Kaksi miestä käveli keväisenä sunnuntai-iltana kapeata metsäpolkua,
jossa oli lumen sulamisen jäleltä vesihautoja sekä toisin paikoin
juoksevia vesinoroja. Edellä-kulkeva mies oli nuorempi ja harppaili
hipristelemättä pahimpainkin paikkain ylitse, niin että kupeella
riippuva, kulmikas kirjalaukku jyskähti aina hyppäyksen päässä kylkeä
vasten.
-- Kohta tästä päästäisiin kuivemmille maille, lohdutteli hän
jälempänä tulevaa, joka varovaisin askelin kierteli mättäitä ja
puiden juuria myöten.
Jälkimäistäkään ei olisi ikä eikä kuorma estänyt hyppäämästä, mutta
tämä näkyi valinneen varovaisen matkankulkutavan.
-- Joko me aletaan kylää lähestyä? kysyi hän vastaukseksi, päästyänsä
tasaisemmalle maalle.
-- Ei aivan heti, mutta kohta ollaan kirkkotiellä, vastasi toinen.
-- Onko se oikea hiekotettu maantie?
-- Ei täällä toki hiekotettuja teitä tunnetakaan, nauroi edellinen.
Onpahan vaan semmonen tie, jota pääsee reellä näin kesälläkin.
-- Ajetaanko täällä sulaakin maata reellä kirkkoon?
-- Ei toki sinne asti, vaan tuonne rantaan, josta sitten pääsee
veneellä, selitti toinen ja kysyi: Eikö opettaja ole milloinkaan
ennen käynyt täällä Leppämäen kylällä?
-- En ole käynyt, vastasi opettajaksi nimitetty. Ensimäinen kerta
tämä on.
-- Niin, ensimäistä vuottahan te olettekin meidän pitäjässä, huomasi
kysyjä ja alkoi kertoa: Tämä kylä on vielä enemmän sydänmaalla kuin
meidän kylä. Yksi kyläkunta vaan on vielä etempänä kirkosta tällä
puolella pitäjästä ja sitten tuolla toisella puolella pitäjästä tuo
Rumpukan perukka.
-- Matkaa on jo tännekin, sanoi opettaja. Ei suinkaan Samuli aikone
tänä iltana takaisin palata.
-- En toki näin myöhällä, vastasi Samuliksi nimitetty. Ei minulla ole
mitään kiirettä kotiin. Hauskempihan kylässä on ollakin kuin kotona.
-- Vai niin on Samulista, naurahti opettaja. Olisikohan sittenkin,
jos täytyisi olla kuukausittain kylässä.
-- En minä luulisi tulevan ikävän sittenkään, väitti Samuli.
-- Samulinpa pitäisi käydä vielä vähän koulua ja ruveta tällaiseksi
kiertäväksi opettajaksi, niin saisi käydä monessa kylässä, esitteli
opettaja.
Samulista ei näyttänyt esitys olevan pahaan mieleen, vaan alkoi
kuitenkin tehdä esteitä.
-- Ei minusta tulisi opettajaa, hän sanoi. Siinä pitäisi osata puhua
hyvin kauniisti ja pitkään, ett'en minä osaisi ollenkaan.
-- Ei siinä tarvitse kovin pitkiä puheita pitää, sanoi toinen.
Luettaa vaan ja toisinansa vähän kyselee.
-- Puhuittepahan tänäkin päivänä lähes tunnin ajan yhteen perään,
huomautti Samuli.
-- Tämä oli puhe lasten vanhemmille, selitti toinen. Ei nämä ole
pakollisia pitää. Minä olen vaan omasta halustani muutamissa kylissä
puhunut näin sunnuntaina.
-- Sitäpä ne toivoisi jokaiselta, sanoi Samuli. Kaikki kiittelivät
puhetta kauniiksi ja sanoivat, ett'ei entiseltä opettajalta olisi
sillä lailla lähtenyt. Puhutteko ensi sunnuntainakin? Minä tulisin
ehkä taas kuuntelemaan.
-- En osaa vielä sanoa, vastasi opettaja. Minkälaisia mahtanevat
olla ihmiset tällä kylällä. Jos ovat haluttomia, niin eihän niille
väkisin. Olisiko talotkaan niin lähekkäin että voisi vaivata näin
vähäistä puhetta kuulemaan.
-- Ei tämä ollut niin vähäinen, hyvitteli Samuli. Mökin Ananiaksen
Ulla näkyi ihan itkevän kuunnellessaan. Kyllä ihmiset tulisivat
täälläkin. On siinä yksillä pelloilla neljä taloa, eikä ne ole
toisetkaan monen kilometrin päässä. Hukkala ja Alapiha ovat aivan
lähekkäin, Kokkola ja Karhula vähän tuonnempana.
-- Samuli on varmaan käynyt täällä usein, koska tietää niin tarkkaan
talojen nimet, arveli opettaja.
-- Olen minä toki käynyt, kun äitini on siitä Alapihasta kotoisin,
sanoi Samuli. Kuulinhan minä Kokkolan vanhalta isännältä, miten se
kylä on syntynytkin. Isonvihan aikana sanoi tulleen ensimäisten
asukasten ja niiden elämästä se kertoi kaikellaisia kummia, mitenkä
karhut ovat repineet lehmiä ja ahmat kantaneet lihat aitasta.
-- Sen vuoksi siellä mahtaakin olla talot petoeläinten nimillä,
arveli opettaja.
-- Ei ne sen vuoksi, tiesi Samuli, vaan kun siellä ovat asukkaat
Hukkasia ja Kokkosia enimmäkseen. Eno on vaan yksinään Niirasia ja
enon isä on mennyt sinne paljon myöhemmin kuin muut suvut.
-- Vai niin, sanoi opettaja. Pitääpä niistä asioista siellä ollessaan
kysellä. Ne ovat hyvin hupaisia kuulla nuo kertomukset vanhoista
asukkaista. Mielellään niitä sanomalehtikin ottaisi, jos tulisi
kirjoitetuksi ja sinne lähetetyksi.
-- Opettaja taitaa aina välistä kirjoittaa sanomalehteen, sanoi
Samuli mielistellen. Teidän kirjoittamaksi arvelivat talvella sitä,
jossa sanottiin että "Kivimäen kylän nuoret miehet ovat tulleet
niin ahkeroiksi neljänkuninkaan kirjojen lukijoiksi, että tuskin
yhtenäkään yönä sammuu näiden lukusankarien tulet talojen saunoista".
Opettajan kasvoista näkyi että huomaavaisuus miellytti ja hän vastasi:
-- Kirjoitinhan minä, kun ne sunnuntaipäivinäkin löivät korttia,
vieläpä veivät keskenkasvusia, koulussa käypiä poikiakin mukaansa.
Enkä sitä salaa kirjoittanutkaan; minä uhkasin kaikkien kuullen.
-- Ei sinne meidän kylälle uhkausta kuulunut, vaan siitä ne
arvasivat, kun oli lopussa, kahden viivan välissä, sana --laine--.
-- Sitähän minä olen käyttänyt nimimerkkinä, jos on sattunut jotain
pitempätä asiata, myönsi opettaja.
He olivat jo joutuneet tuolle ennen mainitulle kirkkotielle, jossa
aukean ahon keskellä näkyi pieni, vanha mökki.
-- Onkohan tuossa mökissä lehmiä? kysyi opettaja kohdalle tultua.
-- On siinä lehmä, tiesi Samuli. Mitä opettaja siitä kysyy?
-- Niin kysyn, että jos siitä saisi piimällä sekoitettua vettä
juodakseen. Janottaa niin armottomasti ja paljaalla vedellä se vaan
kiihtyy.
-- Kyllä siitä saapi, uskoi Samuli. Mielellään se Julja antaa
juomista. Tämä on enon maalla oleva mökki.
-- Vai niin. Mennään sitten yhdessä.
-- Menkäähän yksinänne, sanoi Samuli. Minä istun ja odotan täällä.
-- Mitä varten täällä istua, jos ei janotakaan. Samuli virkkoi
naurahtaen:
-- Sen Juljan pakinoista ei tahdo päästä erilleen, jos sinne menee.
-- Onko mökissä niin puhelias Juliana.
-- Kyllä sen kuulette.
-- Minäpä menen yksinäni, sanoi opettaja. Ei se minua tuntematonta
saane pitkältä viivytellyksi.
Juliana oli huomannut matkamiehet ja tullut ulos, mutta nähtyään
toisen kääntyvän heille, hyökkäsi takaisin tupaansa. Opettaja
ilmoitti heti ovesta astuttua asian. Juliana tarttui tuopin korvaan,
mutta uteliaisuus esti liikkeelle lähtemästä ennen kuin kysyi:
-- Mistä tämä vieras on, kun minä en tunne?
Hänen päänsä tutisi uteliaisuudesta ja pienten vilkkuvain silmäin
luomet tempoilivat lakkaamatta, saadakseen näköaukot mitä suurimmiksi.
-- Minä olen tämän pitäjän lasten opettaja, vastasi vieras.
-- Vai se opettaja, huudahti Juliana ja meni tökkäämään tervettä
oikein lujalla kädellä. Minä kun en tuntenut. Nytkö te tulette meidän
kylälle?
-- Nythän minä tulen, vastasi opettaja. Mutta saisinko sitä juomista.
-- Ja toki!
Nyt lähti Juliana pyrynä liikkeelle, eikä viipynytkään kauan.
-- Istukaa toki lepuuttamaan jalkaanne, houkutteli hän ennen kun
antoi juoma-astian.
Kun vieras oli seurannut kehoitusta, alkoi Juliana innoissaan puhella:
-- Olenhan minä kuullut paljonkin opettajasta, vaikka en ennen ole
nähnyt. Viime lukukinkerin lopussa oli aivan kilvan kahakka, että
kuka saapi koulun kotiinsa, kuin tiesivät että on uusi opettaja.
Entisen opettajan ollessa ne jukkaroivat koulua vastaan ottaissaan.
Tunsitteko entisen opettajan?
-- En tuntenut, vastasi vieras laskien tuopin pöydälle. Kyllä nyt
jano erosi. Kiitoksia paljon.
Juliana ei joutanut kiitoksia kuuntelemaan, vaan jatkoi:
-- Vai ette tuntenut entistä opettajaa! Se oli poikamies, ja siitähän
se jupakka taisi tullakin. Joko teillä on emäntä, tai rouva?
-- Eipä ole vielä kumpaakaan.
-- Vai ei. Joko olette miten iällä?
-- Johan se on kolmaskymmen loppupuolillaan.
-- Loppupuolillaan! huudahti Juliana. Minä sanoin, kun ne isännät
ja emännät sysivät sitä entistä opettajaa, että jos vaan sattuisin
puheikkain, niin sanoisin että pitäisi ottaa rouva, niin loppuisi se
jupakka. Tokko teillä on vielä katsottuakaan?
-- Eipä ole katsottuakaan, vastasi toinen yhtä totisena kuin jos
olisi ollut kysymys ohran siemenen ostosta.
-- Niinkö on, surkutteli Juliana. Ja kuinka monta vuotta olette ollut
opettajana?
-- Valehtelijan määrän.
Julianata ei pysäyttänyt näinkään hämärä vastaus.
-- Vai seitsemän vuotta, sanoi hän. Yhdessäkö pitäjässä?
-- Kolmas tämä jo on käveltävänä.
-- Kolmas, eikä vieläkään ole löytynyt. Miten suuri teillä on palkka?
-- Onhan sitä kolmisenkymmentä hehtoa jyviä ja vähän rahaakin.
-- Niinkö suuri! ihmetteli Juliana. Sillähän eläisi jos kuinka
hyvästi kaksi henkeä. Eihän minun miehellä ollut jyvääkään yhteen
mennessä ja eletty on. Pitää nyt tästä meidän pitäjästä katsella
rouva.
Opettajaa tavallaan huvittikin Julianan harrastus, mutta hän muisti
aikomuksensa olla viipymättä ja virkkoi vakavana:
-- Täytyy jättää puheet toiseen kertaan, matkatoveri odottaa.
-- Nytkö jo, pahoitteli Juliana. Eihän tässä ole ennätetty mitään
puhua. Pitää minun vielä kysyä mitä opettaja on sukuisin, kun on
aivan unohtunut.
-- Laulainen minä olen, Vilhelm Laulainen.
-- Nyt se ei enää unehdu, vakuutti Juliana. Niin lauhkea nimi... Kuka
teillä on toverina?... Vai Samuli. Minäpä tulen saattamaan, että
sanon Samulille...
Laulainen jo naurahti salaa, kun kuuli ettei Samuliakaan sovi jättää
aivan puhuttelematta. Juliana meni juoksun hytäkässä sen luokse ja
alkoi torua:
-- Kun et tullut huoneeseen, että opettaja olisi voinut viipyä
pitemmältä. Mutta käytä jo koulupaikkaan mennessäsi opettajaa
Alapihassa. Anna on kotona. Minä kävin siellä päivällä.
-- Eikö eno olekaan kotona? kysyi Samuli.
-- Kotona oli ja kyllähän se enosikin pitää tästä opettajasta, vaikka
ei se siitä entisestä...
-- Mitä se Julja nyt hölpättää, keskeytti Samuli vihaisesti ja alkoi
hyvästiä sanomatta astua kylään päin.
Juliana jäi tielle ihmettelemään.
Laulainen asteli jonkun aikaa äänetönnä oppaansa perässä ja
ajatteli että onpa hyvä tietää mikä on ollut edellisen virkaveljen
kompastuskivi. Julianan puheista se kävi kyllin selville ja näyttää
olevan tottakin, koska Samuli keskeytti puheen niin kovin tuikeasti.
-- Taitaapa olla oivallinen kielikello tuo eukko, virkkoi Laulainen
vähän matkaa kuljettua.
-- Onhan se semmoinen, että syntyy siltä mikä juttu hyvänsä, vastasi
Samuli ja kysyi: Mitä se ennätti opettajalle lasketella?
-- Kyselihän se jotenkin tarkkaan minun elämäkertani, naurahti
Laulainen.
-- Eikö tuo muuta puhunut? uteli Samuli.
-- Jopa siinä sivussa esitteli emäntääkin.
-- Ketä tuo esitteli?
-- Ei ennättänyt nimeä mainita.
-- Sitä samaa se hupattaa jokaiselle poikamiehelle.
-- Onko Samulillekin?
-- Joka näkemässä toki. Ja harvoinhan se muualla näkeekään kuin
täällä enolassa käydessä.
-- Ketä se Samulille?
-- Se esittelee niin sopimattomia, etten minä viitsi mainitakaan,
sanoi Samuli.
Laulainen katsoi opettaja-arvoaan alentavaksi udella kovin tarkkaan
nuorten asioita, eikä jatkanut enään.
Kohta loppui metsä ja kylä tuli näkyviin. Se oli jotenkin korkean
ja kaarevan mäen läntisellä ja eteläisellä rinteellä. Matkamiesten
tullessa lännestä päin oli läntinen rinne aivan edessä ja sinne
ylhäälle, puiden latvoihin paistoi vielä laskeva aurinko. Alhaalla
oikealla näkyi soikea lampi, jonka tyyneen pintaan kuvastui rannalla
kasvavien koivujen puoliksi lehdittyneet varjot.
Kylässä vallitsi sunnuntai-illan hiljaisuus. Mäeltä juokseva pieni
puro teki jossain kiven kolossa pienen hyppäyksen ja sieltä kuului
hiljainen kohina.
-- Tämäpä kylä näyttää olevan hyvässä suojassa taivaan tuulilta ja
myrskyiltä, ihaili Laulainen.
-- Onhan tämä, myönnytti Samuli. Ei tänne tule hallakaan
ensimäiseksi. Marjojakin tänne tulee aina ja niitä syömässä minä
käyn täällä joka kesä. Tämä ensimäinen suurin talo, lähinnä lampia,
on enola; tämä ylempänä vasemmalla on se Hukkala. Sinne menisi tie
tästä suoraankin, vaan ei meille tule suurta mutkaa jos mennään tästä
Alapihan kautta.
-- Ei meillä ole enään aikaa talossa käydä, huomautti Laulainen.
Hän oli Julianan kesken jääneestä lauseesta ymmärtänyt, ett'ei siinä
talossa oltuna suopeita opettajille, ei ainakaan entiselle.
-- Ei käydä talossa, vaan mennäänhän siitä kautta, vastasi Samuli ja
käveli aikomaansa tietä.
-- Aikooko Samuli tulla tänne enolaansa yöksi? kysyi Laulainen.
-- Tänne minä tulen, jos vaan eivät ennätä ruveta nukkumaan.
-- Ei nuo niin aikaiseen ruvenne.
-- Aikaiseen ne näin sunnuntai-iltana rupeavat, jos ei ole ketään
odotettavaa, tiesi Samuli.
Kartanolle tultua ilmeni ett'ei ainakaan vielä ollut pelkoa
nukkumisesta. Tuvan ikkunasta näkyi miesten olkapäitä. Samuli
hidastutti askeleitaan, että heidät ennätettäisiin huomata. Jo
kääntyikin yhden kasvot ikkunaan päin, kohta toisen ja kolmannen.
Erillään olevan maitohuoneen ovi aukeni ja sieltä tuli nuori nainen,
valkoinen esiliina edessä. Se näkyi ihastuvan nähdessään Samulin ja
tuli sitä naurussa suin tervehtimään.
-- Tämä on lasten opettaja Laulainen, huomautti Samuli
matkatoveristaan.
Nainen kääntyi nyt tätä tervehtimään ja oli vielä iloisemman näköinen
kuin tavallisesti ollaan tuntematonta tervehtiessä.
-- Eikö vieraat tule huoneeseen, huomautti hän.
-- Ei nyt enää jouda, on niin kovin myöhä, kiitoksia paljon, vastasi
Laulainen ja alkoi siirrellä jalkojansa matkan mukaan.
Nainen kääntyi Samuliin päin ja sanoi hiljempaa:
-- Tulethan sinä tänne yöksi. Tule aivan heti. Samuli nyökäytti
päätänsä merkiksi ja jouduttautui matkatoverilleen tietä neuvomaan.
Kartanon taakse tultua kysyi Laulainen:
-- Oliko tämä se Anna, josta Juliana mainitsi.
-- Oli, vastasi Samuli lyhyesti.
-- Näyttää virkeältä ihmiseltä.
-- Onhan se. Me oltiin yhtä aikaa kansakoulussa.
-- Vai niin, vai käytetään täällä näinkin kaukaa kansakoulussa,
ihmetteli Laulainen.
-- Ei täällä ole muita käytettynä, virkkoi Samuli.
Nämä Samulin puheet menivät siihen suuntaan että Anna oli poikkeus
muista ja Laulainen johtui ajattelemaan että tämä saattaa olla sama,
jota Juliana esitteleekin enolassa käydessä hänelle. Ja jospa siinä
on, vähästä sukulaisuudesta huolimatta, perääkin. Kovin mieleistä oli
Samulista kirjalaukun kantaminen, vaikka isäntä oli siihen rengin
määrännyt. Marjat eivät olleet näin keväällä houkuttelemassa. Muu
siinä saattoi olla, eikä ollut ihmekään, sillä tyttö näytti jotenkin
kauniilta.
He olivat jo tulleet Hukkalan kartanolle. Täällä ei heitä kukaan
huomannut ennen tupaan menoa, jossa joukot istuivat illallispöydässä.
Isäntä Hukkanen, jörön ja karkean näköinen mies, istui pöydän päässä
ja muutamia suupaloja puraistuansa tuli tervehtimään ja pyytämään
kammariin.
-- Minä en enää malta, sanoi Samuli ja nousi jättämään hyvästit
opettajalle.
-- Yönselkäänkö aijot? kysyi Hukkanen.
-- En sen etemmäksi kuin tähän enolaan, selitti Samuli.
-- On meilläkin unta ja leipää yhden yön ajaksi, kehui isäntä.
-- En minä sitä pelkää, vaan kun on enola näin lähellä, niin menen
sinne, selitti Samuli myöntymättä.
-- Kyllähän minä sen arvasin, että sinne sinä menet.
Ja Samuli lähti.
Isäntä ja Laulainen menivät kammariin. Vastatulleesta oli huone outo
ja kolea. Kitkerä tupakan haju pisti nenään. Ei ollut ihmisissäkään
lämpöä. Hukkanen puhui vaan ilmoista, mutta sekin puhe tuli
katkonaiseksi, kun hänellä oli alituinen työ piipussaan, jota piti
kohennella ja vetää niin lakkaamatta, että savu nousi kuin kytevästä
suosta.
Yhtä vähän miellyttävä oli emäntäkin. Se kävellä tassutteli äänetönnä
kuin kone, eikä näyttänyt tietävän mistään muusta kuin kupistaan
ja kannikoistaan, joita kanteli kammarin pöydälle niin tavattomat
tarakat, että olisi luullut vähintään kymmenen henkeä olevan
ruokittavana. Isännän mielestä siinä oli sittenkin vähä, koska
ruvetessaan vieraan toverina keskeytynyttä syöntiänsä lopettelemaan
kutsui vielä tuopillisen piimää itsensä varalle.
Laulainen oli jo oppinut ymmärtämään, että missä ruumiin ravitseminen
on näin runsasta, siellä on turha ottaa puheeksikaan henkisempiä
asioita. Siksipä he söivät melkein äänettöminä ja kun isäntä
oli jälkiruuaksi tupruttanut paksun pilven savua, erkani kukin
nukkumapaikalleen.
-- Ohhoh, huokasi Laulainen yksin jäätyänsä. Taisinpa taas sattua
ikävään paikkaan. Ei sekään Samuli jäänyt yöksi. Sen kanssa osasi
puhella.
Hän katsoi ikkunasta naapuritaloon päin. Yhdestä huoneesta näkyi
tuli, vaikka oli vielä jotenkin valoisa. -- Siellä aijotaan valvoa
vieraan kanssa pitemmän aikaa, ajatteli Laulainen. Varmaan ne
kyselevät minusta ja mitähän Samuli sanonee. Muistaneeko oikein
kertoa siitä päivällä pidetystä puheesta. Näkee sen siitä jos tulevat
aamulla katsomaan koulun alottamista... Pitääpä niille ajatella vähän
kuulemista, että jos hyvinkin tulevat.
Hän otti laukustaan Uuden testamentin, jota selaili hämärän valossa.
Pian löytyi sopivat tekstin sanat. Mutta kun hän rupesi niistä puheen
sisältöä suunnittelemaan, niin ajatukset vierähtivätkin aivan muille
aloille. Ensin tuli mieleen kysymys oliko synti, jos niin sukulaiset,
kuin Anna ja Samuli, menisivät keskenänsä naimisiin. Se jäi kesken
ratkaisun, kun muistui mieleen Julianan kyselyt ja kehoitukset,
sekä lausunnot entisestä opettajasta. Täytyi aivan naurahtaa niitä
ajatellessa, varsinkin kun muisti miten kiire Julianalla oli ja miten
sen pienet silmät tempoilivat.
Ei nyt tullut mitään, tuskaili hän huomatessaan joutuneensa pois
alkuperäisestä ajatuksesta. Kaikista se vastuksen heittää. Jääköön
aamuun.
Hän pani kirjan pöydälle ja rupesi nukkumaan.