Kutjeikin ja Tsifirkin.
KUTJEIKIN. Mikä hornan villitys täällä on? Aamusta saakka on kaikki
mullin mallin.
TSIFIRKIN. Mutta meikäläisten on siihen tyytyminen. Työhön ei pääse
käsiksi, mutta työstä ei myöskään saa lähteä. Ja lisäksi on ruoka niin
huonoa -- tänäänkin päivällisellä muona loppui kesken.
KUTJEIKIN. Joll'ei mieleeni olisi juolahtanut poiketa tänne tullessani
sen akan luo, joka leipoo meidän ehtoollisleipämme, niin saisin nyt
nälissäni ulvoa kuin koira.
TSIFIRKIN. Kyllä täällä on oiva komento!
KUTJEIKIN. Oletko kuullut, veikkoseni, millainen elämä tämän talon
palvelijoilla on? Vaikka oletkin sotamies ja nähnyt tappeluita, niin
varmaankin kauhistuisit...
TSIFIRKIN. Kyllä minä olen itse nähnyt. (Huokaisee). Ohhoh sentään!
Ikäväksi käy.
KUTJEIKIN. Sydämmesi on murheelta liikutettu, Pafnutjevitsh.
KUTJEIKIN. Täytyy tässä jo murehtia. Aatelispojan on Luoja mulle
antanut oppilaaksi. Jo kolmatta vuotta ponnistelen hänen kanssaan,
mutta hän ei osaa kolmeenkaan saakka laskea.
KUTJEIKIN. Siis yksi ja sama murhe, kuin minulla. Jo neljättä vuotta
ahkeroitsen, mutta hän ei opi ainoatakaan uutta riviä, ja vanhaakin
opittua hän töin tuskin osaa tavu tavulta mongertaa.
TSIFIRKIN. Mutta kenenkäs syy? Heti kun hän ottaa rihvelin käteensä,
pistää se saksalainen nokkansa ovesta sisään: pojalle annetaan lupaa ja
minut työnnettäisiin kernaasti niskasta pellolle.
KUTJEIKIN. Sepä se on. Heti kun poika alkaa tavata katkismusta, hyökkää
se ulkomaalainen pakana kimppuun: oppilasta selitetään ja minua
kolhitaan.
TSIFIRKIN (rajuna). Antaisin vaikka toisen korvani, kun vaan saisin
kerrankin oikein sotamiehen tavalla opettaa sitä kirottua juoniniekkaa!
KUTJEIKIN. Tulkoon vaikka itku ja hampaiden kiristys, kunhan se pakana
vihdoinkin saisi palkkansa!