Samat, Prostakoff. Mitrofan ja Jeremejevna.
(Starodumin seuraavan puheen aikana Prostakoff ja Mitrofan, jotka
tulevat keskiovesta, asettuvat Starodumin taakse. Prostakoff on
valmiina häntä syleilemään, jahka vaan vuoro tulee, ja Mitrofan
aikoo astua suutelemaan kättä. Jeremejevna asettuu syrjään ja
seisoo, kädet ristissä, kuin kivettynyt, mulkoillen Starodumia,
arka kunnioituksen ilme kasvoissa.)
STARODUM (syleillen vastahakoisesti rouva Prostakoffia), Tämä armo
on aivan liikaa, rouva; tulisin ilmankin sitä aivan hyvin toimeen.
(Päästyään rouva Prostakoffin käsistä kääntyy toisaanne, mutta
siellä Skotinin, joka jo seisoo levitetyin käsin, heti sieppaa hänet
syliinsä). Mikä mies tämä on?
SKOTININ. Minä olen sisaren veli.
STARODUM (huomaten vielä Prostakoffin ja Mitrofanin, kärsimättömästi).
No keitä nuo vielä ovat?
PROSTAKOFF (syleillen). Minä olen vaimon mies. (Yht'aikaa).
MITROFAN (tarttuen käteen). Minä olen mamman poika.
MILON (Pravdinille). Nyt minä en esitä itseäni.
PRAVDIN (Milonille). Kyllä minä esitän sinut myöhemmin.
STARODUM (antamatta Mitrofanin suudella kättään). Tuo pyrkii kättä
suutelemaan: näyttää siltä, kuin aioittaisiin hänestä kasvattaa oikein
ylevä mies.
RVA PROSTAKOFF. Sano, Mitrofan kulta, hänelle: "Kuinka olisin, herra,
suutelematta kättäsi -- sinä olet toinen isäni."
MITROFAN. Kuinka olisin suutelematta kättäsi -- sinä olet isäni ...
(äidilleen) monesko?
RVA PROSTAKOFF. Toinen.
MITROFAN. Toinen? (Starodumille.) Toinen isäni, eno.
STARODUM. Kuuleppas, herraseni, minä en ole isäsi enkä enosi.
RVA PROSTAKOFF. Lapsi ehkä vaan ennustaa onneaan: kenties Jumala
vast'edes suo hänen todella päästä sisarenpojaksesi.
SKOTININ. Sepä hittoa! Miksi en minä kelpaisi sisarenpojaksi? Ai, ai
sinua, sisko!
RVA PROSTAKOFF (Skotininille). En minä sinun kanssasi viitsi riidellä!
(Starodumille). En ole eläissäni riidellyt kenenkään kanssa. Minulla
on sellainen luonto; vaikka toinen kuinka haukkuisi, minä en sano
sanaakaan. Ajattelen vaan itsekseni, että kai Jumala kostaa minun
vaimo raukan puolesta.
STARODUM. Sen heti huomasin, rouva, kun ovesta tänne ilmestyit.
PRAVDIN. Minä olen jo kolme päivää ollut näkemässä hänen
sävyisyyttään.
STARODUM. Sitä huvia minä en voi nauttia niin kauvaa. Sofia,
huomisaamuna lähdemme yhdessä Moskovaan.
RVA PROSTAKOFF. Voi, hyvä ystävä, mistä olet niin suuttunut?
PROSTAKOFF. Miksi tämä epäsuosio meitä kohtaan?
RVA PROSTAKOFF. Ettäkö me eroisimme rakkaasta Sofiastamme? Paljaasta
surusta minä ihan menehdyn!
PROSTAKOFF. Ja minä jo olen menehtynyt.
STARODUM. Koska niin rakastatte Sofiaa, niin tahdon teille ilmoittaa
ilahuttavan uutisen: vien hänet Moskovaan sitä varten, että hän siellä
saavuttaisi onnensa. Minulle on esitetty hänen sulhokseen muuan hyvin
ansiokas nuori mies, ja minä suostun heidän avioliittoonsa.
(Sofia näyttää peljästyvän, Prostakoff lyö kätensä yhteen,
Jeremejevna nyökkää surullisesti ja Pravdin on kummastuneen
ja pahastuneen näköinen).
RVA PROSTAKOFF. Voi, voi -- nyt minä kuolen! (Yht'aikaa).
MILON. Mitä ihmettä kuulen?
SKOTININ. No sun vietävä!
MITROFAN. Siitä nyt sait!
STARODUM (huomaten kaikkien hämmästyksen). Mitä tämä merkitsee?
(Sofialle.) Sofia kulta, sinäkin näyt hämmästyvän! Onko minun aikeeni
pahoittanut mieltäsi? Minä olen nyt isäsi sijassa. Luota siihen,
että tiedän oikeuteni. Nämä oikeudet eivät ulotu edemmäksi, kuin
hillitsemään tytärtä syöksymästä turmioon; mutta kelvollisen sulhasen
valinta riippuu kokonaan tyttären omasta sydämmestä. Ole siis huoletta:
sinun tuleva miehesi, jos hän vaan on arvoisesi, saa minusta todellisen
ystävän, ken tahansa hän lieneekin. Mene sinä vaan kenen vaimoksi
haluat.
(Kaikki riemastuvat taas).
SOFIA. Rakas eno, älkää epäilkö kuuliaisuuttani!
MILON (syrjään). Onpa se kunnon vanhus!
RVA PROSTAKOFF (iloisena). Se se vasta isä on! Sitä kelpaa kuulla!
Mene kenen vaimoksi vaan haluat, jos vaan mies hänet ansaitsee! Niin
juuri! Tässä ei vaan saa jättää huomaamatta sulhasta, joka jo on
tarjona. Jos kerran Sofiaa kosii hyvätapainen, sivistynyt ja nuori...
SKOTININ. Jo aikoja sitten lapsen iästä päässyt...
RVA PROSTAKOFF. Jonka omaisuus ei ole aivan pieni...
SKOTININ. Ja jolla on jokseenkin iso sikotarha...
RVA PROSTAKOFF. Niin sopikaamme asiasta heti ja Mikonpäiväksi häät!
(Yht'aikaa).
SKOTININ. Niin pistetään pienet kemut ja sitten pulskat häät!
STARODUM. Neuvonne ovat puolueettomia -- sen kyllä huomaan.
SKOTININ. Huomaatpa vielä muutakin, kun opit minua lähemmin tuntemaan.
Katso -- täällä on tällainen sekamelska. Tunnin päästä tulen puheillesi
kahden kesken, ja silloin sovimme asiasta. Kiittelemättä itseäni voin
sanoa, että minun kaltaisiani on hyvin vähän. (Menee).
STARODUM. Se on hyvin luultavaa.
RVA PROSTAKOFF. Rakas ystävä, älä kummastele veljeäni...
STARODUM. Niin, niin, hän on veljenne.
RVA PROSTAKOFF. Oma veli; olihan isäni nimi Skotinin. Isä vainajani nai
äiti vainajani; se oli syntyään Priplodin. Meitä lapsia oli kaikkiaan
kahdeksantoista kappaletta, mutta paitsi minua ja veljeäni, ne ovat
kaikki Jumalan tahdosta kuolleet. Toiset raahattiin saunasta kuolleina
-- kolme kuoli ryypättyään maitoa vaskikattilasta -- kaksi putosi
pääsiäisenä kirkontornista -- ja muut kuolivat, kun eivät jaksaneet
elää.
STARODUM. Kyllä näen, millaisia teidän vanhempannekin olivat.
RVA PROSTAKOFF. Vanhan ajan väkeä -- silloin oli toinen aika. Meille
ei opetettu mitään. Välistä hyvät ihmiset pyysivät isää panemaan
edes veljeni johonkin kouluun -- mutta isä vainajani tappeli käsin
ja jaloin vastaan -- olkoon hän ikuisesti autuas! Välistä hän oikein
huusikin: minä kiroon sen lapsen, joka pakanoilta mitään oppii, eikä
saa sellaista Skotininia ilmestyä, joka haluaisi oppia.
PRAVDIN. Kuitenkin te toimitatte pojallenne jotakin oppia.
RVA PROSTAKOFF. Mutta nythän on toinen aika. (Starodumille). Emme
säästä viimeistä kopeekkaakaan, jotta poikamme vaan oppisi kaikki.
Mitrofan istuu kirjojen kimpussa vuorokaudet läpeensä. Sillä on ihan
minun sydämmeni. Sääliksi käy, mutta sittenpä hänestä tuleekin oikein
miesten mies. Hän täyttää jo pian kuusitoista vuotta. Kelpaisi vaikka
kenen sulhaseksi, mutta kuitenkin hänellä on vielä opettajia, ja
nytkin tuolla eteisessä on kaksi odottamassa. (Nyökkää Jeremejevnalle,
jotta tämä kutsuisi heidät sisään). Ja Moskovassa me otimme hänen
opettajakseen erään ulkomaalaisen, oikein kuudeksi vuodeksi, ja
jott'eivät muut saisi häntä houkuteltua luotamme, niin me näytimme
kontrahdin poliisille. Hän sitoutui opettamaan, mitä vaan haluamme,
mutta meidän mielestämme hän opettakoon, mitä itse osaa. Me olemme
täyttäneet velvollisuutemme. Otimme saksalaisen ja sille me maksamme
rahat etukäteen kolmanneksittain. Haluaisin nyt niin sydämmestäni,
että sinä itse tarkastaisit, mitä kaikkea Mitrofan on oppinut.
STARODUM. Sitä olen huono arvostelemaan.
RVA PROSTAKOFF (huomaten Kutjeikinin ja Tsifirkinin). Tuossa ovat
hänen opettajansa! Enkös minä sanonut, että Mitrofan kultani ei saa
päivällä eikä yöllä rauhaa? Paha on kehua omaa lastansa, mutta sen
sanon, että onnellinen on se, jonka Jumala toimittaa hänen vaimokseen!
PRAVDIN. Hyvä on, mutta älkää sentään unhottako, rouva, että vieraanne
on juuri saapunut Moskovasta ja että hän nyt tarvitsee enemmän lepoa
kuin poikanne ylistystä.
STARODUM. Myönnän kyllä, että mielelläni lepäisin sekä matkasta että
kaikesta siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.
RVA PROSTAKOFF. Aivan niin, rakas vieraamme! Kaikki on valmiina. Itse
minä järjestin huoneen sinua varten.
STARODUM. Kiitos! Sofia, saata minua sinne!
RVA PROSTAKOFF. Entäs me? Salli tulla saattamaan minun, ja poikani ja
mieheni! Me kaikki kolme lupaamme sinun tähtesi mennä vaikka jalkasin
Kiieviin asti, jos vaan sovimme asiastamme.
STARODUM (Pravdinille). Milloinka taas tapaamme toisemme? Levättyäni
minä tulen tänne.
PRAVDIN. Saan siis kunnian nähdä teidät täällä.
STARODUM. Olen hyvin mielissäni siitä (nähdessään Milonin, joka
kunnioittavasti tervehtii, vastaa arvokkaasti hänen kumarrukseensa).
RVA PROSTAKOFF. Ole niin hyvä ja tule!
(Muut, paitsi opettajat, menevät; Pravdin ja Milon toiselle
puolelle, muut toiselle puolelle).