Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä
ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli
nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti
alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen
syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä:
"tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän
olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää
metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.
Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa
lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen
onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli
miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä
Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen,
mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla
turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan.
Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.
Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät
ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen
käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.
-- Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä
käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta
myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka
kyllähän siellä kylälläkin kuulette.
Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi
kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti,
vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli,
mutta -- parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä
kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.
-- Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun
sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle.
Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä
pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.
Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa,
että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon,
mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi
kuulemaan lisää.
-- Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla
silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee
näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.
Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen
kysyi:
-- Kuka tulee opettajaksi?
-- Anna, Alapihan Anna, tolkkusi Juljana. Sille on jo viime viikolla
käytynä kysymässä paikkaa sinne seramiinin kouluun ja nyt se
lukee ruotsia aivan niinkuin herrasryökkynät, eikä se enään jouda
maitohuoneessa olemaan, käypi vaan kiireellä piikoja neuvomassa.
Laulainen oli vieläkin aivan ällistyneenä ja kysyi ihmetellen:
-- Kuka siellä on sellaiset puuhat saanut aikaan?
-- Se herrahan se on puuhannut kaikki, se Helsingin herra, se
arkintähti. Se käveli viime viikon alussa talosta taloon Alapihan
isännän kanssa ja sitten ne isännät tulivat sinne Alapihaan ja
siellähän ne päättivät sen koulun ja siellähän se Anna näytti
sitä arkintähen tekemää koulun kuvaa ja kyllä se näyttää sitä
opettajallekin, kunhan menette sinne.
Laulainen alkoi jo vähän käsittää asiata ja kysyi:
-- Mikä se on se herra? Onko se nimeltään Finberg?
-- Niin se on, Vimperi se on, muisti Juljana. Se on semmoinen
pystytukkanen ja puhuu hyvin somasti semmoisella herrain kielellä.
Se piti viime sunnuntai-iltana luennon, samalla lailla kun opettaja
tässä keväällä. Vaan se oli paljon somempi ja se nauratti, kun se
mongerti runolinjasta ja ruunan peristä, niin ett'en minä ymmärtänyt
ihan mitään, katsoin vaan ja nauroin kun se herra mallasi käsillään,
mitenkä Lotta Säärtti seisoi sodassa.
Laulainen jo ymmärsi. Finberg on pitänyt tuon haluamansa luennon
Runebergistä. Mutta puhe Annasta oli vielä hämärätä ja hän kysyi:
-- Mitä Juljana sanoi, että Anna lukee ruotsia kuin kaupungin
ryökkynät?
-- Niin se lukee, todisti Juljana. Siellä seramiinin koulussa kuului
pitävän osata ruotsia. Ja nyt se herra sitä opettaa. Oli kirjoittanut
pitkän paperin täyteen niitä sanoja ja minä kuulin omilla korvillani,
kun Anna luki, että jakkara tallar ja hammasrattaat ja siinä nyt oli
jos mitä.
-- Vai niin, hymähti Laulainen päätänsä pyöräyttäen. Siinäkö
Alapihassa se herra asuu?
-- Siinähän se asuu ja sehän se oli Annan puolesta kirjoittanut sinne
ja katsellut Annan todistuksen ja sanonut, että kyllä se pääsee sinne
seramiinin kouluun. Ja pääseehän se ihan varmasti, kun Putkinotkon
emäntä oli jo keväällä nähnyt unen, että Annasta tulee opettajatar ja
että se menee lukemaan.
-- Jopa sitten on varma, hymähti Laulainen. Häntä olisi naurattanut,
mutta harmitti kuitenkin enemmän. Tuo sama uni oli keväällä merkinnyt
aivan toista, vaan nyt se on sovellutettuna tähän asiaan. Tämä
selitys mahtaakin olla mieleisempi molemmille.
Hän ajatteli, että olisi ehkä viisainta kääntyä tästä takaisin,
mutta silloin tulisi liika paljon luottaneeksi Juljanan puheisiin.
Hän päätti heti käydä ottamassa tarkemman selvän asioista. Juljana
ei olisi näin pian päästänyt, vaan kun ei saanut viipymään niin
lähti mukaan. Sanoi olevan asiata isäntätaloonsa, jossa on miehensä
työssä. Laulainen ei ollut mielissään matkatoveristansa, mutta eihän
sitä sopinut kieltääkään. Nyt se kulki aivan rinnalla ja parpatti
lakkaamatta tuosta herrasta ja Annasta, mutta ei sanallakaan
viitannut sinnepäin, että se olisi Laulaiselle sopiva.
Kylän lähelle tultua Laulainen poikkesi toiselle tielle.
-- Eikö opettaja tulekaan Alapihaan? kysyi Juljana jääden tielle
katsomaan.
-- Kyllä tulen, vaan käyn ensin täällä Yläpihassa, vastasi Laulainen
mennessään.
-- Minäpä kerron että tulette, huusi Juljana jälkeen.
Kertokoon vaan, ajatteli Laulainen. Yhä enemmin alkoi vaivata se
paha aavistus, että jos Juljanalta saadut tiedot ovat tosia, niin
hän ei kenties olekaan odotettu vieras missään suhteessa, tuskin
opettajanakaan.