SORMUNEN. Ihan totta. Mutta eihän täällä näy saavan ruokaa enää missään.
HOLM. Vai syömään sinä olet tänne Helsinkiin tullutkin?! Täällä
tapetaan nälällä sekä aviomiehet että aviottomat.
SORMUNEN. Elä nyt! Eiköhän se sinun rouvasi kuitenkin olisi niin hyvä
ja tarjoaisi vähän aamiaista.
HOLM. Se nyt ei anna palastakaan.
SORMUNEN. Mutta kun hiukasee niin armottomasti.
HOLM. Sinun- ja minuntapaisten miesten on kuoltava ihan ensimäisiksi.
SORMUNEN. Onpas tämä herttaista vastaanottoa!
HOLM. Semmoinen se on minun Herttani. Mutta kukas käski tähän aikaan
sieltä Jänisjärveltä tänne lähtemään.
SORMUNEN. Kukas tämän aavisti.
HOLM. Vai onko sielläkin lakko?
SORMUNEN. Eikö joutavia!
HOLM. Vai eikö sinun rouvasi osannut ruokaa laittaa? Tai eikö tahtonut
antaa?
SORMUNEN. Nälissäsikö sinä näin kiusaa teet, vai?! — Kuule: eikös
sieltä kotoa ole tullut minulle teidän kautta mitään sähkösanomaa?
HOLM. Ettäkä sinua jo kotona kaivattaisiin?
SORMUNEN. Eikä, vaan kun sinä taannoin puhelit poliisilta kuulleesi
minun olevan Helsingissä, niin luulin kotona jotakin tapahtuneen.
HOLM (rykäisten.) Jaa, jaa. Ei. En minä ainakaan tiedä. Onko se sinun
rouvasi ollut terve? Ethän ole hänestä maininnut mitään.
SORMUNEN. Kiitos! Niin, tuota, kyllähän se jotensakin. Toisinaan vähän
päänkivistystä on, valittanut. Käskihän se sanomaan hyvin paljon
terveisiä sinulle ja... Ne tahtoo aina unohtua, nuo terveiset.
HOLM. Niinhän ne tahtoo.
SORMUNEN. Ja rouvallesi. Rouvaasihan en ole vielä nähnytkään. Mitenkäs
hän jaksaa?
HOLM. Mainiosti. Valitettavasti hän nyt ei ole kotona.
HELMI (puettuna palvelijattareksi pistäytyy sisään ruokasalin ovesta,
mutta pyörähtää heti takaisin.)