Huvikentän keskellä oli pieni puhujalava, havuilla sievästä
koristettuna. Päivällisen syönnin edellä ei siihen ollut kukaan
astunut. Vaikka Laulainen ihailikin lauluja, niin ihmetteli hän sitä,
ett'ei kukaan puhunut, vaikka on lava laitettuna. Ruokailuaikana hän
jo mainitsi siitä maisteri Eskolalle.
-- Tänne kun ei ole kutsuttuna varsinaista kansaa, niin kellekä
täällä oikeastaan puhuisi, selitti Eskola.
-- Mutta voisihan pitää sellaisiakin puheita, joihin ei kaipaa
kuulijoiksi varsinaista kansaa, huomautti Laulainen.
-- Kyllä, mutta kun parhaat puhujat ovat valmistautuneet esiintymään
huomisiltana, niin heitä ei nyt haluta, selitti maisteri. Joku kai
pitää täälläkin puheen naisille päivällisen perästä.
-- Ja muutako ei ole tiedossa? kysyi vielä Laulainen.
-- Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti
painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti
koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä
jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten
ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy
edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt
asiata vakavasti ajatella, kysäsi:
-- Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta
säätyläisille?
-- Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.
-- Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi
Laulainen.
-- Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine
ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa
puheen jäädä jotenkin loppuun.
Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin,
että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan
ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä
tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin
meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin
hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden
vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:
-- Puhuisinkohan minä eli ei?
-- Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.
-- Jo on.
-- Mikä on ajateltu aineeksi?
-- Olen ajatellut nykyistä aikaa vertailla lapsuuden ajasta
täysi-ikäiseksi siirtymisen aikaan, jossa kuvaileisin kansaa lapsena
ja oppineempaa väestöä vanhempina, jotka nyt tarjoavat lapsillensa
aapisen asemasta enempisisältöisiä kirjoja ja sunnuntaikoulun sijalle
opettavampia kouluja, selitti Laulainen.
-- Tämähän on erittäin sopiva aine, kiitteli maisteri. Nyt on jo
aikakin puhua. Minä käsken puhaltamaan fanfaarin.
Laulainen aivan säikähti:
-- Ei ensinkään vanvaaria, sanoi hän ja kiirehti puhujalavalle
ennenkuin maisteri ennätti käskeä soittamaan.
Laulainen tunsi rohkeutensa pettävän, jos niin juhlallisesti pitäisi
alkaa. Naisille puhujan esimerkkiä seuraten hän kohotti hattuansa ja
alkoi:
-- Arvoisat naiset ja herrat! Olen saanut myönnytyksen lausua
muutamia sanoja tämän arvoisan joukon kuullen, vaikka hyvin
ymmärrän että vähäoppisen pitäisi noudattaa samaa sääntöä kuin
lasten: kuunnella mitä oppineemmat puhuvat ja olla äänettä, jos
eivät puhukaan. Mutta jos tätä sääntöä seurataan poikkeuksetta,
niin lapsen puhelahja jääpi vaillinaiseksi. Lapsi ei tule koskaan
täydellisesti ymmärtämään aikaisten asioita, eikä aikaisetkaan lasten
asioita. Suomen varsinainen maalaiskansa on näihin aikoihin asti
ollut lapsen asemassa, tavaillen aapistansa ja nämä melkein yhtä
oppimattomat opettajat ovat sen kirjatikkua ohjailleet. Mutta nyt
minä olen kuullut, että teillä, arvoisat herrat ja naiset, on tosi
homma toimittaa aapisen paikalle opettavampia kirjoja ja kirjatikun
kuljettajiksi taitavampia opettajia. Minusta näyttää että teillä
on tosi aikomus ottaa nämä lapsena olleet aikaisten kanssa yhteen
joukkoon kuuluviksi, pakisemaan samoista asioista kuin itsekin. Tämä
on teidän puolelta hyvin kauniisti ajateltu ja minä toivoisin, ett'ei
syntyisi tuskaantumista puolelta eikä toiselta. Minua peloittaa että
tuskaantumisen syitä löytyy enemmän kuin alussa arvaattekaan. Nämä
syyt ovat syntyneet pitkän lapsuuden aikana ja niitä on molemmilla
puolilla. Vanhempain kesken uskotaan mieluummin sitä, että ne viat,
jotka lapsissa huomataan, ovat suuremmat kuin ne viat, jotka lapset
huomaavat vanhemmissa. Mutta tämä näkökanta ei pidä paikkaansa aina.
-- Vanhemmalla väestöllä on jokapäiväinen sanominen lapsille
siitä, kun ne tahraavat yhä uudestaan ja uudestaan vaatteensa ja
silmänsä, eivätkä muista niitä puhdistaa. Samanluontoinen sanominen
on oppineemmilla varsinaisesta kansasta. Ne ovat likaisia, niissä
on vastenmielinen haju, eivät pidä huoneitaan puhtaina, eivätkä
kaunistele ympäristöänsä. Tämä kaikki on tavallaan totta, mutta
ei se oikeuta heittämään lasta tunkiolle pesuveden mukana. Sen
kuitenkin olisi moni oppineempi säätyläinen näihin asti tehnyt, jos
ei löytyisi asianhaaroja, jotka pakoittavat malttamaan mieltänsä.
Kuka puhdistaisi sitten heidän vaatteensa, sillä likaisiksi ne heiltä
itseltään jäisi, kuka hakkaisi halot ja lämmittäisi huoneet, sillä
kylmä taitaisi omin avuin tulla. Kuka niittäisi heinät ja pyytäisi
kalat, sillä ilman näiden töiden tekijöitä olisi tämäkin matka
saatuna tehdä ilman viilipiimää ja kalakukkoja. Nämä ovat asioita,
joille pitäisi antaa arvonsa, eikä kulkea ohitse nenä käppyrässä,
vaan mieluummin ystävällisesti huomauttaa että eiköhän tuossa ja
tuossa asiassa voisi noudattaa parempaa puhtautta, aivan samoin kuin
ystävällinen vanhempi neuvoo lastansa. Siihen teidän on tultava,
jos mielitte yksissä pakinoissa olla osallisena. Mahdotonta se ei
olekaan, vaikka vähän vaikeata.
Pahempi vaikeus on että lapset, tarkoitan kansa, saisi paremman
käsityksen säätyläisistä. Niillä on milt'ei huonommat ajatukset
teistä kuin teillä heistä. Mainitsen tässä muutamia esimerkkiä.
Kansalle on kaikista virheistään huolimatta autuudenasia kallis
asia. Toivo sen saavuttamisesta kuoleman jälkeen on aivan yleinen,
vaikkakin he tietävät, että moni siitä jääpi osattomaksi himojensa
viettelysten tautta. Mutta miten he ajattelevat säätyläisistä?
Aivan yksinkertaisesti siten, että kun parhaat papit ja joitakuita
muita eroitetaan pois, niin kaikki muut, alusta loppuun, menevät
kadotukseen, tulen ruu'aksi. Kansalla näyttää olevan yleinen usko,
että säätyläiset rientävät sinne tietensä, vapaasta tahdostaan,
johon viittaa tuokin laajalti tunnettu ylimielinen lause, että "pois
tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin". Minä en oikein ymmärrä,
mistä tämä näin kummallinen käsitys on syntynyt, mutta arvelen, että
Raamattu siihen antaa paljon aihetta, joka näyttää ett'eivät hurskaat
ole eläneet ylellisesti ja komeillen, jollaiseksi kansa käsittää
säätyläisten elämän tavat yleisesti...
Laulainen oli tähän asti puhuissaan katsellut ylhäälle puiden
latvoihin, mutta nyt hän katsahti kuulijoihin ja säikähti melkein
sanattomaksi. Kaikki arvokkaimmat, varsinkin naiset, olivat
kääntäneet selkänsä ja puhelivat nähtävästi muista asioista.
Jotka eivät olleet selin kääntyneet, niiden otsalta näkyi selvään
tyytymättömyyden rypyt. Kaiken tämän lisäksi huimamieliset nuoret
nauraa virnottivat. Laulainen ymmärsi asemansa pahemmaksi kuin se
ehkä olikaan ja olisi toivonut olevansa missä hyvänsä, vaan ei siinä.
Lisäesimerkkinä oli aikonut mainita, miksi kansanmies poikaansa
kouluttaissaan toivoo hänestä pappia, eikä muuta herraa, mutta ne
täytyi jättää, sillä tähän suuntaan ei voinut jatkaa. Hänellä oli
työ tuska löytää mitään sanoja ja tapailtuansa jotain sinnepäin että
nämä valistusharrastukset menestyisivät, hän lopetti ja pujahtaen
alas puikki pää kumarassa joukon taakse istumaan. Hän toivoi, ett'ei
kukaan häntä enää huomaisi, eikä muistaisi, mutta kuulikin kohta
muutaman naisen sanovan:
-- Eihän tuo ollut ylioppilas eikä mikään, joka nyt kävi puhua
vatustelemassa. Kukahan se oli?
Joku toinen kuului tuntevan, koska virkkoi:
-- Se on vaan ilman aikojansa tämän pitäjän entinen kiertävä
lastenopettaja, joka näkyy nimensäkin muuttaneen.
Laulainen siirtyi vielä syrjäisempään paikkaan istumaan ja nyt
jo hävettämisen lisäksi harmitti. Miksi hän ei ennen ymmärtänyt,
ketkä tällaisessa seurassa saavat puhua ilman ett'ei heille naureta
ja käännetä selkää. Sitä se maisterikin varmaan aavisti, koska
ei kysyissä suoraan sanonut, vaan tahtoi ensin tietää, onko puhe
valmistettu ja mistä aikoo puhua. Mitä ne tällaisen puheilla! Mutta
ensimäinen ja viimeinen se toki olikin heille, niin varmaan kuin
hänen nimensä on Laulainen, eikä heidän tuuliensa heiluteltava Laine.
Hän oli näitä harmiansa hautomassa, kun toimittaja Vipunen tuli
luokse ja virkkoi:
-- Minä olen katsellut, että mihinkä opettaja Laine katosi, vaan
täällähän te olette.
Laulainen yrähti jotain vastaukseksi, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä
varten toimittaja häntä haki.
-- Oliko tämä puhe kirjoitettu? kysyi toimittaja. Minä ottaisin sen
lehteen.
-- Lehteen! ihmetteli Laulainen. Vielä siitä mihin on.
-- Olihan se hyvä puhe, sanoi toimittaja. Kuulosti vaan siltä, että
lopetitte vähän kesken.
-- Niin lopetin ja harmittaa nyt, kun alotinkin.
-- Mitäs niistä, nauroi toimittaja. Asia on sillä lailla, että
nuoranpäistä puhuminen ei tee koskaan hyvää vaikutusta hirttäytyneen
huoneessa, mutta muita on kumminkin enempi, jotka lukisivat
mielellään tällaisenkin puheen.
-- Ei sitä ole kirjoitettu ja vaikka olisikin, niin en toivoisi
painettavan, selitti Laulainen.
-- Miten haluatte, myönnytti toimittaja. Saanenhan kumminkin lyhyesti
mainita siitä?
-- No jos se on niin tarpeellista, myönteli Laulainen. Vähän aikaa
ajateltuansa hän lisäsi:
-- Pyytäisin minä vielä vähän vaivata herra toimittajaa, että jos
kaupunkiin mentyänne antaisitte painaa lehteen lyhyen ilmoituksen,
jossa mainitaan, että nimenmuutokseni olen peruuttanut.
-- Mikä sen nyt teki? ihmetteli toimittaja.
-- Tekipähän mikä hyvänsä, mutta niin se on päätetty.
-- No minä teen kuten sanottu, lupasi toimittaja.
Laulainen jäi taas yksinänsä. Toimittajan sanoista oli vähän
lohdutusta, mutta samalla ne varmensivat todeksi, että puheeseen oli
loukkauduttu. Sekään ei olisi vielä mitään, vaan kun nauroivat ja
käänsivät selkänsä.
Hän meni ennen muita laivojen luokse ja kysyi itsellensä istumapaikan
suuremman laivan keittiössä. Siellä ei ollut kenenkään osoiteltavana,
että tuo se oli se tyhmyyden tekijä.