Nenäliinojen liehuessa lähtivät laivat kulkemaan tyyntä sisäjärveä
toiselle järvelle vievää salmea kohti. Etäämmälle tultua lakkasi
soitto ja hyvästelyliehutukset. Retkeläiset alkoivat katsella
ympärillensä ilmestyviä uusia näköaloja. Pienemmän laivan mukaan
kuuluvilla oli muutakin huolehdittavaa. He eivät pysyneet suuremman
mukana ja kun kone teki työtä täydellä höyryllä, syyteli se
kipinöitä venheessä olijain päälle. Venheeseen oli kohteliaisuudesta
sijoittunut arvokkaintakin väkeä ja merkkinauhalla varustettu
paikkakunnan ylioppilas liikkui siellä sovittelemassa istuimia ja
kehoittelemassa varjelemaan vaatteitaan kipinöiltä. Hän oli kovassa
puuhassa saada vireelle laulua, mutta huomasi tutkittaissa, ett'ei
ollutkaan kaikkia ääniä. Tämän puutteen poistamiseksi hän puuhasi
leikkiä, vaan ei sekään oikein sujunut.
Salmea kulkiessa ihailivat ulompaa tulleet parhaallaan kukoistavia
lehtirantoja. Väljemmälle vedelle tultua kiipesi ylioppilas venheen
kokkasuojuksen katolle ja iloisesti lakkiansa heiluttaen lausui:
-- Arvoisat huvimatkailijat!
Tasan ei käy onnen lahjat,
niinpä Luojan sääntö on.
Noill' on soitto, suojus-laiva --
proomu meidän laiva on.
Viimeisiä säkeitä lausuissaan hän viittasi kädellään edellä menevään
laivaan ja sitten omaan veneeseensä. Kuulijat hymähtivät suopeana
sukkeluudelle ja ylioppilaan tuttava kuiskasi toiselle että se ehkä
lausuu sepittämänsä runon, sillä hänellä kuului olevan taipumusta
runoiluun. Runoilulle häh ei kuitenkaan ruvennut, vaan jatkoi kohta
suorasanaisesti:
-- Näin alotetaan usein syvämietteisiä puheita, mutta minulla ei
ole aikomus väsyttää teitä pitkillä puheilla, vaan jos sallitte,
niin minä paikkakuntalaisena kiinnitän huomiotanne näihin meille
rakkaisiin rantoihimme, että millaisia ne nyt ovat ja millaisiksi ne
voisivat tulla.
Hän pysähtyi ja odotti kunnes sai kuulla hyväksyviä ääniä. Sitten hän
jatkoi:
-- Nämä ovat niitä "tuhanten rantain partahia", joita ihanuutta
uhkuvin runoilijamme on kehoittanut heräämään ja joista toinen
runoilija laulaa että "joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin
tahtoisin nostattaa". Ja katselkaa vaan ympärillenne, niin täällä ei
puutukaan noita niemiä, notkoja ja saarelmia. Kuinka houkutellen ne
hymyävätkään jokaiselle ohikulkevalle ja meillekin, että tulla vaan
mitä pikemmin viljavainioilla näitä kalaisia rantoja kaunistamaan.
Osa kaunistuksesta on jo tehtynä, mutta kaikkihan huomaatte, että
näiltä kaunistajoilta puuttuu jaloin aisti, kauneuden aisti. He
eivät ole jättäneet edes rantakoivuja rantojen kaunistukseksi,
vaan kaataneet kuoleman kylmäverisyydellä kaikki maahan. He eivät
tunne vielä mitään kauneuden kaipuuta. Tuskin kertaakaan päivässä
katsahtavat tälle ihanalle järvelle, ell'ei siellä kulje joku vene,
taikka laiva. Tuolla näette kyntömiehen seisattaneen hevosensa ja
katsovan tänne, mutta kaunein hänestä on luultavasti lippu tuon
laivan perässä.
-- Mutta elkäämme antako näiden tosiasiaan mieltämme masentaa,
vaan kuvitelkaamme että noilla niemillä ja saarilla seisoo jo nyt
valkeaksi maalatuita koteja, ja laitureilla liehuttelee kauniit
kansallispukuiset naiset meille valkoisia liinojansa, ja että me
samoin tehden kajahutamme heille vastaukseksi innokkaan isänmaallisen
laulun. Toivokaamme tätä aikaa ja uskokaamme, että toivomme on
toteutuva ja laulakaamme vaikkapa yksiäänisesti että "Olet maamme
armahin Suomen maa, ihanuuksien ihmemaa".
Kaikki tarttuivat viitattuun lauluun ja lauloivat siitä monta
värssyä. Laulainenkin oli mukana, sillä häntä miellytti ylioppilaan
reippaus ja tuo tapa puhua ilman mitään valmistuksia, yksistään
siitä mitä sillä hetkellä on huomattavissa. Siinä hänen ajatuksensa
nousivat kapinaan, kun ei ihailua ylettynyt nykyisille rantojen
viljelijöille, vaan ainoastaan hengettömälle luonnolle ja runoilijain
asuttamalle ihannekansalle. Nykyinen polvi sai nimekseen kuoleman
kaltaisen kauneuden raiskaajan ja ihanin katseltava on siitä muka tuo
mustunut laivanlippu, kuten kuolemastakin viitakkeensa. Armottomuuden
puita kohtaan myönsi Laulainenkin liialliseksi, mutta ei siitä noin
umpimähkään saisi tuomita, sillä pitäisihän ylioppilaaksi lukeneen
miehen ymmärtää, että se on seuraus taistelusta hallaa vastaan, jonka
liittolaisina ovat puut olleet pimittämässä pieniä peltovainioita.
Olisi hyvin suotava että joku ottaisi puheenaineeksi "täss' auroin
miekoin miettehin isämme sotivat" ja antaisi samalta paikalta
ylioppilaalle pienen letkauksen.
Nämä letkausajatukset kumminkin pian hämmentyivät kuunnellessa muiden
keskusteluja.
-- Onko se Huuhkamäki korkea? kysyi joku ulompaa tullut neiti
ylioppilaalta.
-- Ei mainittavan korkea, mutta mäkeä ympäröivä luonto on erittäin
kaunis, selitti tämä.
-- Tuleeko täällä perillä huvia, taikka puheita?
-- Ei täällä ole määrättyä ohjelmaa, paitsi päivällinen luonnon
helmassa. Muu aika lauletaan ja katsellaan maisemia.
-- Teidän pitää puhua, te puhutte niin runollisesti.
-- En minä ole koskaan varsinaisesti puhunut, vastasi ylioppilas
onnellisena. Minähän vaan viittasin luonnon kauneuteen, jonka ansiota
se on, jos puheessa oli jotain kaunista.
-- Eipä jokaisen silmä huomaa ja jos huomaakin, niin ei löydä sanoja
sitä ilmaistakseen muille.
-- Kyllä huomaa. Tämän järven päähän päästyä tulemme joelle, jonka
rannat ovat niin viehättävän vaihtelevaisia nyt kesällä, että niitä
nähdessä tulee jokainen runolliseksi.
Viimein lähestyivät laivat joen suuta. Edellinen pujahti jo sinne, ja
sen ala-osa katosi joen käänteessä jäleltä tulevain näkyvistä, niin
että kannella seisovat näyttivät kulkevan viheriäistä niittyä pitkin.
Tälle liikkuvalle ryhmäkuvalle oli vastaisen joen rannan koivikko
viehättävänä taustana.
-- Katsokaa! katsokaa! huudahtelivat jälempää tulevat.
Jokea kulkiessa katseli kukin sitä mikä hänen silmistään oli sominta.
Keskiosa joen rantoja oli aivan metsätöntä, tasaista niittyä.
-- Tämä osa on vähän yksitoikkoista, mutta tuonnempana tulee taas
vaihtelevaisempaa, selitti ylioppilas ikäänkuin anteeksi pyytäen
kaukalaisille.
Maataviljeleväin katselijain ryhmästä kuului samaan aikaan tällaisia
huudahduksia:
-- Onpa siinä sileä niitty! Sitä niittelee huvikseen! Ollapa kaikilla
tuollaiset niityt!
Jo loppui joki ja matkan pääpiste, Huuhkamäki, tuli näkyviin. Se oli
pitkähkön yläjärven niemekkeellä.
Soittajat tarttuivat torviinsa ja marssin sävelten raikuessa laskivat
laivat rantaan, niemen kupeelle.
Emännöitsijänä toimivat rouvat olivat ottamassa vastaan ja opastivat
vieraita mäen harjulle. Siellä oli seudun nuorison vasituinen
juhannuskokon polttopaikka ja karkelokenttä, jonka laiteilla seisoi
laudoista kyhätyt ruokapöydät. Avustajiksi otetut paikkakunnan naiset
asettelivat niille viimeisiä kalakukkoja ja viilipyttyjä, joita
olivat aamupäivän kotoansa soutaneet ja kantaneet mäelle. Muita
seutulaisia ei ollutkaan monta, ainoastaan muutamia uteliaita ja
ruokapalan toivossa tulleita köyhiä, jotka katselivat kaukaa syrjästä.
Kohta kajahti mäen harjalta ylioppilasten mahtava laulu: "Mä tiedän
maan, se pohjolassa on", joka soveltui niin erinomaisesti yhteen
paikan kanssa ja jossa ääni vaihtelee sanojen mukaan, milloin
ylistellen reippaassa tahdissa nuorison rohkeutta ja miehuutta,
milloin vienosti Savon maisemia ja honkien huminaa, päättyen
kaihomieliseen kaipaushymniin.
Laulainen oli aivan haltioissaan tämän Savoa ylistävän laulun
loputtua ja katsahti voiton riemulla runoilija-ylioppilaaseen,
ikäänkuin kysyen että kuulitko, mitä Savon kansa jo nyt on, vieläkö
uskallat sitä halveksia.
Kun laulajain levähtäissä ja ruokailuaikana torvensoittajat
suorittivat ohjelmaa, niin Laulaista aivan harmitti niiden räiskytys.
Sitähän säikkyi kaikki metsän asukkaat, jopa vanhat petäjätkin
vavahtaen kiljahtivat vastaan.