Seuraavat päivät kuluivat jotenkin samaan tapaan. Kohtelu oli ollut
kaikkialla ystävällinen ja rahakukkaron aukaiseminen tullut harvoin
kysymykseen.
Muutamana päivänä arveli maisteri:
-- Mistähän tämä näin yleinen vieraanvaraisuus johtuu. Onko se
tavallista kaikille matkustajille, vai suositaanko meitä erityisesti
näiden asiain harrastuksesta?
-- Luultavasti asiain harrastuksesta, vastasi Laulainen, vaikka
ajatteli hyvän kohtelun aivan omaksi ansioksensa.
-- Mutta minusta näyttää, että monissa paikoin on harrastus jotenkin
laimeata, jatkoi maisteri. Epäilen, että tuleekohan puoletkaan
aikomuksista toteutetuiksi.
Laulaisella oli aivan samat ajatukset, mutta hän vastasi:
-- Jospa ne aikaa myöten toteutuvatkin, vaikka näillä savolaisilla ei
ole tapana innostua eikä kiirehtiä.
Maisterin huomaamattomuus ei Laulaisen itserakkautta oikein
tyydyttänyt ja hän päätti sopivassa tilaisuudessa näyttää, että
hänelläkin on vaikutusvoimaa. Hän oli koko matkan odottanut, että
maisteri kehoittaisi häntä puhumaan, mutta ei sitä ollut tapahtunut.
Olisiko ollut huomaamattomuutta, vai haluttiko pitää yksinänsä tämä
kunnia. Ei Laulainenkaan ajatellut alentua pyytämään. Mutta kun
sunnuntain kokouksessa näytti jäävän aikaa tähteeksi ja joukkoakin
oli tavallista runsaammin, niin eipä hän enään jaksanut vastustaa
kiusausta, vaan meni esittämään maisterille, että jos hänkin saisi
lopussa vähän puhua.
-- Hyvin kernaasti, vastasi tämä. Olen jo ennenkin sitä ajatellut,
mutta arvelin, ett'ei opettaja Laulaisella ole halua siihen.
Maisterin kohtelias vastaus oli koko hyvitys Laulaiselle ja hän
selitti vaatimattomana:
-- Enhän minä paljon osaakaan, vaan jos vähän, lyhyesti.
-- Miten vaan parhaaksi näkyy, lyhyesti taikka pitkään, rohkasi
maisteri.
Nyt tuli kiire ajatteleminen, mistä asiasta puhuisi. Tässä ei ollut
sopiva ottaa samoja aineita kuin koulua alkaissa ja lopettaissa,
eikä myöskään sitä, jonka oli lehteen lähettänyt. Täytyi keksiä
aivan uusi. Oppinut kuulijakin oli nyt joukossa... Mutta jospa hän
ylistäisi entisajan kotiopetusta. Se varmaan kuulijoita miellyttää.
Laulainen astui puhujan paikalle ja alotti: -- Hyvät tuttavani!
Usein kuulee kansan keskuudessa liikkuneiden oppineiden ihmisten
kummastelevan, että mistä sinne on niinkin paljon kauniiden tapojen
ja ajatusten siemeniä lentänyt, vaikka vanhempi sukupolvi on aivan
oppimatonta muussa kuin minkä vähän ovat saaneet kristinopin
opetusta muutamina viikkoina ja mitä sitten itse ovat jälestäpäin
joutohetkinänsä tavailleet. Tämän näin vähän opin katsovat
oppineimmat aivan riittämättömäksi. Asia on minun ymmärtääkseni niin,
että joskin se on riittämätöntä näiden mielestä, joille kaikki, niin
opetus kuin ruokakin pitää olla moneen kertaan muokattua ja monilla
maustimilla maustettua ennen kuin sen uskotaan ravitsevan ja olevan
valmista, niin on se ollut meille tarpeeksi valmista. Ja jolla
on ollut puhdas sydän, johon eräässä isänmaallisessa laulussakin
vedotaan, niin niistä tämäkin vähä on tehnyt sellaisia, joita täytyy
oppineempain ihmetellä. Ja kenenkä ansioksi nämä puhtaat sydämet ovat
luettavat. Ne ovat etupäässä äidit, jotka ovat näitä kasvattaneet...
jaloimmat äidit. Mainitsen erityisellä tarkoituksella: jaloimmat
äidit, sillä kokemuksesta tiedän, ett'eivät läheskään kaikki äidit
ole jaloja. Sen huomaa heidän kaikinpuolin huonoista lapsistaan.
Mutta milloinka näillä alituiseen askareissa puuhaavilla äideillä on
ollut aikaa opettamaan? Siihen vastaa meille kansanruno näin:
Niit' ennen isäni lauloi
kirvesvartta vuollessansa,
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä.
Siis äidin rukin hyristessä ja isän kirveen kalskaissa ne ovat
opitut. Ei näinä opetustunteina vaadittu haudan hiljaisuutta, eikä
kiven kovaan määrättyjä läksyjä, mutta luulen, ett'ei nykyajan
oppilaat muistele hartaammin lukemiansa ja kuulemiansa, kuin nämät
näitä rukin hyrinässä kuultuja opetuksia. Silloin ei ollut uusien
läksyjen oppiminen häiritsemässä ennen opitun sieluun syventymistä,
eikä nuo ijankaikkisesti loppumattomat numerot muistia rasittamassa.
Minä ihailen tämän ajan ihmisten yksinkertaisia ajatuksia ja
kunnioitan niiden opettajia. Kuten sanoin, eivät läheskään kaikki
olleet yhtä hyviä opettajia ja kasvattajia ja että monet hyvätkin
opetukset menivät hukkaan, mutta sitä samaa tapahtuu niin kauvan
kun maailma seisoo. Jos joku ymmärtää sanani niin, että olisin
niiden puolella, jotka vihaavat nykyajan kouluoloja, niin hän
erehtyy. Tarkoitukseni oli vaan kehoittaa vanhempia, erittäinkin
äitejä yhä edelleen seuraamaan tuota vanhaa opetustapaa ja ett'eivät
jättäisi lapsiansa yksistään koulujen varaan, ei hyväinkään
koulujen. Toivoisin vaan lopuksi, että edellisen puhujan selittämät
asiat tulisivat sydämen asioiksi kaikille, niin että heillä
tulevan sukupolven kasvattajina olisi entistä parempaa kertomista
kirvesvartta vuollessaan ja rukkia pyörittäissään. Meiltä onkin jo
esi-isäin opetustavat ja laulut unohtuneet kovin vähiksi, mutta
nouskoot ne entistä kukoistavampina jälleen. Ja näyttäkäämme nyt
lopuksi että ääni on ainakin tallella ja laulakaamme "Arvon mekin
ansaitsemme".
-- No lauletaanpa, kuului joukosta ja kohta kaikui tuttu laulu oikein
raikkaana.
Laulainen oli siinä käsityksessä, että hänen puheensa vaikutti
paremmin kuin maisterin luento ja alkoi jo laulun aikana katua,
ett'ei tullut pitemmältä puhuneeksi. Maisterikin lausui kokouksen
loputtua tyytyväisyytensä puheeseen, vaan moitti vähän lyhyeksi ja
että joitakin kohtia olisi pitänyt perusteellisemmin kosketella.
Tämä antoi Laulaiselle vauhtia. Matkoja kulkiessa ja iltaisilla unta
odotellessa hän ajatteli täytteitä puheeseensa niin hartaana, että
huuletkin pyrkivät liikahtelemaan ajatusten mukana. Vahinko vaan,
ett'ei viimeisissä kylissä tullut tilaisuutta koetella pitennetyn
puheen vaikutusta.