Samat, rouva Prostakoff ja Mitrofan.
RVA PROSTAKOFF. Sill'aikaa kuin hän lepää, niin lue sinä täällä edes
näön vuoksi, jotta kuuluisi hänen korviinsa saakka, kuinka ahkera sinä
olet, rakas Mitrofan poikani!
MITROFAN. Entäs sitten?
RVA PROSTAKOFF. Sitten menet naimisiin.
MITROFAN. Kuuleppas, äiti, minä teen mieliksesi ja luen sillä ehdolla,
että tämä on viimeinen kerta ja että vielä tänään on kihlajaiset.
RVA PROSTAKOFF. Tulee hetki, jolloin Jumalan tahto täyttyy.
MITROFAN. Minun tahtoni hetki on jo tullut: en tahdo lukea, vaan tahdon
naida. Itsehän sinä olet houkutellut minua -- syytä itseäsi! Kas nyt
minä jo istun työhön. (Tsifirkin veistää rihveliä).
RVA PROSTAKOFF. Ja minä istun tähän viereen. Kudon sulle pussia,
johon voit panna Sofian rahat.
MITROFAN. No anna tänne taulu, kuuletko linnan rotta! Sano nyt, mitä
pitää kirjoittaa!
TSIFIRKIN. Herra suvaitsee aina syyttä haukkua.
RVA PROSTAKOFF (kutoen). Kas mokomaa! Vai ei lapsi saisi haukkua
Pafnutjevitshia! Kylläpä osasi suuttua!
TSIFIRKIN. Mitä suuttumista siinä on! Sanoohan sananlasku: ei haukku
laukkua tee, joll'ei puulla päähän lyö.
MITROFAN. Määrää nyt laskettavaksi jotakin vanhaa äläkä kuhnaile.
TSIFIRKIN. Ainako vaan vanhaa? Jos me laskemme aina vanhoja laskuja,
niin me jäämme siihen paikkaan.
RVA PROSTAKOFF. Ei se sinuun kuulu, Pafnutjevitsh. Minusta on oikein
hyvä asia, ettei Mitrofan tahdo harpata liiaksi eteenpäin. Arvaahan
sen, mitä siitä tulisi, jos niin hyväpäinen yhä vaan haluaisi uutta
oppia -- mikäs sille riittäisi?
TSIFIRKIN. Lasku on seuraava: sinä suvaitsit, esimerkiksi, kävellä
pitkin maantietä minun kanssani, tai ottakaamme mukaamme myös tuo
Sidorovitsh. Löydettiin sitten me, kolme...
MITROFAN (kirjoittaa). Kolme.
TSIFIRKIN. Maantieltä, esimerkiksi, kolmesataa ruplaa.
MITROFAN (kirjoittaa). Kolmesataa.
TSIFIRKIN. Piti sitten ruveta jakamaan. Laskeppa nyt, paljonko tuli
mieheen?
MITROFAN (mutisee laskien). Yksi kerta kolme tekee kolme; yksi kerta
nolla tekee nolla.
RVA PROSTAKOFF. Mitä, mitä te aiotte jakaa?
MITROFAN. Ne kolmesataa ruplaa, jotka löysimme -- me kolme jaamme.
RVA PROSTAKOFF. Se valehtelee, äläkä usko! Kun löydät rahaa, niin älä
jaa kenenkään kanssa: ota itse kaikki, Mitrofan! Älä huoli tuommoisesta
tuhmasta opista!
MITROFAN. Kuuletko, Pafnutjevitsh -- anna toinen esimerkki!
TSIFIRKIN. Kirjoita sitten: Opetuksesta te maksatte minulle vuodessa
kymmenen ruplaa.
MITROFAN. Kymmenen.
TSIFIRKIN. Totta puhuen, nyt maksatte suotta: mutta jos sinä, nuori
herra, oppisit minulta jotakin, niin ei olisi kohtuutonta, jos
lisäisitte mulle palkkaa kymmenen ruplaa.
MITROFAN (mutisee laskien). Nolla ja nolla -- yhteensä nolla; yksi ja
yksi... (jää miettimään).
RVA PROSTAKOFF. Älä suotta vaivaa päätäsi, rakas poikani! Minä en anna
sille kopeekkaakaan lisää, eikä kannatakkaan antaa mokomasta opista.
Se vaan vaivaa sinua. Ell'ei rahaa ole, niin mitä laskemista siinä on,
ja jos taas rahaa on, niin kyllä me sen laskemme ilman Pafnutjevitshin
apua.
KUTJEIKIN. Oppitunti on siis lopussa, Pafnutjevitsh, kun kaksi
laskuesimerkkiä on ratkaistu. Tai rupeetteko vielä tarkastamaan niitä?
MITROFAN. Ei tarvita! Äiti ei niissä asioissa erehdy. Astuppas nyt,
Kutjeikin, tänne ja opeta eilistä.
KUTJEIKIN (avaa katkismuksen. Mitrofan ottaa puikon). Alkakaamme
tästä. Seuraa tarkkaan minua! "Minä olen maan mato."