Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja
saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi
katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen
puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien
kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa
ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli
mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa
korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli
kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan
laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen
ravintola oli sijoitettuna.
Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella
oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli
seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt.
Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan
vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan
lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan
ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen
suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi
arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei
ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.
Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää
sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen
kutsumuksestaan.
Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä
lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten
se vasta olisi oikea huviretki.
Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti
silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin
katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta
ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien
majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän
kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt
vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa
söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat.
Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa
hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää
täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi
pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain
suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän
huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.
-- No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka
onnistui?
-- Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.
-- Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?
-- Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.
-- Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko
sitä jo alotettu?
-- En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen
kirjoittaa.
-- Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi,
sanoi toimittaja. -- Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan
esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja
Laulainen... ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja
filosofian-kandidaatti herra Leka.
Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon
tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on
jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.
-- Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten
seisomaan.
Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja
sieltä palattuaan puheli:
-- Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on
niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita
lehdessä.
-- Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa;
siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko
ravintola-pahasta.
Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä
kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä
kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:
-- Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota.
Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu
mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää
lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.
Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:
-- Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.
-- No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.
Heitetäänkö haukkumanimet pois?
Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja,
eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän
selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:
-- Kyllä minun puolestani.
Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta
kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa,
olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen
nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa.
Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä
enemmän ja hän kivahteli:
-- Vielä sinä -- siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran
kelpaavan vaikka mihin.
-- Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän
sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta
siihen ensin konjakkia.
-- Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä
sinä -- missä täällä on konjakkia?
Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille
on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden
tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta,
eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata.
Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että
Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut
huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen
nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein
tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä
ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui
toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat
näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista
herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin
merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin
tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin
nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat
huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan
toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa
päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi
tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä
puheeseen niinkuin toisetkin.
Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:
-- Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?
-- Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.
-- Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos
tässä virantelee.
-- Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on
varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on
tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.
-- Hyvä sitten, sanoi Laulainen.
Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon
ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin,
niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään
syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on
etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän
päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää
kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti
ostaa kaksi.
Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä
käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella
ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta.
Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta
eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä
tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten
miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi
uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän
kysyi hiljaa toimittajalta:
-- Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?
-- Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa,
vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä --
no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta -- opettaja Laine ei
siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?
-- Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi
Laulainen uteliaana.
-- Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä
ravintolasta löytyy.
-- Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.
Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan
pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli
tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista
juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat
repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.
Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä
kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä
mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin
nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän
mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla
jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa
olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa
ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin
arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka
tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen
alkoi astella rantaan toisia teitä.