Alapihaan meno ei maistunut enään niin suloiselta kuin keväällä,
mutta täytyi nähdä omilla silmillä. Hän antoi kirjapakan heilua
huolettomasti kädessään, että huomaisivat ja ymmärtäisivät hänen
kulkevan kirjaston perustuspuuhissa. Ja ainakin hänen tulonsa oli
huomattuna, sillä Niiranen tuli rappusille vastaanottamaan ja vei
suoraan kammariin.
-- Meillä asuu täällä nurkkakammarissa se herra Finberg, jota
opettaja oli neuvonut tulemaan tänne meidän kylälle, kertoi Niiranen
huoneeseen astuessa. Nyt näkyy menneen lammille soutelemaan.
-- Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi
Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.
-- Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen
mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään
aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan
rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki
muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin
siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää
muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.
-- Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.
-- Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo
opettanut Annalle ruotsinkieltä.
-- Kyllä se sitten.
-- Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta
kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.
-- Isäntä muistaa vielä sen.
-- Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä
selitän uudestaan ne matkat.
-- Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei
ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää
selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki
Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna
istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli
epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.
Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja
meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat
odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen
ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki
kaikessa.
Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli
kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli
niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata
kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen
näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit
yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan
pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin
tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.
-- Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.
Niitä on toistakymmentä kappaletta.
Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan
välinpitämättömästi hän vastasi:
-- Vai niin monta.
-- Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi
Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?
-- En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.
Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei
tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki
oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka
katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin
erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen
henkilön kanssa.
Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa
kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston
hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.
Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti
lähtevänsä matkaa jatkamaan.
-- Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut,
esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä
olemaan.
-- Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.
Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että
tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.
-- Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi
Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.
Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja
Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi
Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.
Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja
meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä
käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä
kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja
"Tintta-Jaakon", virkkoi:
-- Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.
Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka
sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt
asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti
isäntää pitämään huolen niistä.
-- Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten
erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.
-- Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen
taloon päin.
Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys
kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. -- Kyllä se on
totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa
osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon
mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä.
Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että
kylläpäs Annakin... Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se
jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten
seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on
luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä
keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin
Juutisessa. Kohta sen näki.