LAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.

Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja

saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi

katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen

puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien

kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa

ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli

mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa

korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli

kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan

laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen

ravintola oli sijoitettuna.

Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella

oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli

seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt.

Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan

vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan

lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan

ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen

suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi

arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei

ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.

Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää

sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen

kutsumuksestaan.

Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä

lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten

se vasta olisi oikea huviretki.

Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti

silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin

katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta

ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien

majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän

kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt

vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa

söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat.

Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa

hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää

täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi

pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain

suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän

huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.

-- No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka

onnistui?

-- Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.

-- Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?

-- Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.

-- Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko

sitä jo alotettu?

-- En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen

kirjoittaa.

-- Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi,

sanoi toimittaja. -- Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan

esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja

Laulainen... ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja

filosofian-kandidaatti herra Leka.

Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon

tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on

jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.

-- Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten

seisomaan.

Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja

sieltä palattuaan puheli:

-- Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on

niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita

lehdessä.

-- Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa;

siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko

ravintola-pahasta.

Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä

kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä

kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:

-- Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota.

Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu

mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää

lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.

Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:

-- Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.

-- No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.

Heitetäänkö haukkumanimet pois?

Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja,

eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän

selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:

-- Kyllä minun puolestani.

Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta

kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa,

olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen

nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa.

Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä

enemmän ja hän kivahteli:

-- Vielä sinä -- siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran

kelpaavan vaikka mihin.

-- Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän

sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta

siihen ensin konjakkia.

-- Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä

sinä -- missä täällä on konjakkia?

Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille

on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden

tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta,

eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata.

Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että

Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut

huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen

nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein

tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä

ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui

toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat

näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista

herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin

merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin

tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin

nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat

huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan

toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa

päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi

tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä

puheeseen niinkuin toisetkin.

Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:

-- Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?

-- Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.

-- Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos

tässä virantelee.

-- Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on

varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on

tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.

-- Hyvä sitten, sanoi Laulainen.

Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon

ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin,

niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään

syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on

etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän

päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää

kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti

ostaa kaksi.

Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä

käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella

ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta.

Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta

eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä

tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten

miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi

uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän

kysyi hiljaa toimittajalta:

-- Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?

-- Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa,

vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä --

no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta -- opettaja Laine ei

siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?

-- Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi

Laulainen uteliaana.

-- Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä

ravintolasta löytyy.

-- Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.

Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan

pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli

tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista

juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat

repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.

Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä

kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä

mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin

nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän

mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla

jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa

olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa

ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin

arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka

tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen

alkoi astella rantaan toisia teitä.

Uran aukaisijat · 第 19 / 32 题