Rva Prostakoff, Prostakoff ja Skotinin.
SKOTININ. Miksi ei täällä näy morsiantani? Missä se on? Jo tänä iltana
pitäisi olla kihlajaiset -- eiköhän jo olisi aika ilmoittaa hänelle,
että hänet naitetaan.
RVA PROSTAKOFF. Ehtiihän tuota vielä. Jos me suotta ennen aikojamme
puhumme hänelle asiasta, niin hän ehkä arvelee, että meidän täytyy
ikäänkuin pyytää hänen suostumustaan. Kyllä minä olen mieheni puolelta
hänen sukulaisensa, mutta totella hänen täytyy, vaikka olisi ihan
vieras.
PROSTAKOFF (Skotininille). Totta puhuakseni, me olemme kohdelleet
Sofiaa, kuin orpolasta. Silloin kun hänen isänsä kuoli, hän oli
vielä pikku lapsi. Hänen äitinsä, joka oli erään lankoni kautta vähän
niinkuin sukulaiseni, sai puoli vuotta takaperin halvauksen...
RVA PROSTAKOFF (on tekevinään ristinmerkin). Varjelkoon meitä Jumala!
PROSTAKOFF. Ja siihen se Sofian äiti kuoli. Hänellä oli kyllä eno,
muuan herra Starodum, mutta tämä oli jo aikoja sitten lähtenyt
Siperiaan; ja kun tuosta Starodumista ei ole moneen vuoteen kuulunut
yhtään mitään, niin me pidämme koko miestä kuolleena. Nähdessämme, että
Sofia jäi ihan yksikseen, me otimme hänet tänne maalle luoksemme ja
hoidamme hänen omaisuuttaan kuin omaamme.
RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä tänään noin leveästi jaarittelet: Veljeni
saattaa pian joutua siihen uskoon, että me olemme oman etumme tähden
ottaneet Sofian hoitoomme.
PROSTAKOFF. No mutta kuinka hän sellaista uskoisi? Emmehän me mitenkään
voi siirtää Sofian kiinteätä omaisuutta meidän omaksemme.
SKOTININ. Ja jos hänen irtaimistonsa onkin siirretty, niin en minä
siitä ruikuta. Nähkääs minä tahdon välttää kaikkia rettelöitä. Vaikka
naapurini ovatkin tehneet minulle niin paljon vääryyttä ja vahinkoa,
niin en vielä milloinkaan ole käräjöinyt. Sen sijaan että rupeisin
niiltä hakemaan korvausta, minä mieluummin kiskon vahingot takaisin
talonpojiltani -- ja sillä hyvä.
PROSTAKOFF. Se on totta, lankoni; tietäähän sen koko piirikuntamme,
mikä mestari sinä olet veroja kiskomaan.
RVA PROSTAKOFF. Saisitpa, veliseni, meitäkin hieman opettaa. Me,
näet, emme lainkaan osaa itse. Siitä saakka, kun olimme talonpojiltamme
ottaneet kaikki, mitä ikinä heillä vaan oli, emme enää saa niistä irti
yhtään mitään. Siinä sitä ollaan pulassa.
SKOTININ. Älä hätäile, sisko, kyllä minä opetan, kunpa vaan toimitatte
Sofian vaimokseni.
RVA PROSTAKOFF. No oletko sinä todella niin rakastunut siihen
tyttöletukkaan?
SKOTININ. Mitä vielä? Viisi minä itse tytöstä!
PROSTAKOFF. Vai senkö vuoksi Sofiaa haluat, että hänen maatilansa on
niin lähellä omaasi?
SKOTININ. En minä siitäkään paljoa välitä, mutta hänen maatilallaan on
jotakin sellaista, mitä halajan sydämineni pohjasta.
RVA PROSTAKOFF. Mitä kummaa siellä on?
SKOTININ. Nähkääs, minä rakastan sikoja, ja juuri morsiameni
maatilalla on semmoisia aika sikoja, että joka ikinen niistä, seisoen
takasorkillaan, olisi meitä kaikkia päätä pitempi.
PROSTAKOFF. Onpa se ihmeellistä, kuinka suvussa vallitsee sama
ominaisuus! Meidän Mitrofanimme on ihan enonsa kaltainen: hänkin, näet,
jo ihan pienestä asti on rakastanut sikoja yhtä hellästi kuin sinä.
Muistan vielä, kuinka hän kolmivuotiaana, nähdessään pienen porsaan,
rupesi ilosta vapisemaan.
SKOTININ. Todella! Mutta kun asiaa ajattelee, niin onhan se
luonnollista, että Mitrofan on sikoihin mieltynyt, koska hän kerran
on sisareni poika. Se on selvää yhtäläisyyttä. Mutta minkähän ihmeen
vuoksi minä sitten olen sellainen sikojen ystävä?
PROSTAKOFF. Eiköhän vaan siinäkin ole jotakin yhtäläisyyttä. Niin
ainakin minä arvelen.