Se sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei
jättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin,
suorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua
sairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat
vaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle.
Muutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat
vaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin
todellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.
Ja moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut,
sillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa
peittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi
kädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se
nuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen
ja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat
kasvaneet.
Ja siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan.
Moni pieni "sotalapsi" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen
lohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei
kukaan palaja.
Mutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi
pysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään
siitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.
Sellainen pieni sotalapsi oli Leslie.
Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut
lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.
Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis
pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet
jalat.
Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se
huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa
jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka
jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää
luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan
välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.
Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta
odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.
Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta
kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä
päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.
He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja
tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman
tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa
niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien,
harmaansinisten silmiensä alle -- Leslien silmien!
He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä
lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä
työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun
samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.
Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa
Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein
silmin tarkasteli vieraita.
"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli
saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja
poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen
seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.
Mitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan
kasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi
anteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan
rikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi
raukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä
hetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin,
pantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli
hän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin
tukea.
Ja siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja
siitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka
nimi on "ihmisten tuomio", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä
sen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle
takaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.
Kun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin,
jossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille
pienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät
vanhemmat.