Aurinko oli ennättänyt kohota korkealle, kun majatalon yövieraat
joutuivat matkaansa jatkamaan. Laulainen olisi kiirehtinyt lähtöä
aikaisemmin, sillä seuraava pysähdyspaikka oli hänelle tavallista
tutumpi, jossa oli ennen käynyt kyläilemässä ilman asiaakin. Hän
tiesi tarkalleen, että matkan voipi kävellä kahdessa ja puolessa
tunnissa. Mutta heti matkalle lähdettyä hän huomasi, ett'ei se tällä
kerralla tullut kuljetuksi kolmessakaan tunnissa, sillä maisteri
Eskola seisattui jokaisen mäen päällä puhaltelemaan, että "kylläpä
tämä hiottaa".
-- Jos kulkenen liika kovaa kyytiä, arveli Laulainen.
-- Ei se mitään. Totuttava tähän on kumminkin.
Loppumatkalla oli pieni järvi, jota myöten kulkemalla pääsi
vähemmällä kävelyllä, mutta vene ja järven yli saattaja täytyi pyytää
rannalla olevasta talosta.
-- Mitenkä tehdään? kysyi Laulainen. Mennäänkö taloon kyytiä
kyselemään, vai astutaanko suoraan.
-- Ei tekisi pahaa pieni levähdys, vastasi maisteri.
He poikkesivat taloon, joka oli aivan järven rannalla. Pihamaa oli
huolellisesti puhdistettu. Rapun edessä seisoi kaksi juhannukseksi
pystytettyä koivua, lehdet kuivaneina. Vanhan tuparakennuksen pienet
ikkunat eivät olisi herättäneet mitään huomiota muussa tapauksessa,
ellei yhteen kammariin olisi aivan hiljakkoin asetettu kaksi sylen
korkuista ikkunaa, kolmella suurella ruudulla, kuten kaupungeissa on
tapana. Toisten huoneiden ikkunat eivät olleet puolenkaan kokoisia.
Maisteri sen huomasi heti ja virkkoi hymähtäen:
-- Mutta mitähän tämä merkitsee?
-- En ymmärrä, sanoi Laulainen, jolle se oli yhtä suuri arvoitus.
Hänelle oli tämä talo melkein tuntematon, hän oli aina kulkenut
ohitse ja kuullut vaan, että siinä asui vanha isäntä, joka leskeksi
jouduttuansa oli ottanut nuoren vaimon. Tämän emännän he ensiksi
tapasivat, jolle Laulainen selitti asiansa. Emäntä ei ollut
vieläkään vanha ja mielihyvää ilmaisevat kasvot näyttivät kysyvän,
että arvatkaapa miten hyvä minun on olla ja mitenkä paljon minusta
pidetään.
-- Tässä ei ole miehiä kotona, eikä venettäkään, mutta jos vieraat
odottavat vähän aikaa, niin kutsutaan, selitti emäntä ja alkoi aukoa
ovia kammariin.
Isäntä kuului olevan kalassa aivan lähellä, jonne pieni poika lähti
sanaa juoksuttamaan.
Odotusaikana pyysi maisteri vähän kuivaa ruokaa, jota emäntä heti
laittoi ja kehoitteli syömään kiirehtimättä, että hän ennättää
paistaa "lettuja".
-- Hauska emäntä, ja osaa niin puhtaasti laittaa ruuan, kiitteli
maisteri syödessä.
Luvatut letutkin joutuivat ihmeteltävän sukkelaan.
-- Vieläkö se isäntä jaksaa kulkea kalastamassa? kysyi Laulainen
emännältä.
Tämä oli purskahtaa kovaan nauruun vastatessaan:
-- Kyllä se toki jaksaa.
Laulainen jäi ihmettelemään, eikä osannut kysellä enempää.
He olivat juuri nousseet ruualta, kun vene tuli rantaan tavatonta
vauhtia ja siinä oleva mies hyppäsi rannalle kuin paras urheilija.
-- Nyt minä olen aivan ereyksessä, virkkoi Laulainen tämän nähtyänsä.
Ei tämä ole se entinen isäntä.
Tarkemmin katsoen tunsi hän tämänkin ja muisti entisen kotipaikan.
Se oli paikkakunnallaan yleisesti tunnettu Hurskaalan Renne,
itsemielestään pitäjän mahtavin poika ja kykenevä vaikka mihin. Se
oli perintöosuutensa myötyä touhunnut milloin urakoitsijana, milloin
tavarain välittäjänä, kehuen niissä voittavansa tuhansia, vaikka muut
tiesivät aivan toista. Että hän nyt on täällä, todisti viimeisen
arvelun oikeammaksi.
Nämä asiat ennättivät pikimältään vilahtaa Laulaisen muistissa,
kun isäntä joutui kammariin. Tässä kun ei ollut edessä tavallinen
sydänmaan isännän jurokki, niin hän katsoi velvollisuuden vaativan
esitellä isäntä ja maisteri toisilleen kaupunkilaisten tapaan,
samalla mainiten, minne ovat menossa ja millä asioilla liikkuvat.
-- Isäntä Hurskainen oli kalassa, alotti maisteri. Täällä on teidän
emäntänne ruokkinut meitä niin erinomaisesti, että tuskin osaamme
kiittää kylliksi.
-- Hyvä, kunhan herrat olisivat saaneet, sanoi Hurskainen mielissään,
heittäytyen toisten vielä seisoessa keinutuoliin soutelemaan. --
Niin, minä olin kalassa. Satuin menemään tuonne etäisimpään lahteen.
Näissä maalaisoloissa täytyy isännänkin olla välistä työtoimissa,
vaikka ei minulla mitään pakkoa olisi. Minä olen aivan vapaa-herra
kaiken yli, ja täälläpä minä kammarissa talviseen aikaan oleksinkin,
kun sain syksyllä vähän laitetuksi sellaiseen kuntoon, että
ohikulkevakin huomaa, missä isännän asunto on.
-- Vai niin, virkkoi maisteri. Isäntä Hurskainen on siis ollut vasta
vähemmän aikaa tämän talon omistajana.
-- Viime syksynähän minä tähän tulin. Tämä minun emäntäni oli nuori
leski ja varakas leski. Tässä kävi rikkaita sulhasia monesta eri
pitäjästä, mutta kun minä viimein pistäysin, niin heti ne ymmärsivät,
että nyt on aika erota, eikä ne sen perästä uskaltaneet katsoakaan
tänne päin. Ja nyt minä voin sanoa, että olen isäntä, sillä nuo
entisen isännän lapset ennättävät syödä osuutensa siihen mennessä
kuin aikaisiksi joutuvat.
Emäntä toi jo kahvitkin ja sitä juodessa saivat vieraat kuulla
lisää tämän arvonsa tuntevan isännän asioita. Maisteri katsoi
velvollisuuden vaativan kuunnella niitä tarkkaavaisena, vaikka
otsansa pyrkikin välistä rypistymään. Laulainen ei kuunnellut
näönkään vuoksi, vaan alkoi kahvin juotua katsella matkalaukkua
lähdön merkiksi. Maisterikin katkasi puheen ja pyydettyänsä
saattamaan järven toiseen päähän, kävi emännälle maksamassa.
Hurskainen itse tuli saattamaan, asettaen maisterille laudan
istuimeksi, itse istuen venheen perään.
-- Onko isäntä Hurskainen käynyt mitään koulua? kysyi maisteri veneen
lähdettyä liikkeelle.
-- En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa
yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.
-- Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka
kansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa
puhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi
se yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa
maanmies-osastolla.
-- Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui
Hurskainen.
-- Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on
tuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois
kuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.
-- Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.
-- Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?
-- Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat
miehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä...
Ei... valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka
on aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen
yöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle,
vaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä
vielä vanhaan tapaan tuolla "panoraamassa" ja... missäpähän, niin
mielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä
esittelee, niin selkänsä kääntävät.
Laulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi
painavan alas ja myrähteli vaan että "hm, vai niin; hm, vai niin" --
ja kääntyi katselemaan järven rantoja.
Hurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko
järvimatkan.
-- Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua,
kasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.
-- Minunko kyytipalkka? kysyi Hurskainen leveästi nauraen. Jos minä,
isäntä-mies, ottaisin kyytipalkan, niin maisteri varmaan ihmettelisi
summaa. Mutta minä en ota kerrassa penniäkään. Sanon vaan, että jos
matka sattuu vastakin minun kotini kautta, niin terve tuloa.
-- Kiitos sitten avustanne, muuta minä en voi, sanoi maisteri ja
heitti hyvästit.
Vähän matkaa kuljettua hän virkkoi:
-- Olipa siinä inhoittavan itserakas mies.
-- Minä jo tiesin sen vanhastaan, sanoi Laulainen. Mutta sitä minä en
ymmärrä, mitenkä noin kelpo ihmiseltä näyttävä emäntä on voinut ottaa
tuollainen miehen.
-- Se on hyvin tavallista, sanoi maisteri. Se todistaa vaan sitä,
että naiset eivät osaa antaa niin paljon arvoa miehen älylle kuin sen
ulkonaiselle korskeudelle.
-- Ei toki kaikista naisista voine niin sanoa, sanoi Laulainen
ajatellen yhtä, jonka luuli osaavan antaa arvoa älyllekin ja tämän
lisäksi Putkinotkon emäntää.
-- Ei ansaitse eroitella, väitti maisteri jyrkästi. Nainen tahtoo
olla joko miehensä oikkujen orja, taikka että mies on hänen
oikkujensa orja. Ehkä yksi sadasta ymmärtää ja toivoo saavansa
tasa-arvoisen elämän kumppanin.
-- Kovin huonoiksi maisteri ajattelee naiset, sanoi Laulainen
koettaen lyödä asiata leikiksi. Ei ne toki silloin ajattele itsensä
taikka toisen orjuuttamista, vaan rakkaushan se on joka vetää.
Maisteri ei ollut leikkituulella.
-- Mitä se rakkauskaan on muuta kuin orjuutta. Rakastunut on
rakkaudeksi nimitetyn tunteensa orja ja koettaa saada siihen
toistakin taipumaan.
-- Mutta rakkauden orjana oleminen mahtanee tuntua suloiselta.
-- Orja kuin orja, jyrisi maisteri. Saattaahan himojensakin orjana
oleminen tuntua suloiselta, mutta aikanaan sen saapi maksaa.
Laulainen oli antavinansa myöten, vaikka jäi aivan eri kannalle
ja ajatteli että tuotako se nyt on se vilosohvinen viisaus, jota
niin suurena pidetään. Vertailla rakkautta himoihin... Tämä koski
kaikkein kipeimmästi... Jos toveri olisi ollut vertaisempi, olisi hän
sanonut suoraan, että sinä näyt olevan yhtä kova kourainen rakkauden
tutkijaksi, kuin karhu ihmislapsen hoitajaksi.
Maisteri oli yhä huonolla tuulella ja käveli äänettömänä. Eivät
olleet kovin korkealla Laulaisenkaan ajatukset. Puuttuvaisuuksia vaan
kaikkialla, missä suurempia, missä pienempiä. Nyt oli lähellä hyvän
ystävän talo. Mitä nähnee sielläkään. Jos on ennättänyt ystävyys
kylmetä, kuka sen arvaa. Ei ollut saanut tietoa pojan häistä.
Jo loppui metsä ja peltojen keskeltä näkyi isonpuoleinen talo, jossa
oli ollut aikomus levähtää.
-- Onko tässä talossa isäntä toista lajia, kuin mitä tähän asti on
tavattuna? kysyi maisteri.
-- On ennen ollut, vastasi Laulainen. Veljen ystävyydellä on minuakin
kohdellut, vaikka on jo ikämies.
-- Ystävyys yksinänsä ei paljoa merkitse, epäili maisteri. Olihan
tuokin tavallaan ystävällinen, mutta muuten niin inhoittava, että jos
tapaamme useampia samaa lajia, niin minulta häviää kaikki kunnioitus
savolaista talonpoikaa kohtaan.
-- Ei näitä tällaisia enää tavattanekaan, lohdutteli Laulainen.
Puhutellaanhan useampia, niin ehkä nämä unohtuu mielestä.
Hän ajatteli, että kun nyt Juutinen arvaisi puhella niin maisterin
mieliksi, ett'ei se todellakaan pääsisi kaikkia halveksimaan. Oli
pahaksi onneksi tullut erityisesti kiitelleeksi edeltäpäin tätä taloa.