Vähitellen alkoi joukkoa keräytyä majatalon tupaan. Määrätunnin
tultua oli jo useita kymmeniä.
Maisteri asettui pöydän taakse ja ilmoitti laulettavaksi
isänmaan virren, jota varten Laulainen jakeli ympäri tupaa
laulukirjoja. Harvoista suista kuului sittenkin ääntä. Vanhemmat
emännät eivät yrittäneetkään laulamaan. Heillä oli mukanaan
virsikirjat ja ihmettelivät, että mikä toimitus tämä on, kun
tuntemattomista kirjoista pitäisi "veisata". He luulivat tulleensa
raamatunselitykseen.
-- Hyvät kansalaiset!
Tämän lauseen kuultua suhahtivat monet toisilleen että "muutahan tämä
on, mitä lienee" ja asettuivat uteliaina istumaan.
-- Kansa, joka tuntee historiansa, eli toisin sanoen tietää ne
monet mutkalliset ja vaikeat tiet, joita myöten se on sivistyneeksi
kansaksi kohonnut, se kansa ymmärtää paremmin ohjata nykyisyyttään ja
osaa oivaltaa mitä tulevaisuus vaatii.
Näin alotti maisteri Eskola ja siirtyi sitten tekemään selkoa Suomen
kansan kirjallisuuden ja opetuksen kehityksestä aina Agrikolan
ajoista aikain meidän päiviimme asti. Nuoremmat kuuntelivat tuiki
tarkkaavaisina, mutta monet vanhoista torkahtelivat. Emännät pysyivät
virkeämpinä, kun ryhtyivät vierustovereineen tekemään selkoa
omain asiainsa kehityksestä, kuten lehmien lypsyistä ja tytärten
uusimmista kankaista. He keskustelivat kuitenkin niin hiljaisesti,
ett'ei heillä ollut mitään pahaa omaatuntoa toisten häiritsemisestä,
eivätkä ottaneet ensinkään huomioonsa sitä, jos maisteri heihin
katsahti merkitsevästi. Laulaistakin tämä naisväen puhelu vähän
harmitti, mutta ei saattanut sitä kovin ankarastikaan ajatella.
Eihän nämä emäntä raukat tunteneet tuskin yhdenkään nimeä, joista
puhuttiin, vielä vähenemän heidän tekojansa. Sen he kyllä kuulivat,
että Agrikola on tehnyt Aapisen ja suomentanut Uudentestamentin,
mutta Gezeliukset, Beckerit ja melkein kaikki muut olivat aivan
tuntemattomia olentoja.
Maisterikin alkoi huomata pitkän luentonsa kuulijoita väsyttävän ja
rupesi kiirehtimään.
-- Kuten huomaatte, jatkoi hän alentaen ääntänsä, ei Suomen kansan
sivistys samoin kuin kirjallisuuskaan ole vanha, eivätkä ne ole
loistavia teitä kulkeneet. Mutta sitä suurempi velvollisuus on
meillä jatkaa ja edistää näitä voimiemme ja varojemme mukaan.
Täällä syrjäisissä seuduissa ei ole ihmisillä aikaa eikä varoja
pitkiin koulunkäynteihin, mutta ei se ole välttämättömän
tarpeellistakaan. Lukutaito meillä kumminkin on yleinen ja tämähän
se on pää-avain sivistykseen. Tarvitaan ainoastaan hyvää ja
opettavaista kirjallisuutta. Sitä saadaan huokeimmin perustamalla
lainakirjastoja jokaiseen kylään. Kun mainitsin, ett'ei koulunkäynti
ole välttämättömän tarpeellista, niin sillä tahdon sanoa, että nekin,
jotka ovat jääneet kouluista osattomiksi, voivat tämän puutteen
korjata kirjallisuuden kautta ja vielä paremmin kansanopistojen
kautta. Tämä mainittu opisto valaisee ja kirkastaa sen mitä
yksiksemme lukien olemme kirjallisuudesta saaneet. Se herättää
meissä hereille jaloja tunteita, jotka muutoin olisivat jääneet joko
nukuksiin, taikka puhjenneet esiin pahennusta tuottavissa muodoissa,
niin sanottuina pahennuksen rikkaruohoina. Mutta kelvollinen
kotikasvatus ja mainitsemani täydennyskeinot voivat loitsia
kansastamme esiin monta jaloa miestä ja naista, jotka sitten ovat
isänmaallensa kunniaksi ja hyödyksi. Ja kun tässä esitetyt keinot
kansamme kasvattamiseksi eivät vaadi suuria aineellisia uhrauksia
yksityisiltä, niin minä toivon, että jokainen teistäkin kuulijoista
tekee nämä pienet uhraukset omasta halustaan ilomielellä.
Maisteri lopetti luentonsa, jota oli kestänyt ainakin tunnin ajan.
Monet kohosivat heti kiirehtiäkseen nukkumaan, mutta istuivat vielä
vaivoin, kun maisteri pyysi viipymään vähän aikaa.
-- Jos keskustelisimme ensiksi lainakirjastoasiasta, hän sanoi.
Toivon että jokainen tunnustaa tämän tarpeelliseksi.
-- Hyvähän kirjasto olisi olemassa, myönnytti lähinnä istuva nuori
isäntä.
-- Mitäs nämä vanhemmat isännät sanovat? Nämä eivät näyttäneet
haluavan mitään vastata.
-- Sanokaa jotakin, aivan kuten ajattelette. Ja eräs vanha isäntä
rykäsi ja virkkoi:
-- En sano mitään, jos siitä tulee samanlainen kuin tuokin
kirkonkylän kirjasto.
-- Minkälainen se on?
-- Sellainen, että kun mennä kesänä kirkossa käydessäni menin
lainaamaan Lutheeruksen Kirkkopostillaa, niin ei kuulunut olevan
minkäänlaista postillaa koko kirjastossa.
-- Asia on sillä lailla, selitti maisteri, että kotihartauskirjat
täytyy olla omat jokaisessa perheessä.
-- Vai on se niin, sanoi isäntä. Sittenpä minä en muitakaan kirjoja
tarvitse.
-- Aivan oikein, sovitteli maisteri. Te vanha mies ette kyllä
tarvitse muita kirjoja, mutta jokaisessa kylässä on nuorta kansaa,
joka kaipaa kevyempääkin lukemista.
-- Kyllähän ne kaipaa, jamasi isäntä. Toihan tuo meidänkin poika
yhden lorukirjan, jota sitten iltakaudet lukivat ja nauraa hohottivat.
-- Oliko siinä kirjassa isännän mielestä sopimatonta lukemista?
-- Mistäpä minä tietänen, kun se on kerran kirjassa. Noidastahan
tuossa kerrottiin, miten poikaviikarit sitä rääkkäsivät ja
lehmänkarvoja suuhun tukkivat.
-- Minä tunnen tuon kertomuksen, sanoi maisteri. Eihän se tosin ole
taiteellisesti parhaimpia, mutta on kumminkin tavallaan opettavainen.
-- En minä tarvitse sellaista oppia.
-- Myönnetään, ett'ei isäntä tarvitse, mutta eikö nämäkään toiset?
-- Saapihan niitä kirjoja sieltä kirkonkylän kirjastosta, jos haluaa,
sanoi toinenkin isäntä.
-- Jos tämä on yleinen mielipide, niin annetaan asian raueta, sanoi
maisteri vähän tyytymättömänä.
Kukaan ei vastannut.
-- Näyttää olevan, vahvisti maisteri. Ehk'ei tässä kylässä ole
ketään, joka kansanopistoakaan suosisi.
-- Sitä ei täällä vielä tunneta, vastasi äskeinen nuori isäntä
ikäänkuin kylänsä puolustukseksi.
-- Se on kyllä luonnollista, myönnytti maisteri. Mutta ei mikään tule
selvästi tunnetuksi muutoin kuin näkemällä ja kuulemalla. Täytyy
uskoa kuulopuhettakin sen verran, että menee katsomaan ja oppimaan.
Jospa minä kuitenkin koetan vielä vähän selittää tätä asiata, jos
maltatte kuunnella.
Hän nousi seisomaan ja kertoi oikein vilkkaasti opistossa
käynnistään, mitä oli siellä nähnyt ja kuullut. Tätä kuuntelivat
kaikki aivan torkuttelematta ja kertomuksen päätyttyä myöntelivät,
että kyllä sinne pitäisi nuorten mennä.
Lopussa laulettava Savolaisen laulu ei jäänyt enään aivan muutamain
varaan, vaan sitä tempoi jo kaikki nuorempi väki. Vieläpä he
malttoivat jäädä kirjojakin katselemaan, joita maisteri ilmoitti
myötäväksi. Laulainen oli siinä mukana ja hänen huomionsa kiintyi
erään pienen pojan laulukirjan ostoon. Näytti kuin poika olisi
tahtonut viedä kirjan salaa, maksamatta, mutta seuraamalla salaisesti
pojan matkoja huomasikin, että se kävi näyttämässä kirjaa ensin
majatalon pojalle ja tuli vasta sitten maksamaan.
Nyt se kuitenkin sai kirjan, vaikka isäänsä salaa, ajatteli Laulainen
mielihyvällä ja samalla surkutellen.
* * * * *
Viimeisten joukkojen mentyä oli jo myöhäinen ilta. Illallista
syödessä virkkoi maisteri:
-- Kyllä näyttää tämäkin kylä henkisesti köyhältä, vaikka on
maantien varrella. Tuskin löytyy yhtä, joka näkisi etemmäksi omia
kotinurkkiansa.
-- Ei se paljas maantie mitään tuo, vastasi Laulainen. Tähänkin
kylään pitäisi saada kansakoulu.
-- Laajentaakohan se kansakoulu niinkään paljon henkistä näkökantaa,
arveli maisteri. Niissä on uskonnonopetus pääaineena ja jos se
tapahtuu ahtaassa hengessä, niin oppilaista tulee vanhempana
tuollaisia kuin tuokin ukko, jolle pitäisi lainakirjastossa olla vaan
saarnakirjoja.
-- En ymmärrä, vastasi Laulainen allapäin.
Hän tuli ajatelleeksi omaa kouluansa, jossa todellakaan ei opetettuna
paljon muuta kuin uskontoa ja sisälukua. Sille ei tämä maisteri
antane mitään arvoa.
Maisteri ei aavistanut toverinsa ajatuksia, vaan jatkoi:
-- Mutta hyvä on kuulla tuollaistakin puhetta kuin tuo ukon puhe.
Hänellä on tuskin Uutta testamenttia, muista kirjoista puhumattakaan,
mutta hän sittenkin luulee ymmärtävänsä sekä hengelliset että
maalliset asiat paremmin kuin kukaan toinen. Eikä se aina ole
aivan väärässäkään. Osasipa iskeä heikoimpaan kohtaan siinäkin
poikansa lainakirjassa. Eipähän puhunut mitään saman kirjan muista
kertomuksista, jotka ovatkin hyviä.
-- Ei tuo ukko ymmärrä hyvemmistä ja huonommista kertomuksista,
väitti Laulainen. Hän tuomitsee poltettavaksi kaikki maalliset
kirjat, etupäässä ne jotka lukijata naurattavat.
-- Onpa se siinäkin tavallaan oikeassa, sanoi maisteri. Ylen määrin
naurattavat, samoin kuin kiihoittavatkin kertomukset ovat enimmästi
roskaa.
-- Saattaa olla, en ymmärrä, myötteli Laulainen. Mutta mitenkä
maisteri selittää sen asian, kun tuo sama ukko pitää erittäin hyvinä
kirjoina ne, jotka kertovat kohta tapahtuvasta maailman lopusta,
taikka Aatamin haudan päällä kasvaneesta hirrestä, jota ei saatuna
temppelin seinälle sopimaan.
-- Se on perintö ahdasmielisestä uskonnon opetuksesta, kun
uskonnollisena pidetään ainoastaan sitä, joka on ihmeellistä, taikka
kauhistuttavaa, vastasi maisteri.
-- Tulisikohan tuo siitä, uskalsi Laulainen epäillä. Eipähän näitä
tällaisia ukkoja ole jos enintään yksi kylässään, kaikissa ei ole
yhtään.
-- On niitä nähtävästi kaikissa kylissä, sekä nuorissa että
vanhoissa, mutta toisilla on häveliäisyyttä, eivätkä laske näitä
ajatuksiansa julkisuuteen.
-- Mitenkä sitä uskontoa sitten olisi opetettava? kysyi Laulainen
hyvin rauhallisella äänellä, vaikka ajatteli asettua vastustavalle
kannalle.
-- Siihen ei voi lyhyesti vastata, eikä sitä hetkessä korjata, sanoi
maisteri. Vanhat menevät mielipiteineen. Ainoa, jota ansaitsee heidän
suhteen yrittää, on se, ett'eivät asettuisi nuoremman sukupolven
edistystä vastustamaan. Siinä täytyy ottaa lujalle, että vähänkin
päästäisiin eteenpäin. Mitähän jos olisi kehoittaa tuota tämän
talon tytärtä menemään kansanopistoon siten, että hankkisi sinne
tarvittavat rahat joko lainaamalla taikka muuten. Tuo tytär ei näytä
ensinkään tyhmältä.
Maisteri ei nähtävästi tahtonut alottaa väittelyä
uskonnonopetuksesta, mutta Laulainen seisoi vielä varustuksissaan ja
virkkoi:
-- Saapihan se syksyyn mennessä nuo tarvittavat varat
kotiansa varastamalla ja ehkäpä se ei haittaa näin hyvän asian
edesauttamiseksi.
Maisteri katsahti kysyvästi, että tuliko tämä lause tyhmyydestä,
vaiko tahallaan.
-- Ei varastamalla, vaikka olisi kuinka hyvä asia, sanoi hän. Se on
jesuiittain oppia.
-- Niin sanotaan olevan, mutta opettajain opettamatta sitä vielä
harjoitetaan täällä syrjäkylissä, vastasi Laulainen ja kertoi sitten
mistä se syntyy.
Lopuksi hän kertoi majatalon pojan laulukirjan oston.