Laulainen oli pitänyt muutamina päivinä koulua Hukkalassa, kun
eräänä iltana valmistautui mennäkseen naapuritalossa käymään. Hän
ilmoitti emännälle, ett'ei tarvitse odottaa illalliselle, jos ei ala
hyvissä ajoin näkyä tulevaksi. Isäntäkin sattui kuulemaan heidän
keskustelunsa ja kysyi:
-- Mihinkä taloon opettaja aikoo mennä?
-- Tähän Alapihaan, vastasi Laulainen.
-- Onko Niiranen itse kutsunut käymään?
-- Itse se kutsui täällä käydessään.
-- Vai kutsui. Eipä se ole ennen kutsunut opettajaa kotonansa
käymään. Se on vihannut tätä kiertävää koulua ja tahtonut että
kansakoulu laitettaisiin. Joko olisi nyt leppynyt, koska on käynyt
kuuntelemassa ja kutsunut opettajaa kotiinsa.
-- Onhan se käynyt kaksi kertaa kuuntelemassa, vahvisti Laulainen
tuntien mielihyvää. Ja olisiko tuo Niiranen ennenkään vihannut
enemmän koulua kuin opettajaakaan, mutta ei ole muuten tullut
käyneeksi, eikä kutsuneeksi.
-- Vihannut on, aivan suoraan vihannut, väitti Hukkanen. Näkihän sen
siitäkin kun ei enää viime eikä toisena vuotena lähettänyt lapsiaan
tähän kouluun.
-- Kylläpä sitten pitänee uskoa, myönnytti Laulainen.
Hänen olisi haluttanut selittää asiata siihen suuntaan, että on
voinut silloin olla syytä koulussa, mutta omatunto ei oikein suosinut
"rikkojen ruopimista" entisen virkaveljen päälle ja niin hän lähti
keskustelua jatkamatta aikomaansa kyläpaikkaan.
Laulaiselle oli vieraisilla käynti niin totuttua, ettei hänellä ollut
sinne mennessä suuria valmistuksia. Puhui mitä talon joukotkin ja oli
iloinen taikka vakava, aina sen mukaan miltä ihmiset näyttivät. Tällä
kertaa oli vähän toisin. Kuulopuheista päättäen ei Niiranen ollut
noita tavallisia sydänmaan isäntiä, joille on samantekevää olipa
opetusasiat miten hyvänsä. Tämä on puuhannut kansakoulua kyläänsä,
eikä ole lähettänyt lapsiaan kiertävään kouluun viime vuosina.
Sellaiselle isännälle pitäisi olla mieliksi, muuten siitä saapi
vihamiehen.
Alapihaan tultua oli Laulainen tavallista varovaisempi puheissaan.
Kohta hän kuitenkin näki ettei Niiranen ollut mikään peljättävä.
Aivan ystävällisesti kyseli entisistä olopaikoista ja nykyisistä
koulumatkoista. Vähän aikaa näistä tarinoitua tahtoi jo katselemaan
rukiinlaihoja, sekä muita peltopuuhia, joka on maamiehen melkein
luotettavin ystävyyden osoitus.
Laihon katseleminen kävi hyvin ohimennen. Niiranen kiirehti oriinsa
luokse, jolla renki parhaallaan karhitsi ohramaata. Ori näytti olevan
Niirasen ylpeys ja uhkea eläin se olikin. Musta karva kiilteli kuin
sametti.
-- Panin vetämään karhia, ettei aivan köntistyisi seisoissaan, puheli
Niiranen taputellen oriinsa selkää. So Poju, maitahan vähän levähtää.
On jo toista kuukautta ollut ajamatta.
-- Taitaa olla hyvä hevonen, virkkoi Laulainen.
-- Onhan tämä hyvä Poju, mutta siitä vaan on ikävä kun ei täällä ole
kärrytietä.
-- Eikö tänne saisi tehdyksi? kysyi Laulainen.
-- Miksei saisi, vaan eihän nämä kyläläiset rupea tekemään, valitti
Niiranen.
-- Pitäisi pyytää koko kuntaa tekemään, neuvoi Laulainen.
-- Jo olen koettanut sitäkin, vaan kun nämä kyläläiset eivät ole
yksimielisiä pyytämään, niin eihän se asia pääse alkuunkaan, selitti
Niiranen.
-- Siitä pitäisi kirjoittaa sanomalehteen.
-- Kukapa täällä osannee niin hyvästi kirjoittaa, että se jotain
auttaisi, epäili Niiranen.
-- Jos minä koettaisin kirjoittaa, tarjoutui Laulainen. Isäntä
osannee selittää tien suunnan ja pituuden, sekä kuinka monelle
kyläkunnalle siitä on hyötyä.
-- Kyllä minä osaan selittää, sanoi Niiranen. Mutta mennään
huoneeseen siitä tuumimaan. Antaa oriin kävellä.
He alkoivat astella pihaan. Laulainen oli mielissään, kun sattui
sopiva tilaisuus tarjota apuansa näin mahtityössä, johon ei jokainen
pystynytkään.
Niiranen alkoi jo pihaan mennessä kertoa tien suunnasta, mutta se
keskeytyi vähäksi aikaa, kun hänelle johtui maitohuoneen ohitse
mennessä mieleen näyttää huoneen sisusta. Tytär Anna oli siellä
parhaallaan puhdistelemassa maitoastioita. Tämä ei ollut oikein
mielissään tulijoista ja virkkoi moittivasti:
-- Kun isä toi tänne vieraan juuri huonoimman järjestyksen aikana.
-- Ei me sinua häiritä, tee vaan työtäsi, sanoi Niiranen.
Hän tahtoi vaan näyttää vieraalle uutta voin vaivauspöytää ja
suurta jäähdytysammetta, jossa maitoastiat seisoivat jäiden ja
veden ympäröimänä. Laulainen ei nähnyt näissä mitään erityisempää
ja katselikin enemmän Annaa, joka pyörähteli notkeana ja tottuneen
tavalla suurten sinkkisten astiain ympärillä, jotka pienimmästäkin
jysähdyksestä antoivat kumajavan äänen. Annakin huomasi vieraan
tarkastelun ja virkkoi:
-- Meillä on nämä kermanerotuskapineet aivan vanhan aikaisia, vaikka
johan niitä on tuolla suuremmissa taloissa oikeita separaattoria.
-- On se ensi kevännä meilläkin, sanoi siihen Niiranen. Olen
päättänyt ostaa heti, kun myön tuon oriin.
-- Ja myötte noin kauniin oriin, sanoi Laulainen.
-- Joutuu minulle toinen ja vielä kauniimpi, kehui Niiranen. Pidän
minä toki ajohevosen, vaikk'ei kesällä pääsekään ajamaan.
-- Mutta jospa muutamien vuosien perästä pääseekin, kun ruvetaan
miehin puuhaan, hyvitteli Laulainen.
-- Jospa näkisi vielä sen ilopäivän, ihasteli Niiranen. Ehkä tämä
lehteen kirjoittamiskeino on hyvinkin hyvä.
He menivät kammariin, jossa Niiranen jatkoi kertomusta tien suunnasta
oikein perinpohjin. Siinä ei unohtunut mainitsematta vähäisinkään
notkelma eikä mäki. Kaikki puut ja suurimmat kivetkin tulivat askel
askeleelta huomioon otetuksi.
-- Ei niitä kaikkia tarvitse noin kovin tarkkaan kertoa, huomautti
Laulainen kun alkoi käydä pitkäksi kuunnella.
-- Minäpä kerron vähän lyhemmin, sanoi Niiranen, mutta alkoi aivan
entiseen tapaansa.
Kertomus keskeytyi kun renki tuli ilmoittamaan isännälle, että pelto
on karhittu ja kysyi uitetaanko oritta.
-- Liika kylmää nyt on vielä vesi hevosellekin, arveli Niiranen.
Mutta minä tulen toveriksi, niin pestään siellä lammin rannalla.
Olkoon vieras yksinään sen aikaa. Ja tulipa tuo Anna...
Tämä oli juuri tullut huoneeseen ja ymmärtäen isänsä viittauksen
istui pöydän luokse.
Laulaisesta oli mieleen puhetoverin vaihtuminen ja oli alkamaisillaan
keskustelun lehmien lypsystä ja voin valmistamisesta, kun Anna
ennätti sanoa:
-- Opettajalla oli ollut viime viikolla paljon lapsia, enemmän kuin
nyt.
-- Enemmän siellä oli. Samuliko teille sanoi? kysyi Laulainen.
-- Niin, Samuli. Se kertoi lasten olleen hyvin mieltyneitä teidän
kouluun. Lapset olivat oppineet paljon lauluja.
-- Lauluihinko Samuli arveli lasten parhaiten mieltyneen?
-- Ei Samuli ole niin sanonut, oikasi Anna kiireesti. Se vaan kertoi
kaikesta ja sanoi teidän pitäneen lopussa hyvin pitkän ja kauniin
puheen.
Laulainen uskoi kyllä puheensa kauniiksi, mutta ymmärsi kuitenkin
että Anna kiittelee sitä aivan aikomuksesta, häntä miellyttääkseen ja
se vähän nauratti. Hänenkin täytyi löytää jotain kiitettävää ja hän
virkkoi:
-- Se Samuli on hyvin älykäs ja kunnon poika.
-- Onhan se, myönnytti Anna. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.
-- Samaa kertoi Samuli tänne tullessa, sanoi Laulainen naurahtaen.
Teitä taitaa nuo koulumuistot vetää vieläkin toistenne seuraan.
Siihen huomioon minä Samulista tulin, vaikka sieltä lähtiessä
luulin, että minun seuraani se on niin mieltynyt että lähti raskasta
kirjalaukkua kantamaan.
-- Onko se mikä ihme, sanoi Anna terävästi ja kysyi: Vai tarkoittaako
opettaja muuta? Onko teille jo puhuttuna juoruja minusta ja Samulista?
-- Ei sanaakaan ole puhuneet sen syrjäisemmät kuin Samuli itse,
vakuutti Laulainen. Eikä sekään sen enempää, kuin että mainitsi
Julianan tuppautuvan hänelle puhemieheksi, milloin vaan täällä päin
käypi ja sattuu näkemään.
-- Sanoiko senkin että kenelle? kysyi Anna terävästi.
-- Ei sanonut, vakuutan sen.
-- Sitä minä, virkkoi Anna. Mutta siihen Julianaan minä suutun, kun
on saanut opettajan tuollaista uskomaan. Minä kuulin että olitte
käynyt Julianan mökissä tullessanne. Se on puoli hupsu se Juliana,
jolle olen nauranut tähän asti, vaan nyt minä suutun.
-- Ei toki pidä suuttua, kielteli Laulainen nauraen Annan
uhkauksille. Ei Juliana pahaa tarkoita. Hyväähän se on harrastavinaan.
-- Niinhän se on harrastavinaan, sanoi Anna loukkaantuneen äänellä.
Hyvin tietää että me ollaan serkukset ja yhtä kaikki luulee meitä
niin jumalattomiksi. Opettaja ei mahda sitä tietää.
-- Kyllä minä tiesin, tunnusti Laulainen vähän häpeissään.
-- Ja yhtä hyvin puhutte samalla lailla, sanoi Anna katsoen
moittivasti.
-- En tullut ajatelleeksi, kun joskus sattuu, että menevät...
-- Menkäät, vaan ei me olla pakanoita, vaikka asutaan näin
sydänmaalla...
Annan puhe keskeytyi, kun isäntä palasi orittaan huuhtelemasta.
Laulaisen mieltä jäi vaivaamaan epäonnistunut leikkipuheensa. Olisi
ollut jollain tavalla pyydettävä anteeksi, mutta isäntä ennätti tulla
ja nyt ei ehkä Anna antaudu hänen puheellensa ollenkaan.
-- Niin se tieasia, virkkoi Niiranen. Mutta tuolla ulkona käydessä
minä ajattelin että jos jätetään siitä asiasta kirjoittaminen
tuonnemmaksi.
-- Mitä varten tuonnemmaksi? kysyi Laulainen ajatellen että jos
isäntä epäilee hänen kirjoituskykyänsä.
Niiranen alkoi selittää:
-- Siinä tieasiassa on se paha vastus, että nämä muut pelkäävät sen
tulevan liika kalliiksi ja väittävät minun tahtovan yksin sen vuoksi,
kun on hyviä oriita, jotta saisin niillä ajaa. Mutta jos saataisiin
eräs toinen asia ensin päätetyksi, niin kyllä sitten tulisi tiekin.
Niin ovat kaikki ymmärtävät miehet sanoneet. Tänne pitäisi saada
ensin kansakoulu.
-- Vai niin, vai kansakoulu, virkkoi Laulainen pettyneen äänellä.
-- Niin, olisihan täällä lapsia siihenkin kouluun, mutta kukapa
täältä asti jaksaa käyttää nykyisessä koulussa, selitti Niiranen.
Olen jo pari kertaa puhunut oman koulun rakentamisesta, vaan ei
näitä saa minun puheella mihinkään taipumaan. Nyt sunnuntai-iltana
kuulin, että opettaja on siellä lankomiehen talossa puhunut siihen
tapaan ettei ihminen ole oppinsa puolesta sillä valmis, jos osaa
lukea ja vähän kirjoittaa, vaan että oppimista pitää jatkaa nuoruuden
aika kokonaan ja vielä vanhanakin. Silloin ajattelin että meidän
kylällä pitäisi pitää samanlainen puhe ja heti sen perästä ottaa
keskusteltavaksi ja päätettäväksi kansakoulun perustaminen.
Isännän esityksessä epäili Laulainen piilevän kiertävän koulun
halveksimista ja hän virkkoi:
-- En luule samanlaisen puheen paljon auttavan, sillä en minä
maininnut kansakoulun käynnistä mitään, sitä vaan teroitin että jos
ihminen jättää lukemisen, joka on sielun ruokkimista, niin sielulle
käypi aivan samoin kuin ruumiille: se kuihtuu vähitellen ja viimein
kuolee hengellisesti, vaikka ruumis vielä elää.
-- Täällä on puhuttava vähän toisella tavalla, niin kyllä se auttaa,
neuvoi Niiranen. Pitää lisätä, että jos lapset saisivat käydä koulua
yhteen jaksoon pitemmän aikaa, niin ei lukeminen jäisi vanhanakaan.
-- Voisi sitten vähän paremmin auttaa, myötteli Laulainen. Mutta
mies- vai naisopettajako siihen on ajateltu ottaa.
-- Ei siitä ole mitään ajateltu. Ennättää sen asian sittenkin
päättää, kun on koulu perustettu.
-- Vaan jos ei tule päätöksestä pitävä, ellei samalla sovita
opettajasta ja sen palkasta.
-- Tuumitaan sitten siellä, kunhan ensin alkuun päästäisiin, kierteli
Niiranen... Mutta se puhe pitää olla niin luita myöten menevä,
että tuokin vanha Kokkonen pehmiäisi. Sehän se on aina etumaisena
vastustamassa kaikkea, joka vähänkin maksaa.
-- Enhän minä niin mahtavia puheita osaa pitää, kuin paljo oppineet,
vaan jos nyt koettaisin jotain sanoa, virkkoi Laulainen merkitsevällä
äänenpainolla.
Niiranen sen ymmärsi, koska joutui hyvittelemään:
-- Kyllä minä luulen, ett'ei siihen sen oppineempia tarvita. Minä
näin viime maanantaina että Kokkonen kuunteli hyvin mielissään sitä
puhetta koulua alottaissa.
Laulainen tuli aivan hyvitetyksi ja virkkoi:
-- Jospa minä kirjoitan sen puheen valmiiksi. Ehkä täältä saapi
paperia, niin alotan jo tänä iltana.
-- Niin, kirjoittaa vaan, kehoitti Niiranen. On täällä Annalla
paperia, kunhan tulee.
Hän kertoi sitten vanhasta Kokkosesta ja muista vastustajistaan
nähtävästi siinä toivossa, että Laulainen osaisi paremmin valmistaa
puheensa.
Kohta tuli Anna laittamaan illallista pöytään.
-- Opettaja aikoo tänä iltana kirjoittaa, niin anna sinä muutamia
arkkia paperia, sanoi Niiranen.
-- Postipaperiako vai muuta? kysyi Anna.
-- Mitä hyvänsä, sanoi Laulainen. Ei se tule mihinkään tärkeään
tarpeeseen.
-- Vai ei tärkeään, vaikka niistä paperista lähtee alku kansakoulun
perustamiseen, sanoi Niiranen. Älä sinä Anna kerro muille. Meillä on
sellainen puuha, että opettaja valmistaa ensi sunnuntaiksi puheen,
jossa kehoittaa koulua perustamaan. Sitten siinä samassa koetetaan
saada asia päätetyksi.
-- Vai niin, virkkoi Anna asiaan innostuen. Tämäkö opettaja siihen
tulisi opettajaksi?
Laulainen ei ollut huomaavinaan Annan kysymystä, vaikka se oli niin
mieleinen, ettei tiennyt miten palkitseisi kysyjää. Niiranenkaan ei
ollut oikein kiireellinen vastaamaan. Viimein hän sanoi:
-- Eihän tämä opettaja jätä vakinaista virkaansa sen tautta.
-- Niin kyllä, huomasi Anna. Siihen kansakouluun ei taitaisi päästä
vakinaiseksi.
Laulainen ei puhunut vieläkään. Hän oli jo opettajan sukupuolta
kysyissään ajatellut, että jos pääsisi väliaikaiseksi opettajaksi
tämän kylän kouluun. Annastakin se oli alussa mahdollista, koska
kysyi sitä aivan ensimäiseksi. Täytyikö hänen itsensä pyrkiä, kun
eivät ymmärtäneet asiata. Lyhyen vaitiolon perästä hän jo julkaisi
ajatuksensa.
-- Onhan tämä vakinainen virka, mutta kyllä minä voisin tästä
luopua jos saisin muutamiakaan vuosia olla väliaikaisena opettajana
kansakoulussa.
-- Sitähän minäkin ajattelin, tarttui taas Anna puheeseen. Parempihan
yhdessä paikassa on olla, kuin kiertää ympäri pitäjää.
-- No jos sillä lailla tekee, myötteli Niiranen. Mutta mikä sitten
tulisi turvaksi, jos täytyisi ottaa vakinainen opettaja?
-- Jospa minä siihen mennessä saisin luetuksi niin paljon että voisin
parissa vuodessa suorittaa täydelliset tutkinnot, selitti Laulainen
aikomuksensa.
-- Eikö tässä nykyisessä virassa ollessa voi lukea?
-- Huonosti se käypi, sillä loma-ajat menevät hyväin kylänmiesten
kanssa jutellessa, ja näin ikään vieraissa istuissa.
-- Olisi pitänyt ennen tähän toimeen ryhtymistä lukea enempi.
-- Niinpä olisi pitänyt, mutta kukkaro sanoi että ei.
-- Velallahan monet muutkin kuuluvat koulunsa käyvän.
-- En löytänyt silloin niin hyviä ihmisiä.
-- Kyllä niitä olisi kyselemällä löytynyt, ainakin, takausmiehiä.
-- En löytänyt halukkaita siihenkään.
-- Liika vähä on tullut kysellyksi.
Laulaisella oli mielessä arvella että olisiko isäntä Niiranen halukas
auttamaan, jos tulisi avun tarvis, mutta jätti kuitenkin sanomatta.
Kohta illallisen syötyä neuvoi isäntä erityisen kammarin Laulaiselle,
jossa sai nukkua ja valmistaa rauhassa tuota tärkeätä puhetta.
Kammari oli nähtävästi talontyttären, sillä jokainen esine oli
asetettu paikalleen erityisellä huolella, eikä missään näkynyt
likapilkkua. Laulainen tunsi olevansa täällä kuin jossain pyhässä
paikassa ja heitti kohta kenkänsä, ettei niillä nuhraisi mitään
kohtaa.
Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä oli valmiina mustepullo
ja paperia. Mutta eihän siinä uskaltanut pullon korkkiakaan avata,
vielä vähemmin mustetta muuten liikutella. Tipahtaisi liinalle ja
sen nähtyä Anna varmaan ajattelisi että onpa aika töhrys sekin. Hän
toimitti varovasti liinan pois pöydältä ja nyt vasta uskalsi ottaa
kynän käteensä.
Mutta millä sanoilla se puhe piti alottaakaan. Tämä oli tuiki tärkeä
asia. Jos eivät alkusanat miellytä kuulijoita, niin silloin saattaa
mennä hyvä asia pilalle. Koulu jääpi perustamatta ja opettajaksi
pääsyn toivo raukeaa samalla. Kiertele vaan kuten tähänkin asti
ympäri pitäjää ja elä ihmisten armopaloista. Mutta jos puhe
miellyttäisi alusta loppuun, niin sitten saattaisi seurata vaikka
mitkä muut onnet sen mukana.
Laulaisen aivoissa alkoi leijailla niin kauniita tulevaisuuden kuvia,
että täytyi laskea kynä pöydälle ja nousta sukkasillaan kävelemään.
Niin, hän opettaisi ja lukisi ja kun sillä keinoin olisi saanut
karttumaan tietoja ja koulunkäyntiin varoja, niin sitten suorittaisi
seminaarikurssin ja tulisi tänne takaisin.
Tätäkin ihanampi ajatus syntyi edellisen johdosta, mutta sitä ei
uskaltanut vapaasti ajatellakaan ennen kuin tietäisi kuinka tämä
kouluhomma päättyy. Mutta jos se päättyisi hyvin, niin silloin
hänen tiensä kulkisi usein tämän talon kautta. Sillä vaikka hän oli
kävellyt kolmessa pitäjässä ja nähnyt nuoria naisia viehättäviä ja
enemmän viehättäviä, niin ei yksikään ollut katsonut häneen niin
rehellisen kauniisti kuin Anna. Olipa vielä tänä iltana ilmaissut
osanottonsa hänen tulevaisuudestaan. Se voisi merkitä jotain, mutta
ainoastaan sitten. Siihen asti täytyy olla aivan hiljaa, sillä
eipä tällaisesta kodista mahtane tehdä mieli pitäjään niukoille
eväille. Vaan jos tämä asia onnistuisi, niin kyllä sitten. Hän
istui, päästäkseen kirjoittamisen alkuun, mutta innostui uudestaan
kuvittelemaan, että miten ihanata olisikaan olla kihloissa.
Saisi kävellä julkisesti käsikädessä ja jos joutuisi ulommaksi
opintomatkalle, niin sieltä aina kirjoittaisi joka viikko pitkiä
kirjeitä. Ei silloin tarvitseisi hakea sanoja, niitä tulisi
runomitassakin ja miten pitkältä hyvänsä.
Vaikka nämä toiveet olivat vielä näin hämäriä, täytyi hänen jo nyt
paikalla, kesken kiireen koetella kuinka kauniisti kirjoitus sujuisi
silloin. Runoa se lähti ja kuului:
Äl armas Annani ikävöi,
Jos kaukana täytyy olla.
Sua muistan päivin, muistan öin,
Oot aina muistossa mulla.
Jos unohtuiskin taivas, maa,
Et unohdu sinä milloinkaan.
Kuinka ihanata! ihaili hän moneen kertaan sepittämäänsä värssyä...
Mutta se puhe ja ne alkusanat...