Yläpihan isäntä oli lastualla haraviin varsia veistelemässä, rakas
piippunsa hampaissa. He alkoivat puhella hyvistä ilmoista ja
heinänkasvusta. Laulainen odotti turhaan Hukkasen alottavan puheen
kouluasioista, joita kuulemaan oli pääasiassa poikennut.
-- Tokko tänne on verestynyt mitään sitten viime näkemän? kysyi hän
itse aluksi.
-- On tänne vähän verestynyt, vastasi Hukkanen ja nosti päänsä
pystympään. Nyt se kansakoulu päätettiin rakentaa ja minutkin
valittiin siihen johtokunnan jäseneksi.
-- Täällähän on suuria asioita saatuna aikaan, ihmetteli Laulainen
tietymättömänä. Mitenkä se niin sukkelaan kävi ja keväällä melkein
kaikki vastustivat?
-- Tänne sattui tulemaan sellainen herra, joka osasi tehdä
koulun kuvan ja tiesi antaa niin hyviä neuvoja, ett'ei se koulun
rakentaminen maksa meille mitään, selitti Hukkanen kuten ainakin
asian tunteva johtokunnan jäsen.
-- Onpa se osava ja paljon tietävä herra, kiitteli Laulainen, vaikka
mielessä myllerteli aivan harmillisia ajatuksia.
-- On se osava, vahvisti Hukkanen. Kuuluu osaavan tehdä vaikka kirkon
kuvia.
-- Tehdäänkö tästä koulustakin kirkon näköinen?
-- Ei toki aivan kirkon näköinen, vaan on siinä tuon pienen
sormenpään kokoinen torni.
-- Vai niin, hymähti Laulainen. Mihinkä paikkaan se koulu rakennetaan?
-- Tuonne peltojen perille. Minä lahjoitin sille kokonaisen hehdon
maata ja Niiranen lahjoitti toisen hehdon.
-- Ei Kokkonen lahjoittanut?
-- Kokkonen koetti karjua kovasti vastaan, vaan ei se nyt auttanut.
-- Mitenkä heti se koulu rakennetaan?
-- Ei siihen ole kiirettä, sillä tämä Alapihan Anna aijotaan ottaa
opettajattareksi, vaan se kuuluu viipyvän siellä seminaarissa neljä
vuotta.
Nyt oli Laulainen selvillä asioista, vaan päätti käydä useamman
luona, nähdäkseen tokko niistä yksikään muistaa keväällisiä puheita.
Hän heitti hyvästit Hukkaselle ja lupasi palatessaan viipyä enemmän
aikaa.