Viikon viimeisinä iltoina tuli Laulaiselle kiire, sillä ensimäinen
kirjoitus-ilta oli kulunut haaveiluissa ja alkusanoja etsiessä. Nyt
olivat sanat löytyneet ja muutakin kirjoitusta tullut niin pitkältä
että uskalsi epäilemättä lähettää lasten mukana ilmoituksen kylälle,
että hän pitää sunnuntaina puolenpäivän jälkeen sunnuntaikoulua
lasten kanssa ja sen perästä esitelmän vanhemmille ihmisille lasten
kasvatuksesta ja opetuksesta.
Vaikka Laulainen oli tottunut puhumaan hätäilemättä suuremmankin
joukon kuullen, niin nytpä pakkautui pelkomieli vaivaamaan. Ei ollut
enää yötäkään välillä. Kaikissa kylän taloissa puuhailevat ihmiset
lähteäkseen koulua ja luentoa kuulemaan. Tämä arkuuden tunne ei
ottanut poistuakseen yhdessä paikassa istuin, vaan täytyi lähteä
kävelemään.
Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten
mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala,
mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita
pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin
katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo
viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se
näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.
Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.
Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.
Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se
näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen
ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja
jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama
hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa
valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa
tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen
ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat
unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta
silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen
laulut.
* * * * *
Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla.
Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen
pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista
merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.
Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi
ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä
kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan
sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi
puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä
apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin
liepeeseen.
Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos
milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja,
Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan
ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua.
Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu.
Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä
tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin
perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään
ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein
hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:
-- Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.
-- Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten
opettajaksi, vai oliko halua?
Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan
kiireelle joutunutkaan.
-- Pitäähän siihen toki olla haluakin, virkkoi hän viimein.
-- Niin pitäisi olla, vahvisti Kokkonen. Mutta palkkapaimenia taitaa
olla suuri osa.
-- Mitkä isännän mielestä ovat palkkapaimenia? kysyi Laulainen
varovasti.
-- Jotka toisin opettavat ja toisin elävät, vastasi Kokkonen.
Laulainen oli luullut ukon tarkoittavan niitä, jotka hakevat
suurempaa palkkaa, mutta huomasi erehtyneensä ja vastasi vähän nolona:
-- Eihän tämä syntinen ihminen uskalla kehua elämäänsä.
-- En minä sinua tarkoittanut, kun en vielä oikein tunnekaan,
lohdutteli Kokkonen omalla tavallaan.
Uusien vierasten kammariin tulo vapautti jatkamasta tämän suuntaista
keskustelua. Niitä oli kaksi naista, Alapihan Anna ja toinen
ijäkkään puoleinen emäntä, jolla oli suora ryhti ja oman arvonsa
tuntoa ilmaisevat kasvonpiirteet. Ne tulivat huoneeseen rohkeasti,
ilman talon isännän työntämättä ja asettuivat istumaan toiselle
puolen huonetta. Laulainen meni tervehtimään, mutta ei uskaltanut
jäädä vähäksikään aikaa puhuttelemaan, sillä tuo Kokkonen saattoi
kulmakarvainsa alta katsellen huomata vaikka mitä. Hän palasi ukon
rinnalle istumaan ja ettei se arvaisi hänen panneen mitään huomiota
nuorempaan naiseen kysyi hiljaa:
-- Mistä talosta tämä viimeksi tullut emäntä on?
-- Se on tästä mäen takaa, Putkinotkon talosta, tämän Hukkasen veljen
emäntä.
Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi
kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen
pois kammarista virkkoi:
-- Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.
Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli
jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on
loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan
luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu
alettava.
-- Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi
Niiranen.
-- Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.
Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat
viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän
evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän
Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia.
Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen
syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan
hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä
veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan
istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan.
Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia
kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille,
miten pitkälle hän kykenee selittämään.
Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset
saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta.
Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta,
sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.
Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän
katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet
pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.
-- Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän
katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta
kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa,
mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin,
kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita
on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole
siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät
puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa,
sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei
lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he
jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään
unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat
tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka
kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi
panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että
lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että
rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään.
Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri
vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia
sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja
tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien
lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi
löytänyt.
Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten
kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset
oppivat vanhemmilta ihmisiltä.
Jälellä oli loppulauseet, mutta tämä olikin tärkein osa.
Näin on asianlaita, virkkoi hän vaihtaen vähän äänenpainoa. Voitte
ajatella, että niinpä on, vaan minkäpä sille voinee. Mutta kyllä
voipi, jos on hyvää tahtoa. On toimitettava niin, että lapsille
opetetaan hyvää vielä suuremmalla hartaudella kuin nuo huonojen
tapojen opettajat opettavat huonoa. Mutta tämä opetus ei tapahdu
jokaiselta. Se ei saa olla silloin tällöin vihapäällä pauhailemista,
joka opetus-tapa ei kantaisi hedelmiä pahaakaan opettaissa, jopa
että hyvää. Ymmärtäähän jokainen, mitä se vaikuttaisi, jos isä
harmistuneena pauhaisi pojalleen näin: sinä olet jo siksi suuri
poika, ett'et enää saa noin lapsellisesti ja sävyisästi haastella
tovereisi kanssa, vaan sinun pitää puhua vihaisesti kiroillen ja
uhkaillen. Poikaa varmaan hävettäisi, eikä hän tekisikään isän käskyn
mukaan. Mutta se on aivan toista, kun isä näyttää esimerkillä, miten
puhuttelun pitää tapahtua. Silloin poika tekee samoin, vaikkapa häntä
siitä kieltäisikin.
Mieluisimmatkin oppiaineet tulevat lapsille vastenmielisiksi, jos
heitä taitamattomasti pakoitetaan. Opettajan täytyy osata asettua
lasten kannalle ja näyttää, että hän itse on enin innostunut siihen,
mitä aijotaan oppia. Näin ollen pitäisi jokaisessa kylässä olla
erityinen, taitava opettaja, joka ohjaisi lapsia kaikkeen hyvään.
Silloin he aivan kuin itsestään tulisivat käsittämään, mikä on pahaa
ja kartettavaa. Mutta siihen tarvittaisiin vakituinen koulu, sillä
nämä silloin tällöin saadut opetukset unohtuvat pian ja jäävät usein
aivan hedelmää tuottamatta.
Tämä oli luennon loppu ja Laulainen istui odottamaan, minkä
vaikutuksen se teki kuulijoihin. Ajattelemisen aihetta se taisi
antaa, koska ei kukaan kiirehtinyt pois lähtöä. Talon isäntäkin oli
puheen ajan kärsinyt savustamispaastoa, mutta nyt hän jo kiireelle
touhusi tulta tupakkaansa. Jo nousi joku ulos lähteäkseen, vaan
silloin kohotti Niiranen päätään ja virkkoi:
-- Nytpä tässä kuultiin oikein toimen puhetta ja mitähän jos nyt
miesten koolla ollessa otetaan asiasta kiinni ja päätetään perustaa
koulu meidänkin kylälle.
Kaikki olivat äänettä.
-- Eikö kukaan ota asiasta puheeksi? kysyi taas Niiranen. Vai eikö
katsota koulua tarpeelliseksi, vaikka opettaja noin selvästi siitä
puhui.
-- Kyllähän koulu olisi hyvä olemassa, myönnytti joku isäntä.
-- Mitä koulua sinä Niiranen tarkoitat? kysyi Kokkonen.
-- Kansakoulua. Mitäs me muita kouluja.
-- Onhan meillä tämä kiertävä koulu, huomautti Kokkonen.
-- On on, mutta opettajahan itse sanoi, ettei siitä jää paljon
hedelmiä, kun on niin kovin lyhyt aika.
-- Poisko me tämä opettaja laitetaan? kysyi Kokkonen.
-- Eikä laiteta. On niitä opetettavia tällekin.
-- Ei meidän varoilla monia kouluja kustanneta, sanoi Kokkonen
varmemmin. Jos tämä opettaja pitää nuo puheensa ja tapansa, niin ei
tarvita sen enempää kouluja eikä opettajia.
Laulainen muisti lupauksensa ja kysyi:
-- Saisinko minä vielä sanoa vähän?
-- Saapi opettaja sanoa, kuului usealta taholta.
-- Asia on sillä lailla, alotti taas Laulainen, että olenhan minä
opettanut ja opetan edeskin päin minkä ennätän ja ymmärrän, mutta
aika on kovin lyhyt. Ennättää parhaiksi tutustua lapsiin ja vähän
saada oppimaan lukutaitoa, niin silloin täytyy jättää ne ja mennä
toiseen kylään. Ne vähät siemenet, joita on ennättänyt kylvää,
tallataan ja nokitaan jo seuraavana päivänä pois. Säilyneekö
kaikistellen huomiseksikaan. Muistan eräänkin sattuman, jolloin
pitkään ajattelin tätä samaa asiaa. Oli viimeinen opetuspäivä siinä
talossa, kevätkynnön aikana. Puhuin parhaallaan lapsille hyviä
neuvoja, kun pellolta kuului kyntäjän kiukkuinen kiroilu hevoselleen.
Muutamat lapset katselivat hämmästyneenä minuun, mutta toisista se ei
ollut mitään ihmeteltävää ja monta oli, jotka painoivat päänsä alas
ja naurahtelivat salaa. Ajattelin, että toteen meni taas puheeni.
Tuon kyntäjän kiroilun ne varmaan muistavat vielä vuosien perästä,
mutta tuskinpa yhtään minun sanaani. Toista olisi, jos saisi opettaa
pitemmän ajan erityisessä koulurakennuksessa, jossa ei olisi kaikkea
kuultavana ja jossa ennättäisi juurruttaa mieliin mikä on hyvää ja
mikä pahaa. Tämän ja muun vuoksi toivoisin, että kaikilla lapsilla
olisi vakinainen koulu.
Kokkonen otti ensiksi sanan vuoron ja alkoi:
-- Vaikka tämä on opettajan puhetta ja oikeata puhetta, niin
täytyy minun sitä vastustaa. Minä en ole käynyt koulua muuta kuin
rippikoulun, mutta ei minulta ole lapset oppineet kiroilemaan, ei
kyntäissäkään. Koulun käyneet ne vasta kiroilevatkin ja niitä ei näy
hävettävänkään kiroilemisensa. Sen minä kuulin omilla korvillani, kun
muutamille herroille annoin toissa syksynä luvan tulla metsästämään.
Ne ne vasta kiroilivat. Eikä siihen tarvinnut olla mitään asiata,
muuten vaan huvikseen, muun puheen höysteeksi. Ja varmaan ne olivat
koulun käyneitä ja oppineita, koska puhuivat ruotsia, että oli kai
kieli senkin seitsemällä sykkyrällä. Mutta suomeksi ne kiroilivat.
Siinä se on se kouluviisaus. Ei siitä jumalanpelko lisäänny. Sitä
rikkaan miehen elämätä ne elävät, josta opettaja äsken lapsille puhui.
Kokkonen oli kiivastunut ja kyllä hänenkin puheensa sai puolustajia.
Niirasta harmitti ja hän alkoi väittää:
-- Eläkööt herrat omaa elämäänsä, jotka ovat käyneet suuret
koulut, mitä me niistä otetaan verraksi. Meillä on vaan kysymys
kansakoulusta, jossa ei suuria viisauksia opeteta. Ja ett'ei Kokkosen
tarvitse pelätä villityksen opettajia ja kiroilijoita, niin otetaan
tämä Laulainen opettajaksi, luultavasti hän siihen suostuu.
Kaikki katsahtivat lisääntyneellä kunnioituksella Laulaiseen ja
tämä itse oli näin kaikkein kuullen annetusta tunnustuksesta niin
liikutettu, että vaivoin sai pidätetyksi ilon kyynelten puhkeamisen.
Puhumista ei uskaltanut ajatella aivan heti. Ei hän voinut katsoakaan
joukkoon päin, varsinkin kun tiesi, että Anna on siellä, ja varmaan
katsoo häneen.
Kokkonen ei antautunut vielä, vaan tarttui kiinni asiaan.
-- Onhan meillä tämä opettaja ilman uudestaan ottamatta, sanoi hän.
Ja jos opetusaika on lyhyt, niin pitennetään. Otetaan jo tämän kesän
ajaksi opettamaan ja maksetaan sellainen palkka, että kannattaa
olla. Eivät ne tuhansia markkoja maksavat koulurakennukset mitään
viisautta anna. Ei tässä niihin kustannuksiin ruveta niin kauvan kun
on tupa joka talossa. Vai paheneeko teidän tupanne kouluhuoneena?
Jos pahenee, niin ei minun tupani pahene. Siihen saapi tulla koulua
pitämään milloin tahansa. Tule vaan opettaja meille, kun muualta
loppuu koulunpito. Ruoka ja hoito ei maksa mitään. Ja jos nämä muut
eivät suorittane markkaa tai kahta kuulta lastensa opetuksesta, niin
hävetkööt toki puhuissaan toisesta koulusta. Minä pysyn puheessani ja
sanokaapa onko paljon jos maksatte markan lapsesta opettajalle kuussa?
-- Ei ole paljon, vastattiin monesta suusta.
-- Mielelläni minäkin maksan.
-- Kyllä minäkin.
-- Ei tuo paljo ole vaikka kaksikin.
Niiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:
-- Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?
-- Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta
iltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.
-- Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään
ajatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat
alas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä
seisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa
tapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa.
Oliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.
Niirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten
ihmetteli:
-- Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei
ymmärretä.
Kokkonen ei odottanut loppua.
-- Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat
pellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä.
Kyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria
rahoja oriilla.
-- Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen
ja meni harmissaan ulos.
Laulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi:
-- Mitenkäs nyt tehdään?
-- Eihän niille voi mitään, kun tuo Kokkonen on yllyttämässä, sanoi
Niiranen. Menköön nyt näin, vaan kesällä otetaan uudestaan, eikä
kutsuta Kokkosta siihen sotkemaan.
-- Niin kyllä, sanoi Laulainen, mutta katsahti samassa ympärilleen,
että kuuliko tätä muut.
Hän huomasi, ett'ei Niirasen aikomus ollut aivan rehellistä laatua.
-- Ei puhuta enempää tässä, sanoi Niiranenkin. Mennään meille.
-- Ei minun sovi lähteä niin kiireelle, luulisivat pahastuneen,
kieltäytyi Laulainen.
-- Niinpä kyllä. Hyvästi sitten vähäksi aikaa.
Laulainen palasi huoneeseen. Vieraat alkoivat lähteä kotiinsa.
Käymään kutsuja tuli kaikilta lähitalojen isänniltä ja emänniltä.
Laulainen kiitteli ja vakuutti käyvänsä, jos ei ennen niin
kesemmällä, kun tulee toisen kerran.
Talo oli kohta tyhjänä vieraista. Ainoastaan isännän veljen emäntä ja
Kokkonen tulivat kammariin.
-- Lähde nyt katsomaan, että miltä se minun rypypaikkani näyttää,
tulisitko sinä siellä toimeen, sanoi Kokkonen.
-- Minullakin oli aikomus pyytää opettajaa meillä käymään, vaikka en
vielä ennättänyt sanoa, virkkoi Putkinotkon emäntä.
-- Kumpasenko pyynnön minä osannen täyttää, arveli Laulainen.
-- Tulkaa meille, pyyteli emäntä. Tämän isännän kotiin osaatte
milloin hyvänsä arki-iltoina, mutta meille ei osaa yksinään. Meillä
olisi illalla tulleita sanomalehtiä luettavaksi.
-- Onpas tuollakin "Eevan tyttärellä" omenansa millä houkuttelee
puoleensa, hymähti Kokkonen leikissään.
-- Kylläpä ne vetääkin puoleensa, kun en ole viikkokauteen nähnyt
sanomalehtiä, tunnusti Laulainen. Hän ei muutenkaan halunnut tänä
iltana mennä Kokkosen kotiin, sillä Niiranen olisi sen kuultua
ajatellut että kovinpa se mieltyikin tuohon koulunsa suosijaan, kun
heti paikalla sinne riensi.
-- Jospa minä menen tällä kerralla tämän emännän kotona käymään ja
tulen jonakin toisena iltana teille.
-- Saman tekevä, sanoi Kokkonen ja heitti hyvästit.
Laulaisella oli ollut ajatus käydä heti Alapihassa, tunnustellakseen
Annan ajatusta esitelmästä ja kouluasian myttyyn menosta, mutta
sanomalehdetkin vetivät kovasti puoleensa. Niissä oli luultavasti
hänen viimeksi lähettämänsä uutiset.
-- Oliko niissä lehdissä mitään erityisempää? kysyi hän emännältä.
Hänellä oli salainen toivo, että jos emäntä olisi lukenut yhdenkään
noista uutisista.
-- Ei minulta tullut luetuksi muuta kuin kuolon ilmoitukset ja
avioliittoon kuuluutetut, sanoi emäntä. Poikani niitä luki koko illan
ja se minulle jäi mieleen, että ylioppilaita tulee kesä- ja heinäkuun
aikana pitämään luentoja näihin syrjäkyliin. Ei siinä mainittu kyläin
nimiä, vaan onko opettaja kuullut, tuleeko ne tänne Leppämäen kylälle.
-- En minä ole kuullut mitään koko asiasta, vastasi Laulainen. Sitäpä
pitää katsoa tarkemmin, kun mennään sinne.
Matkaa kulkiessa otti emäntä puheeksi kouluasian ja virkkoi:
-- Ei nämä isännät suostuneet tuohon opettajan ja Niirasen
kouluhommaan.
-- Eihän se ollut minun hommani, huomautti Laulainen. Isäntä
Niiranenhan sen vaan otti tuossa lopussa puheeksi.
-- Vai "tuossa lopussa vaan otti puheeksi", naurahteli emäntä.
Kertoihan minulle Anna, että on teillä ollut siitä ennenkin puhetta.
Laulainen joutui hämille, kun huomasi, ettei asia ole pidettykään
salaisuutena.
-- Annako sanoi, mitä se sanoi?
-- Jopa jouduitte kiinni, vaikka ette luullut minun tietävän, ilkkui
emäntä.
-- Niin kun luulette minun sitä hommanneen, vaikka enhän minä...
koetti Laulainen puolustaa itseään.
-- Kyllä minä ymmärsin, että kaikki kolme olette siinä osallisina.
Näinhän minä miten innolla Annakin kuunteli esitelmää ja sitten sitä
miesten väittelyä.
Emännän havainto oli Laulaiselle hyvin tervetullut, vaan hän tekeytyi
välinpitämättömäksi ja virkkoi:
-- Onhan se toki keskustelua seurannut, vaan mitäpä hän minun
puheestani.
-- Opettaja on aivan suotta niin tietämätönnä olevinaan,
sanoi emäntä. Kyllä minä ymmärrän koko jutun ja olisin suonut
kansakoulunkin tulevan. Mutta ei siitä kannata surra, jos eivät
suostuneetkaan. Onhan teillä sievä palkka tästäkin toimesta ja kun
ostatte pienen talon taikka torpan, jossa pitää pari palvelijaa ja
jos tekee itsekin kesällä työtä, niin ei ole mitään hätää.
Laulainen kuunteli kummastellen emännän juttelua ja kysyi:
-- Niinkö emäntä ajattelee, että minä oman etuni vuoksi puhuin tuon
kansakoulun puolesta?
-- En minä aivan niinkään, vaan että parempihan yhdessä paikassa
olisi opettaa. Ja varmaan Annakin sitä ajatteli.
-- On kyllä parempi yhdessä paikassa, mutta enhän minä ole uskaltanut
sellaista toivoa, vielä vähemmin luulen Annan ajatelleen, että minun
siihen pitäisi päästä. Mitä se siitä.
Emäntä naurahti salavihkaa ja virkkoi:
-- Mitäkö siitä? Sittenpähän olisi nähtynä.
-- Mitähän olisitte sitten nähnyt?
-- Sanonko suoraan ajatukseni?
-- Sanokaa vaan.
-- Niin uskon, että jos olisitte tähän kylään tullut opettajaksi,
eikä entistä morsianta liene, niin täältä se olisi löytynyt. Nyt se
on sanottu.
-- Jopa minä nyt ihmettelen, sanoi Laulainen.
-- Ei siinä mitään ihmettelemistä ole, ilkkui emäntä. Ja kuten jo
sanoin, ei tämänkään tarvitse säikäyttää: ostatte oman talon, niin
kaikki hyvin.
-- Kyllä olette suuressa erehdyksessä, sanoi Laulainen hämillään.
Talon ostoon tarvitaan rahaa ja velalla ostettuun taloon ei saa
emäntää sellaisesta paikasta, jota luulen tarkoittavanne.
-- Kyllä sellainen mies saa, joka osaa tuolla lailla puhua kuin
nytkin tuolla Hukkalan tuvassa, rohkaisi emäntä.
-- Liikoja luulette, teeskenteli Laulainen. Jos olisi suuri talo,
niin sitten ehkä.
-- Ei Anna huoli näistä sydänmaan tyhmistä pojantolkeroista, vaikka
olisi suunkin talo. Eikä ne uskalla mennä tarjoksikaan.
Laulainen muisti Samulin ja virkkoi:
-- On täällä päin sellaisiakin poikia, jotka eivät ole tolkeroita.
-- Ei ole Annan mieleistä yhtään, kyllä minä tiedän, väitti emäntä.
-- Silloin se ei näin juoksun päällä olevasta opettajastakaan välitä.
-- Niin minusta näytti, että välittää se. Minulla on tarkka silmä ja
muita pieniä merkkiä, kehui emäntä.
-- Saattaapa tarkkakin silmä pettää.
-- Harvoin se pettää ja unet vielä harvemmin.
-- Joko emäntä on nähnyt unenkin?
-- Näin mennä yönä aivan merkki-unen.
-- Kertokaapa, millainen se oli.
-- En minä kerro, nauraisitte sille.
-- Enkä nauraisi.
-- En kerro, vaan saatan minä sanoa mitä se merkitsi.
-- Hyvähän tuo on, kun senkään tietää. Sanokaa nyt.
-- No se merkitsi sitä, että Anna saapi lukumiehen.
-- Vai lukumiehen.
Laulainen oli pitävinään asiata leikkinä, vaikka oli halukas uskomaan
uniakin, kun ne tähän suuntaan menivät. Hän koetti houkutella emäntää
kertomaan unen sisältöäkin, mutta ei luvannut vielä kertoa. Siihen
sijaan kertoi emäntä monta merkkiunta omasta elämästään, niin ett'ei
Laulainen hupaisempaa matkaa osannut ajatellakaan. Perille päästyä
sai lukea ikävöimiään sanomalehtiä. Hän palasi maanantai-aamuna hyvin
tyytyväisenä koulupaikkaansa.