Kierremäen majataloon tultua oli kyytipoika hyvin vikkelänä
matkakapineita kantamassa ja jäi sitten vierashuoneen oven luokse
kyytimaksua odottamaan. Maisteri oli ottanut laukustaan pienen
kirjan, jonka antoi pojan käteen rahain päälle ja sanoi:
-- Tämän kirjan saat omaksesi. Siinä on kauniita, isänmaallisia
runoja, joita sopii laulaakin.
Poika luki ensin rahat ja nähtyänsä, ettei niitä ollut yhtään yli
kyytipalkan, silmäsi yrmeän näköisenä kirjaan ja rutisti sitten
huolimattomasti taskuunsa.
-- Elä niin pahasti uutta kirjaa pitele, huomautti maisteri.
-- Kyllä se siellä... Hyvästi, mutisi poika ulos mennessään.
Laulainen katseli syrjästä ja häntä pyrki naurattamaan, kun muisti
maisterin väitteen, että haluttomuus lukemiseen on opettajain syy.
Ei maisteristakaan tapahtunut pojan eroaminen tyydyttävästi, mutta
hän ei tahtonut sitä huomata, alkoi vaan tehdä voimisteluliikkeitä.
Lopuksi pyörähti kantapäillään ja virkkoi:
-- Nyt on matka alulla. Tämä majatalo on luultavasti sopivin
kokoontumispaikka.
-- Kylläpä, myönnytti Laulainen, jos ei pelätä sitä että tässä
otetaan ehkä taksan mukaan kaikesta.
-- Ei majatalojen taksat ole mitään, naurahti maisteri. Tässä
on vapaampi olla kuin yksityisten luona. Sitä paitsi on meidän
tutustuminen tämän talon isäntään ja vaikutettava häneen niin, että
lähettää tyttärensä kansanopistoon.
-- Maisterin sopii koettaa, minä en sitä yritäkään, sanoi Laulainen.
Isäntä tulikin kohta vierashuoneeseen. Hän oli vanhuuden ikää
alottava, tihrusilmäinen ja kyseli kömpelösti sujuvaa kohteliaisuutta
tavoitellen, että mikä herroilla on aikomuksena, kun ei kyytihevosta
kuulu tarvitsevankaan.
-- Meillä on tästä lähtien aikomus kulkea jalkateitä, selitti
maisteri.
-- Vai jalkateitä, sanoi Vänninen. Minnekä herra jalkatietä myöten
matkustaa?
-- Tänne syrjäkyliin. On aikomus pitää siellä luennoita.
-- Vai niin, vai luennoita. Mitä ne luennot ovat? Minä vanha mies en
niistä ymmärrä.
-- Miten sen parhaiten selittäisin. Luento on jostakin asiasta
puhumista, jonka kautta tahdotaan saada kuulijoita asiaa ymmärtämään
ja sen mukaan toimimaan. Joko nyt isäntä ymmärtää?
-- Ky-kyllä minä vähä...
-- Niin, sellaista se on. Ja nyt minä haluaisin tässä isännän kotona
puhua ensiksi, jos sallitte kyläläisten kokoontua huoneessanne.
-- Saapihan tähän kokoontua, vastasi Vänninen pyöritellen hattua
käsissään aivan samalla tavalla kuin kyytipoika oli kertonut ukon
rahoja pyörittelevän.
-- Paljon kiitoksia lupauksesta, sanoi maisteri. Sitten minä
tarvitseisin sukkelajalkaisen pojan, taikka tytön, juoksuttamaan
sanaa näihin ympärystaloihin. Tietäsikö isäntä neuvoa?
-- Onhan minulla toisella kymmenellä oleva poika, kun käyn
kutsumassa, sanoi Vänninen ja meni kutsumaan.
Maisteri kirjoitti sillä aikaa kutsumuslipun. Kohta tuli isäntäkin
poikineen.
-- Käytä tätä lippua näissä lähitaloissa ja anna lukea, selitti
maisteri. Mutta jos eivät osaa lukea kirjoitusta, niin ilmoita että
tänä iltana kello 8 pitää täällä eräs maisteri luennon, josta samalla
keskustellaan. Osaatko näin selittää?
Poika vakuutti osaavansa ja lähti. Laulainen meni pyytämään kahvia,
mutta maisteri kiirehti isäntää puhuttelemaan.
-- Isäntä Vännisellä kuuluu olevan aika ihminen tytärkin, joka on
käynyt koulua, alotti maisteri.
Vänninen katsahti epäillen puhujaan.
-- Isännän pitää antaa käydä tyttärensä lisää oppimassa, sillä tänne
lähipitäjääseen perustetaan kansanopisto, jatkoi maisteri. Se ei tule
kalliiksikaan, kun oppiaika on vaan puoli vuotta.
-- Vai niin, virkkoi Vänninen. Mihinkä virkoihin siitä koulusta
pääsee?
-- Ei tätä koulua käydä virkoja varten, vaan että nuoret oppivat
rakastamaan kansaansa ja isänmaatansa, kasvattamaan lapsiansa ja
yleensä kaikkea, mikä kuuluu kansalais-sivistykseen.
-- Hm, vai niin, vai laitetaan semmoinen koulu. Niitähän ne
nykyaikana, vaan ei niihin näistä paikoin, myhähteli Vänninen ja meni
lisää odottelematta ulos.
Laulainenkin oli kuullut keskustelun lopun ja ajatteli, että siinähän
on yksi laji vanhoja suomalaisia. Hän oli aikeessa mainita siitä,
vaan pyydetty kahvi joutuikin samassa. Talon tytär tuli tuomaan.
Maisteri ei sitä vielä tuntenut ja kysyi kahvia ottaissaan:
-- Oletteko tämän talon neiti?
-- Kyllä minä olen, kuului vastaus. Äänen paino ja tarjoamis-asento
oli lainattu joltakin herrastalon taitavalta sisäköltä.
-- Kuulin neidin käyneen kansakoulua.
-- Kyllä minä kävin.
-- Puhuin tässä juuri isällenne, että hän antaisi teidän mennä
kansanopistoon.
-- Vai puhui herra isälle niin.
Hän joutui jo antamaan Laulaiselle. Tämäkään ei tahtonut olla
äänettä, vaan jatkoi edelliseen:
-- Saattaa olla hyvin epätietoista isänne laskeminen. Muistelen hänen
keskeyttäneen kansakoulunkin käynnin.
-- Isähän siitä alkoi tinkiä, vastasi tytär äänellä, joka ilmasi
mielipahaa.
-- Minä muistan sen, sanoi Laulainen. Syrjäisestäkin se oli hyvin
ikävästi tehty isältänne.
Tytär katsahti kiitollisena Laulaiseen ja virkkoi:
-- Niin ovat muutkin sanoneet. Hän meni tarjottimineen pois.
Kahvin juotua siirtyi maisteri perimmäiseen kammariin, jossa aikoi
vähän kirjoittaa.
Laulaista halutti kuulla seudun asioista ja talon tyttären tullessa
noutamaan tyhjiä kahvikuppeja alkoi kysellä:
-- Onko Viliina kuullut, mitenkä tuolla Pajumäen Juutilassa jaksavat?
-- Ei sieltä ole kuulunut mitään, totta ne hyvästi jaksavat, vastasi
Viliina seisattuen arkana ovensuuhun.
-- Ei niillä pojilla ole vielä emäntää.
-- Jo se vanhin toi mennä kesänä.
-- Vai niin ja minä en saanut siitä mitään tietoa.
-- Eivät pitäneetkään suuria häitä ja sen vuoksi niiltä ei ole tullut
opettajaa kutsutuksi, selitti Viliina.
-- Ei nuorimmasta pojasta ole vielä mitään kuulunut?
-- Vastahan tuo kävi rippikoulun, naurahti Viliina.
-- Niin, nuorihan se on vielä, muisteli Laulainen. Taitaa olla
nuorempi Viliinaa. Joko Viliina on kahdenkymmenen?
-- Yli toki. Vanhahan minä jo olen, teeskenteli Viliina ja pujahti
pois.
Laulainen jäi yksinänsä istumaan. Muistui mieleen odotettu kirje.
Voi, miten hämäräksi se asia piti jäädä! Oli aivan vaikea sitä
ajatella. Kohtahan sinne taas pääsee lähelle, mutta yhtähyvin. Nyt
olisi ollut joutavata aikaa kirjoittaa kirje, mutta mitäpä sinne
osaisi kirjoittaa, kun ei saanut vastausta entiseenkään. Hän koetti
ajatella muuta, mutta ei voinut ja ihmetteli, mistä tämä rauhaton
mieliala tuli juuri nyt. Olihan hän pysynyt tyynenä lähempänäkin
ollessa, niin miksi ei nyt näin etäällä. Vaikuttikohan Viliinan
kanssa puheleminen tämän. Mutta eihän tuo ole mitään Annaan
verraten. Kovin yksinkertainen ja arka, ei läheskään niin terävä ja
päättäväinen. Ehkä vähän kauniimpi muutamain mielestä, tuollainen
pehmeä ja uinaileva, kuten monet heikkosilmäisten lapset, mutta siinä
kaikki. Hän alkoi katua koko tälle matkalle lähtöänsä. Tuskinpa
sille Annakaan antaa mitään arvoa, koska ei kirjoittanut. Jos edes
saisi pitää esitelmiä ja niistä kerrottaisiin sanomalehdessä. Mutta
maisteri puhuu ja sillä on paljon juhlallisempi lauluäänikin.
Tullessa oli sen kuullut.
Laulainen tunsi itsensä niin lamautuneeksi, että heittäytyi sängylle
pitkälleen, johon kohta nukkui.
Jonkun ajan perästä hän heräsi oven liikkeestä. Talon poika tuli
isänsä ohjaamana huoneeseen.
-- Onko se herra valveella? kysyi Vänninen. Nyt tämä poika on käynyt
sanoja levittämässä.
Laulainen kävi ilmoittamassa.
Maisteri otti laukustaan laulukirjan ja tuli sitten poikaa
puhuttelemaan.
-- Aikoivatko tulla?
-- Niin sanoivat, että pitää tulla.
-- Hyvä sitten. Nythän sinulle on palkka maksettava. Otatko rahan,
taikka tällaisen laulukirjan? Tässä on kymmenittäin kauniita lauluja
ja vielä kovat kannet.
Pojan suu vetäytyi hyvästä mielestä hymyyn ja virkkoi:
-- Kirjan minä otan.
Poika ei huomannut isäänsä, joka koko ajan katsoi merkitsevän
tyytymättömästi poikaansa ja kirjaan. Kohta hän nykäsi poikaa
tulemaan pois. Oven kiinni mentyä ihasteli maisteri:
-- Sepä poika otti mielellään laulukirjan.
-- Niin otti poika, mutta...
Pitemmälle ei Laulainen ennättänyt, kun oven lukko alkoi ratista ja
poika tuli takaisin alla päin, kirja kädessä.
-- Mitä sitten? kysyi maisteri, kun poika ei näyttänyt osaavan sanoa.
-- Meillä taitaa olla entinen tällainen kirja, jos antaisitte rahan,
puhui poika tuskin kuuluvasti.
-- Vai niin. Pitää antaa. Paljonko sinä tahdot?
-- Jos 50 penniä.
Vaihtokauppaa tehdessä oli maisterin otsa tyytymättömyyden rypyissä
ja pojan poismentyä hän virkkoi:
-- Siinä oli toinen samaa lajia.
-- Ei tämä ole samaa lajia, puolusti Laulainen. Eikö maisteri
huomannut, kenen tahdosta vaihto tapahtui?
-- Kyllä minä nyt uskon, että tuo ukko on koko juutalainen. Poika
varmaan valehteli hänen pakoituksestaan. -- Mutta ei puhuta enempää
siitä asiasta.