Virtasalmen kirkonkylän majatalon vierashuoneessa istuivat maisteri
Eskola ja Laulainen, odotellen kyytihevosta, jolla aikoivat jouduttaa
alkumatkaa. Oli kaunis päivä, kesäkuun lopulla. Maisteri selaili
päiväkirjaa ja kirjoitti siihen itsensä ja matkatoverinsa nimet.
Laulainen istui hyvin levottomana ovipuolella huonetta. Kirjettä ei
ollut tullutkaan vielä Annalta ja kohta täytyi lähteä. Olihan se
tosin juhlallistakin lähteä näin herrain tavalla ja herrasmiehen
seurassa kyydillä ajamaan, mutta siitä oli huvia vaan vähäksi aikaa.
Kyytipoika oli saanut hevosen valjaisiin ja tuli juoksu jalassa
vieraspuolelle.
-- Nyt on herroille kyyti valmiina, ilmoitti hän touhulla.
-- Hyvä on! vastasi maisteri ja nousi ottamaan sadetakkinsa.
Laulainen aikoi tarttua matkalaukun kantimiin, mutta poika joutui
ennen.
-- Kyllä minä kannan, ei herran tarvitse. Samassa se hyppeli rappusia
alas ja oli mielissään, kun sai tehdä palvelusta, josta voi toivoa
matkan perille päästyä juomarahaa.
Väkinäisesti lähti hevonen hölkkäämään maantielle vievää kujatietä
ja tahtoi puoleksi väkisin kääntyä oikealle kädelle kääntyvää tietä.
Poika sai vetää lujasti, ennenkuin sai vasemmalle.
-- Mikä sillä on, kun ei tännepäin lähtisi? kysyi maisteri.
-- Tänne on pitempi matka ja mäkisempi tie, selitti poika.
-- Ymmärtääkö hevonen niin paljon, ihmetteli maisteri.
-- Kyllä tämä ymmärtää. Tämä on ihmeen viisas hevonen, kehui poika ja
alkoi kertoa useita esimerkkiä hevosensa viisaudesta.
Laulainen ei ottanut osaa tähän pakinaan, vaikka olisi muistanut
monta samansuuntaista tapausta niiltä ajoilta, jolloin itse poikasena
hevosta ajoi. Hänestä nämä jutut olivat kovin vähäpätöisiä tällä
kertaa. Tuolle maisterille ne kyllä sopivat, kun hän ei näkynyt niitä
vähääkään tuntevan ja jonka kanssa jutellessa poika pysyi varmassa
vakuutuksessa, että herrat ovat oikeita herroja.
Pian maisterikin väsyi hevosjuttuihin ja hyräiltyään vähän aikaa
isänmaallista laulua, kysäsi pojalta:
-- Osaatko sinä laulaa?
-- En minä niitä herrain lauluja osaa, vastasi poika.
-- Samat laulut ne ovat herroilla ja talonpojilla, selitti maisteri.
Oletko sinä käynyt kansakoulua?
-- Ei siellä Katajarannan kylällä ollut kansakoulua, josta tänne
tulin.
-- Opetetaanhan sitä kiertävissäkin kouluissa laulamaan, tottahan
niissä olet käynyt, uteli maisteri.
-- Olin minä niissä pari kertaa, vaan virsiäpä siellä enimmästi
kajauteltiin.
Laulaista vähän harmitti pojan ivallinen lausunto kiertävän koulun
laulusta, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kun huomasi, ett'ei
poika häntä tunne.
-- Tokko sinä opit siellä lukemaankaan? jatkoi maisteri.
-- Osaan minä toki lukea tavallisia kirjoja, kehahti poika.
-- Hyvä se on sekin. Lue sinä vaan ahkerasti. Onhan täällä
kirkonkylässä lainakirjasto. Oletko lainannut sieltä kirjoja
lukeaksesi?
-- Oli minulla kerran yksi kirja, vaan eipä sitä tullut luetuksi,
vastasi poika.
-- Miksi et lukenut ja ensin otit? kysyi maisteri.
-- Se opettaja ei antanut sitä kirjaa, jota pyysin, selitti poika.
-- Mitäs kirjaa sinä pyysit?
-- Sitä Vihta-Paavon kirjaa. Siinä kuuluu olevan somia runoja.
-- Onhan ne hyviä runoja nekin, myönnytti maisteri, mutta parempia
ovat Oksasen ja Suonion runot. Pyydä ensikerralla niitä.
-- Onko niissä se tupakka-runo? kysyi poika.
-- Ei niissä tupakka-runoa ole, mutta muita parempia. Keltä sinä olet
kuullut sitä tupakka-runoa?
-- Se Särkiniemen vanha isäntä sitä aina laulaa jurritti.
-- Osasiko se Särkiniemen vanha isäntä paljonkin runoja?
-- Ei se sen pitemmältä kuin että "monta on piippua pilattu karetsia
kaivettaissa, mistä on pohja puhkaistuna, mistä laita lohkaistuna" --
ja sitten niitä omia tekemiään lauluja, selitti poika iloisena.
-- Oliko sillä omiakin laulujaan?
-- Ainahan se niitä tekasi "talon tarpeeksi". -- Mitenkä niin, "talon
tarpeeksi"?
-- Se on semmonen soma jurilas se Särkiniemen ukko, alkoi poika
yhä vilkastuen. Se tekee laulun ja laulaa jurrittaa sitä, vaan kun
rengit oppivat sen ja alkavat laulaa, niin ukko kieltää, että ei saa
kuluttaa talon lauluja. Jos eivät tottele sitä, niin se hylkää koko
laulun ja tekee toisen.
-- Vai niin. Muistatko yhtään ukon laulua? kysäsi maisteri.
-- Muistan montakin, kehui poika.
-- Laulapa nyt yksi, että kuullaan.
-- Ne ovat vaan näin lyhyviä että
renki se kyntää körnöttää,
tupakkata vetää vörnöttää,
va'on päässä istua vetkottaa
syöntiä o'ottaa ketkottaa.
-- Silläpä ukolla taitaa olla oikein klassilliset laulut, nauroi
maisteri.
-- Omiaan ne ovat, virkkoi poika, joka ei ymmärtänyt outoa sanaa.
-- Niin, omiaan, mutta laulahan vielä. Poika naurahti ja alkoi:
Piiat ne päivällä kikattaa,
yökau'et pimeessä sipattaa:
vuo'en päästä itkee vurnottaa,
leipää kerjätä kurnuttaa.
-- Yhä paranee, kiitteli maisteri. Sitä ukkoa pitäisi saada
puhutella. Onko se meidän matkan varrella?
-- Ei ole aivan matkan varrella, sanoi Laulainen, joka tunsi ukon ja
matkat.
-- Mutta voitaisiinhan tehdä pieni mutkakin, esitteli maisteri.
Haluaisin tutkia näitä omituisia ukkoja, jotka tavallaan edustavat
vanhaa suomalaisuutta.
-- Ei tämä ole mikään miellyttävä ukko, virkkoi Laulainen. Laulutkin
ovat enimmäkseen hyvin siivottomia. Tavataan me toisia vanhoja
miehiä, jotka ovat miellyttävämpiä.
-- Olkoon sitten tämä, mutta huomauttakaa niistä toisista.
-- Kyllä ne huomaa aivan huomauttamatta, naurahti Laulainen ja kertoi
lyhyesti Leppämäen Kokkosesta.
Kyytipoika jäi keskustelusta syrjään ja hyppäsi nyt aina pienimmänkin
vastamäen tullessa kävelemään.
-- Hevosta säälivä poika, huomautti maisteri.
-- Nähtävästi hyvin kunnon poika, jos ei tarvitse lukea, naurahti
Laulainen.
-- Voipi olla niin, myönnytti maisteri. Mutta runoja ja lauluja se
ihailee. Laulu onkin aine, johon kaikki mieltyy. Sillä me alotetaan
ja lopetetaan nämä kokouksetkin.
Pojan noustua rattaille alotti maisteri taas keskustelun pojan kanssa.
-- Mikä tämän seuraavan majatalon nimi olikaan?
-- Kierremäki se on.
-- Onko siinä muita taloja lähellä.
-- Onhan siinä monta taloa.
-- Onko niissä paljon nuorta kansaa?
-- Näkyy niitä olevan aika lauma, kun sunnuntai-iltoina keräytyvät
siihen maantielle palloa lyömään ja hyppimään.
-- Eikö niillä ole sunnuntai-iltana sen parempaa huvia kuin
pallonlyönti ja hyppiminen?
-- Oli niillä silloin ollut kun saivat siitä majatalosta olutta.
-- Eikö siitä enää saa olutta?
-- Ei ole luvallista antaa, mutta vieläpä se "tihrus" kuuluu
luotettaville miehille pistävän salaa putelin.
Poikaa nauratti tämä ilmoituksensa.
-- Mikä se "tihrus" on?
-- Se isäntä, Vänninen. Kutsuu ne sitä "pennin pyörittäjäksikin".
-- Mistä syystä sillä on sellaiset nimet?
-- No, se kun on sellainen tihru-silmä ja aivan silmäinsä edessä
pyörittelee jokaista rahaa, jonka saapi. Kerran olivat pettäneet
väärällä rahalla, mutta ei sitä enää petä. Ja sillä on rahaa, kehahti
poika lopuksi.
-- Kehuuko se niillä?
-- Ei se toki kehu. Poikain vaan olen kuullut juttelevan, että siitä
saapi rikkaan tytön, kun ukko kuolee.
-- Vai sieltä kautta, naurahti maisteri. Onko sillä tytär?
-- On aika ihminen tyttö ja komea onkin. On siinä vielä pieni poika,
vaan rikkaita niistä siltä tulee.
-- Onko se tytär käynyt koulua?
-- Vai kouluun se ukko panisi lapsensa, joka on niin tarkka kuin
harjukas!
-- Etpä tiedäkään sitä asiata, oikasi Laulainen, oltuansa koko
keskustelun ajan äänettä. On se tytär Viliina käynyt ainakin kaksi
osastoa kirkonkylän kansakoulua.
Pojan hilpeä puhetapa aivan tyrehtyi, kun kuuli kaukaiseksi luullulla
kyydittävällään olevan tarkemmat tiedot.
-- Jospa lienee käynyt, virkkoi poika matalalla äänellä ja katsoi
sitten aina vähän väliin Laulaiseen, että mikä mies tämä mahtaa olla.
Pojan kävellessä seuraavaa vastamäkeä virkkoi Laulainen hiljaa:
-- Jopa taisi tuntea minut, koska rupesi vähempipuheiseksi.
-- Mitä se merkitseisi? arveli maisteri.
-- Se merkitsee sitä, että tuollaisista huonolukijoista
poikaviikareista ovat opettajat pahimmin pelättäviä pöppöjä.
-- Niinköhän on, kummasteli maisteri. Mutta jos niin on, niin silloin
täytyy olla syy opetustavassa. Opetusta ei ole tehtynä huvittavaksi.
Loppumatkan he väittelivät opetustavoista, jossa Laulainen koetti
väittää, ettei parhaatkaan opetustavat voi poistaa lukemisen pelkoa,
jos se on lapsena päässyt taitamattoman kotiopetuksen kautta
juurtumaan.
-- Siispä parannus on alotettava siitä nuorisosta, joka nyt ensiksi
astuu kotiopetusta hoitamaan, veti maisteri loppupäätöksen.