Samat ja Skotinin.
SKOTININ (on tullessaan kuullut viime sanat). Ketä? Mistä? Minun
kihlajaispäivänäni! Pyydän sinua, sisko kulta, tällaisen juhlan vuoksi
lykkäämään rangaistuksen huomiseksi; mutta sitten huomenna, jos niin
suvaitset, minä itsekin olen kernaasti siinä puuhassa apuna. Niin totta
kuin olen Taras Skotinin, minusta ovat kaikki syyllisiä. Siinä kohden
olen ihan sinun kaltaisesi, sisar kultani. Mutta mistä sinä oikeastaan
olet noin suuttunut?
RVA PROSTAKOFF. No katso nyt, veliseni -- minä vetoon sinun
arvosteluusi. Mitrofan, astu tänne likemmäksi! Onko tuo takki liian
väljä?
SKOTININ. Ei ole.
PROSTAKOFF. Kyllä minäkin jo näen, että se on liian ahdas.
SKOTININ. Mitä vielä! Takkihan on ihan sopiva!
RVA PROSTAKOFF (Trishkalle). Korjaa luusi täältä! (Jeremejevnalle).
Mene nyt, Jeremejevna, antamaan pojalle suurusta. Kai sieltä jo pian
opettajatkin tulevat.
JEREMEJEVNA. Hän suvaitsi juuri äsken syödä koko viisi kakkua,
armollinen rouva.
RVA PROSTAKOFF. Ja siksi et raskitsisi hänelle antaa kuudetta, vai
mitä? Oletpa sinä säästäväinen, mutta varo itseäs!
JEREMEJEVNA. Syököön hän vaan terveydekseen! Minähän sanoin sen vaan
Mitrofan Terentjevitshin tähden. Ihan aamuun saakka hänen oli niin paha
olla.
RVA PROSTAKOFF. Herran tähden, mikäs sinua vaivaa, Mitrofan?
MITROFAN. Se on semmoista ilkeätä. Eilen illalla syönnin jälkeen se
minuun tuli.
SKOTININ. Poika oli kaiketi syönyt liian paljon.
MITROFAN. Illallako? Enhän minä silloin, eno, syönyt melkein mitään.
PROSTAKOFF. Minä sentään muistelen poikaseni, että sinä söit jotakin.
MITROFAN. Kyllä niin, jotakin! Suolattua lihaa muutaman viipaleen ja
piirakoita, muistaakseni, viisi tai kuusi kappaletta.
JEREMEJEVNA. Yöllä hän ehtimiseen pyysi juomista. Hän joikin kaljaa
koko kannullisen.
MITROFAN. Ja nyt päätäni oikein huimaa. Yöllä tuli tavantakaa silmiini
sellainen ilkeä näky.
RVA PROSTAKOFF. Mikä näky se oli, Mitrofan kulta?
MITROFAN. Väliin sinä, äiti, väliin tuo isä.
RVA PROSTAKOFF. Miten niin?
MITROFAN. Heti kun panin silmäni umpeen, näin unta, että sinä, äiti,
annoit isälle selkään.
PROSTAKOFF (syrjään). Hitto vie! Se uni käy toteen.
MITROFAN (heltyen). Minun kävi niin sääliksi.
RVA PROSTAKOFF (suuttuen). Ketä?
MITROFAN. Sinua, äiti, kun näytit niin kovin väsyvän, lyödessäsi isää.
RVA PROSTAKOFF. Syleile minua, sinä hyvä poika! Se mulla sentään on
ainoa lohdutus, että sinä olet niin kiltti.
SKOTININ. No, no, Mitrofan! Sinä näytkin olevan mamman poika etkä
papan.
PROSTAKOFF. Kyllä minäkin sitä rakastan, kuin isän tulee; se se vasta
on viisas lapsi ja päälle päätteeksi aika veitikka! Välistä olen niin
iloissani Mitrofanista, etten oikein usko häntä omaksi pojakseni.
SKOTININ. Mutta ainakin tällä kertaa tuo teidän veitikkanne näkyy
olevan huonolla tuulella.
RVA PROSTAKOFF. Pitäisiköhän lähettää noutamaan kaupungista tohtoria.
MITROFAN. Ei sitä tarvitse. Kyllä minä tästä itse ennen paranen. Jahka
ma menen sinne kyyhkyslakkaa katsomaan, ehkä sitä sitten hiljakseen...
RVA PROSTAKOFF. Ehkä niin Jumalan avulla vielä paranet. Mene sinä vaan
leikkimään mielesi mukaan, rakas Mitrofan. (Mitrofan ja Jeremejevna
lähtevät).