Tämän viimeisen viikon aikana ei Laulainen joutanut iltapäiviä
oleksimaan opetuspaikassaan, kun tuttavien luku oli lisääntynyt
ja uuden yrityksen onnistuminen riippui niiden suosiollisina
pysymisestä. Alapihassa oli kuitenkin ensiksi käytävä. Niiranen itse
sattui olemaan verkonheitossa ja vieraan puhetoveriksi joutui Anna,
sillä kivuloinen emäntä tuli harvoin liikkeelle omasta kammaristaan,
joka oli suuren vierashuoneen kupeella. Sinne oli useimmiten ovi
auki, että emäntä kuuli ketä on toisessa huoneessa ja sai kutsua
puheelleen, jos oli mitä asiata.
-- Onko opettajasta ollut paha, kun kouluasia meni niin huonosti
illalla? kysyi Anna puheen aluksi.
-- Mitäpä minä siitä, eihän se ollut minun asiani, vastasi Laulainen.
-- Aiotteko suostua tuohon Kokkosen esitykseen?
-- Pitänee siihen suostua ja siinä sivussa taivutella Kokkosta ja
muita isäntiä siihen kansakoulupuuhaan.
-- Ette ole vielä käynyt Kokkosen kotona?
-- En. Olin viime yötä Putkinotkossa. Siinä on puhelias emäntä.
-- Onhan se, kun alkuun pääsee, sanoi Anna naurahtaen. Sattuiko
puhetuulelle?
-- Jotenkin. Koko menomatkan kertoi uniansa, jotka kuuluivat
toteutuneen.
-- Vai kertoi. Siinä se on vähän vättö, niin vanha ihminen.
-- Eikö mitä, piti Laulainen emännän puolta. Saattaa niissä olla
perää. Sunnuntaita vasten sanoi nähneensä Annallekin merkki-unen.
-- Minulleko! ihmetteli Anna ja katsoi kysyvästi Laulaiseen, joka
oli omista sanoistaan käynyt hämille. Minkälaista unta sanoi minulle
nähneensä?
-- Ei ruvennut untansa minulle kertomaan.
-- On se kertonut, epäili Anna.
-- Ei kertonut, aivan varmaan.
Laulainen huomasi että Annakin uskoo unia. Mutta aivan sopimatonta
oli sanoa tuotakaan merkitystä. Hän kääntyi toiseen asiaan ja sanoi:
-- Siellä Putkinotkossa minä luin viimeisestä lehdestä, että
ylioppilaita lähtee kesä- ja heinäkuun aikana pitämään luennoita
näihin ympärys-pitäjiin. Kuuluu olevan tarkoituksena tehdä kansalle
tutuksi kansanopisto-asia, niin että niitä ruvettaisiin yleisesti
kannattamaan ja että niihin menisi oppilaita.
-- Vai niin, virkkoi Anna jotakin sanoakseen, sillä hän nähtävästi
ajatteli vielä tuota uni-asiata.
-- Samalla ne kuuluvat antavan neuvoja lainakirjastojen
perustamisesta ja niille varojen hankkimisesta, jatkoi Laulainen
selitystään.
-- Hyvähän se on, myönnytti taas Anna.
-- On se hyvä. Ja arvaako Anna ketä minä ajattelin tältä kylältä
ensimäiseksi kansanopistoon?
-- En arvaa, vastasi Anna, vaikka nähtävästi aavisti tarkoituksen.
-- Annaa minä ajattelin.
-- Miksikä minua?
-- Siksi että kansanopisto kuuluu olevan hupainen oppipaikka ja että
siellä vähässä ajassa hyvin paljon viisastuu.
Anna naurahti ja kysyi:
-- Mitä varten minun tarvitseisi erityisesti viisastua?
-- Hyvä se on viisastua, koetti Laulainen innostuttaa. Sieltä tultua
osaa täällä kotikylällä panna alkuun yhtä ja toista.
-- Mitäpä minä sittenkään osaisin, epäili Anna,
-- Vaikka mitä. Eihän täällä ole lainakirjastoakaan. Olen ajatellut,
että jos tulen tänne, niin ruvetaan jo tänä kesänä puuhaan.
-- Hyvähän se on, jos opettaja puuhaa, vaan ei meistä muista ole
muuta apua, kuin että luetaan valmista.
-- On toki muutakin. Anna rupeaa hoitamaan kirjastoa ja minä
lahjoitan siihen heti aluksi kaksi kirjaa. Ne ovat hyviä kirjoja:
"Neuvonantaja nuorisolle" ja "Tintta-Jaakko".
-- Mistä niitä kirjoja riittää, jos joka kylään lahjoitatte, sanoi
Anna.
-- Enpä minä lahjoitakaan joka kylään, sanoi Laulainen ja alentaen
ääntänsä melkein kuiskaavaksi lisäsi: -- Tähän kylään antaisin
paljonkin, sillä täällä on yksi kukka, joka tekee kylänkin rakkaaksi.
Anna punastui ja katsahtaen äitinsä kammariin päin nousi istualtaan
ja virkkoi:
-- Minun pitääkin mennä. Kohta se isä tulee. Laulainen jäi yksinään.
Hän pelkäsi sanoneensa liika paljon ja ajatteli pötkiä pakoon. Ehkä
olisi sekin tuhmasti tehty. Täytyi katsoa mikä tästä seuraa.
Niiranen palasi kohta verkon heitosta ja rupesi heti puhumaan
kouluasioista. Laulainen sai kuunnella ja ajatella omia ajatuksiaan.
Hän pelkäsi, ett'ei Anna ehkä tulekaan kahvia tuomaan, vaan lähettää
palvelijan, ja se on paha merkki. Tältä ajatukselta ei muistanut aina
kuunnella isännän puhettakaan.
Jo rasahti lukko ja Anna tuli kuin tulikin kahvitarjottimen kanssa.
Ei ollut entistä totisempikaan. Laulaiselta pääsi helpoituksen
huokaus. Nyt hän jo hyvin tarkkaavaisena kuunteli isännänkin puhetta.
Hän varusti poislähtönsä siksi ajaksi, kuin Anna tuli noutamaan
kammarista tyhjiä kuppia.
-- Sopiihan täälläkin olemaan yötä, esitteli Niiranen. Tätä oli
Laulainen toivonut.
-- En jouda olemaan tällä kerralla. Olen päättänyt kirjoittaa
uudestaan sen sunnuntaina pitämäni esitelmän ja lähettää
sanomalehteen.
-- Sepä on hyvä, kiitteli Niiranen. Mutta täällähän se alotettiin,
niin sopii lopettaa myös.
-- Ei ole sekään ennen kirjoitettu vihko täällä, esteli Laulainen
toivossa että Anna kieltäisi.
Mutta Annan huomio oli kiintynyt enemmän tuohon toiseen asiaan ja hän
sanoi:
-- Vai tulee se esitelmä sanomalehteen. Äiti on siitä kysellyt, vaan
eihän sitä osaa oikein kertoa.
-- Miten kelvannee lehteen, eihän sitä vielä tiedä, sanoi Laulainen
teeskennellen.
-- Kelvannee tuo toki, uskoi Niiranen, ja Anna lisäsi:
-- Sitten se pitää äidille lukea.
Laulainen lähti hyvin tyytyväisenä Hukkalaan ja otti heti esitelmänsä
esille.
Tästä on tehtävä hyvä. Niin hän päätti ja kirjoitti ensimäiseksi
puhtaan paperiarkin ylälaitaan uljailla kirjaimilla: "Kansanlasten
kasvatuksesta". Samassa hän johtui ajattelemaan, että pitkissä
kirjoituksissa on usein kirjoittajan nimi heti päällekirjoituksen
alla. Jospa hänkin panee alkuun että "kirjoitti --laine--". Mutta
eihän alkuun aseteta näin vajanaista nimeä. Mitähän jos muuttaisi
nimensä sanomalehdessä ilmoittamalla Laineeksi. Sehän olisi paljon
kauniimpi ja lyhempi kuin tuo Laulainen.
Hän innostui tähän ajatukseen niin, että kirjoitti heti erityiselle
paperille näin kuuluvan ilmoituksen:
"Nimeni, joka tähän asti on ollut Wilhelm Laulainen, on tästä aikain
Wilhelm Laine."
Silloin se asia oli päätetty ja nyt hän ryhtyi Laineena kirjoittamaan
esitelmäänsä ja oli aivan ihmeissään, miten tämä uusi nimi työnteli
syrjään entiset jäljet. Lauseet pitenivät ja uusia ihailtavan
pyöreitä ja kauniita tuli lisäksi. Ilkesi niitä tarjota Annankin
luettavaksi. Väliin täytyi ottaa vauhtia lukemalla alusta aikain,
aina otsakirjoituksesta lähtien, jonka alla komeili uusi nimi. Hän
oli niin haltioissaan näistä uusista ajatuksista, ett'ei joutanut
nukkumaankaan ennen kuin aamupuoleen yötä.
Kirjoituksen valmistuttua oli taas aikaa käydä kylässä ja nyt täytyi
muistaa Kokkosen kutsut. Jotenkin haluttomasti hän sinne meni,
mutta ukon kanssa tarinoihin päästyä kiintyi niihin niin, ett'ei
aika tuntunut pitkältä ollenkaan. Ukko kertoi ylpeillen että tällä
mäellä on hänen sukunsa ensiksi asunut ja jutteli sitten monta
merkillistä muistoa entisajoilta. Niinpä, kertoi hän, kun hänen
isoisänsä kulki täällä ensimäisiä kaskia viljelemässä, tuotiin
tänne hankiaisen aikana siemenet, kuivat leivät ja kalja-jauhot.
Talousastioita ei kuljetettuna, ne tehtiin aina tarvittaissa. Niinpä
kaljatynnyriksi kolottiin suuresta kuusesta kuori, joka puristettiin
päistä umpinaiseksi lujilla pihdillä ja asetettiin kahden puun nojaan
syrjälleen seisomaan. Tähän tynnyriin, jota nimitettiin "tamman
mahaksi", lisättiin jauhoja ja vettä. Kun sitten yksi veljeksistä
muutti tänne asuntonsa, oli hänellä monta kovaa koetettavana. Niitä
kertoi ukko useita ja yksikin oli tällainen. Kun uutisasukkaan
lehmät olivat keväällä ensimäistä päivää laitumella, rutasi karhu
parhaan karjasta kuoliaaksi. Se jäi tosin karhulta syömättä, kun
paimen joutui hätään, mutta lihoja ei omistaja sittenkään saanut.
Yöllä tunkeutui ahma seinän alaitse aittaan ja kantoi lihat teille
tietymättömille.
Kokkosen kertomuksissa oli niin paljon mieltä kiinnittäviä paikkoja,
että Laulainen päätti kirjoittaa ne sanomalehteen. Hän oli kahden
vaiheella uskaltaisiko aikeestaan mainita Kokkoselle.
-- Onpa tällä kylällä merkilliset alkuvaiheensa, sanoi Laulainen ja
lisäsi varovaisesti: ei näistä ole kukaan kirjoittanut lehtiin.
-- Kukapa heistä olisi kirjoittanut, sillä ei niitä muista muut kuin
minä, sanoi ukko.
-- Niin, eihän niitä muut muista, mutta jos teidän kertomuksen mukaan
joku kirjoittaisi, tunnusteli Laulainen. Olisiko tuosta mitään, jos
minä koettaisin kirjoittaa.
-- Kirjoita vaan, jos osaat, kehoitti ukko. Pane siihen vielä lopuksi
että niin täällä ennen elettiin ja taisteltiin, mutta nyt jo ollaan
niin ylpeitä ja ylellisiä, että pitää olla vehnäskahvi kolme, neljä
kertaa päivässä, tahtoisivatpa toiset komeita koulukartanoitakin
rakentaa.
-- Kyllä minä niistäkin mainitsen, lupasi Laulainen. Hän oli
hyvillään, kun sai ukon suostumuksen.
Tuon kouluasian hän kyllä osaa sovittaa niin, ett'ei siitä pääse
Niiranen eikä Kokkonenkaan pahastumaan.
Ennen viikon loppua oli tämäkin kirjoitettuna ja kun
sattui kaupunkiin menevä, niin lähetti kirjoitukset ja
nimenmuutosilmoituksen lehden toimitukselle.
Viikon lopulla, oli Laulaisella vähän paha omatunto, kun lasten
hauskuuttaminen oli jäänyt kylänkäynti-touhussa unohduksiin. Nyt
hän koki korjata sitä ja laittoi lasten kanssa lopettajaispäiväksi
lehtikoristuksia tupaan ja ovien päälle. Lopettajaispuheessaan hän
ilmoitti lapsille tulevansa viikon tai kahden perästä takaisin ja
sitten he loma-aikoina laulavat ja leikkivät ja käyvät marjassakin
oikein suurella joukolla. Lapset jäivät hyvin iloisina odottamaan.
Hyvästillä käynti Alapihassa ei onnistunut. Hän ei saanut
pienintäkään tilaisuutta tutkia Annan mielialaa häntä kohtaan.
Täytyi erota aivan tavallisen vieraan tavalla. Ainoa mielen hyvike
oli siinä, kun sai jättää Annalle nuo kirjaston aluksi aijotut
kirjat, joiden laitoihin oli vetänyt hienoja viivoja niiden lauseiden
kohdalle, jotka jollain tavalla puhuivat hänen puolestansa. Sellaisia
oli useita "Neuvonantajassa nuorisolle", kun vaan nyt Anna ne oikein
ymmärtäisi.