Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske
ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut,
joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat
kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta,
eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet,
niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui
siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras
halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se
hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan
hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut;
epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin
ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän
salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut
näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan
kutsuvan häntä veljekseen -- ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon
kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli
uudelleen voinut alkaa rukoilla.
Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa
ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset
hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon
pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden
erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä
kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet
kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert
hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden
ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään
nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.
Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti
hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert
sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui
viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena
pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.
Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta,
sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin
heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.
Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan.
Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin
vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi
hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää
nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi:
"en ... en ... ei vielä ... en tiedä ... en _voi_", heti kuin pastori
totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene
hänen luokseen?"
Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut:
"älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä ... hän tulisi
kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään
olen ... jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan ...
jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena
kuin olin ... hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea
kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen
saakka..."
Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi
silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli
sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet
epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen,
saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa.
Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan
ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.
"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle
kätensä.
"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja
kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.
Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat
muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat
luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta
repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään
toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut?
Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät
yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"
Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti
väsyneenä silmänsä.
"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla
äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani
taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun
täytyy tavata minut tässä tilassa, ... näin toivottomasti sairaana.
Vielä on jälellä kaksi kuukautta ... ymmärräthän ... en tahtonut
häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan
sinua... Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole
rehellistä ... sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi
tehdä paljon sellaista ... josta sitten ei kykene vastaamaan ... nyt
tilani herättää sinussa osanottoa ... sinä unohdat kaiken muun ...
mutta muistaos ... sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan
muutosta..."
Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi
kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.
Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän
vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun
puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.
"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin
kuuluvasti, "tarkoitan, että ... vaikka ... vaikka en olisi saanutkaan
sähkösanomaa ... olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa
saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt _liian_ paljon
tämän vuoden kuluessa ... en voi sitä nyt kuvailla ... sinä olet liian
heikko ... minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle
yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen ... oi, ystäväni,
kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä ... kaikki se on
palanut poroksi ... minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain
muuta ... jotain, minkä eteen kannattaa elää ... jotain, jonka sinä
olet opettava minulle ... johon olet johtava minua... Saanhan pysyä
luonasi ... tahdothan unhoittaa ... tarkoitan antaa anteeksi ...
minä..."
Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja
peitti uudelleen käsillään kasvonsa.
Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin
kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.
"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa -- minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin
elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin
sinulta mahdottomuuksia -- minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen.
Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä,
ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että,
joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa
työskennellä kuten ennen -- oletko varma siitä, ettet sitten enää
ikävöisi..."
"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan
revit sydämmeni kappaleiksi ... älä enää kysy noin ... en voi kestää
kauvemman... Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin
mielessäni, tiedän vaan _yhden_ asian, sen ettei minua enää koskaan, ei
milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun.
Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua
niin ... niin suuresti ... että uhrasin kaikki ... nyt en sitä ymmärrä.
Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä,
vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen ...
koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi ... oi, kuinka turhamainen
olin ... yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta
päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta... Tanssiskelin ... ja
minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave ...
kävin teattereissa ja laulajaisissa ... ja mielestäni kaikki oli tuhmaa
ja naurettavaa... Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan
siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu ... niin, minä olinkin
noiduttu ... elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut
minun ... en voinut siitä irtaantua ... ja niin olin molemmilta puolin
syrjään sysätty ... pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista
jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin!
Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa
siitäkään... Aah, Robert ... Robert ... sinun täytyy auttaa minua ...
jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla ... sinun täytyy antaa minulle
anteeksi ... olla minulle armollinen ... ohjata minua..."
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana
Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin
johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se,
että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä,
mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt
täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo
houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi
ovatkin vaan paljasta valhetta, -- ettei mielen sammuttamatointa
ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin -- nyt
on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa ... vapaa
etsimään uutta ja -- korkeampaa... Jumala siunatkoon sinua,
rakastettuni, johtakoon _hän_ sinua, johtakoon meitä molempia
vastaisuudessa." -- -- --
Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin
enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen
terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä
saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt
häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran
voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.
Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen
tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen
tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen
kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada
nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean
syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan
rakkauden ympäröimänä.
Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä
Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni
antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei
edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen
luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat
samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin
kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa,
rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen,
sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.
Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen
lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen,
poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.
"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät
puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa,
"nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy
olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä ... sisimmästä,
todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä?
Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, _on_
todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä
tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta ... mutta nyt vasta hän
on tullut esiin ... nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun
itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen
elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi
Jumalan meihin painaman kuvan ... se on kahden elämän, kahden voiman
välistä taistelua..."
Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja
pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai
istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin
terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan
ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen
niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen
silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka
oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.
Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden
kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään,
tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen
kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että
pastori voisi tulla nyt heti.
Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen
kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.
"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.
Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"
"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa,
"hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin
raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä
hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin,
kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut,
ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä
syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä
pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana,
vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori.
Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut
lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."
"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs
onkaan, tehän olette Larsson Själasta."
"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa,
"pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran
ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun
vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin
kymmenen minuutin jalkamatka."
Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa
valmiiksi matkaa varten.
"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet,
vaikka sinulla ei ole voimia siihen..."
"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti,
"eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan
järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on
vaan kymmenen minuutin taival."
"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän
hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan..."
"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti,
"Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä en _voi_ olla
menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että
vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä
lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä
iltana."
Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että
Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista
soturia pysymästä paikallaan.
"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."
Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi
kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään
kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.
"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kyllä _sinunkin_
itsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta
minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin
ymmärtämättömästi."
Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään.
Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko
vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja
sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi
oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.
Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti
airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat
saapuneet toiselle puolen järveä.
Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein
askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.
"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista ...
se on jotain ylenmääräistä ... kiihtynyttä ... oih, minä tiedän
varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."
Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin
liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin
käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.
"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja
antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin
puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa
uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta,
ja että täytyy mukautua siihen... Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin
hän tietysti uskoo sen..."
Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa,
vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin
hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi
perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän
aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan
oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä
tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti
ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään
ilmoittamaan pastorin tuloa.
Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin
liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.
"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!"
Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin
hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä
joutuukaan!"
"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen
ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki
käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää
pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki
hyvään päätökseen."
Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään,
aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli
rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu
kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi
koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana.
Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti
ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja
hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta
voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni
tupaan.
Eräs naishenkilö -- naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen
syntyessä -- ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia
vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota,
kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken
syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.
Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa
vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen
syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti
kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi
vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja
lakkaamatta valitellen.
Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja
hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti
sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka
peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas
kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään
vankalta naiselta.
Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei
tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin
päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi
toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun
epäselvän sanan.
Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi
samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän,
hämmästystä ilmaisevan katseen.
Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen
toista kättään.
"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti
hymyillen, "ettekö tunne minua?"
"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta,
"voi, herrajesta!"
Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.
"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja
katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut
syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä
siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaan _yksi_ käsi, yksi
vaan ... oi, oi, oi ... ja se on minun syyni ... syy on minussa ...
minussa..."
Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.
Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.
"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen
tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."
"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo,
joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan
nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta,
semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan
hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan ... ja..."
"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili
ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä,
olenko sitten, enhän ole?"
"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä
nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti!
Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi..."
Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen
sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään
liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka
viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.
Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen
elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä,
näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan
taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen,
työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus
ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen
monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin
sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen
olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja
kärsimysten ketjuun...
Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen
pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa,
yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman
silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi,
miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista
sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi
että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot
hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän
näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja
kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen
säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että
työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan
nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä
sopissa... Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran
alkulähteellä, -- syntyessä ja kuollessa -- kuului raivoisia tuskan
huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta...
Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia
toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta
tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan
kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä,
olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua
heitä tulemaan _hänen_ luokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla
petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme
naurettaviksi?...
Mahdotointa ... mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut
olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!...
Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa
teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo
Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän
haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen
äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään;
Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta
saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas
hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan
lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä...
"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan,
"lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan
lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja
tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette
kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa
lapsenne _sen_ syliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun
tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni
syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka
mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän
sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen
täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa
siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä
pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran
tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai
aavistaakkaan."
Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen
puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa
häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen
muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua
alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa,
ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi
puoliääneen:
"Kuinka ihanaa ... miten autuasta... Jesus ottaa sen huomaansa ... minä
en tarvitse sitä kantaa... Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."
"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään
nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin..."
Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui
pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen
kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin.
Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin
kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama
onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen
huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus ... siunaa häntä..." jonkun kerran
vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina
äkillinen, tuskallinen väre.
Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen
kädestään ja nousi seisaalleen.
"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson,
ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun
lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois
suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa
hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja
tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."
Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti
liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta,
kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja
kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä
sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen
kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka
hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei
voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka
silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät
yhä ankarammiksi.
"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää
paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."
"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä
kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki
nenäliinallaan kasvojansa.
"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän
liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä ... voi,
ystäväni, lähtekäämme nyt vaan ... sinun täytyy päästä rauhaan ... en
voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja..."
"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen
kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa,
"totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi
sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua
pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia
kipuja kuin nämä, _menehtymättä_ kärsimyksiin."
"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."
"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä
tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee
Kristus, _kärsivä_ Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen
kauttaan joka minua vahvistaa."
Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden
kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi.
Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän
Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti,
että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.
Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä
vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui
rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan,
seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.
Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea
lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan,
kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa
kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin
merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä,
rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi
iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään.
Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan
loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle
puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi
hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen
värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa
majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.
Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen
tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän
että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta.
Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta
rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät
erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun
sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna
etäältä saaristosta...
Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua
moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin.
Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta
muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.
Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.
"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen
valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan
katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan
siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun
täytyy kuunnella... Tämä rauha ... tämä tyyneys, joka levenemistään
levenee ... tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki
tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta ... ijäistä lepoa! Meri on
niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää
edessämme... En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä
iltana ... mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön
ihanuudesta ... tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta
tuntuu niin äärettömän helpolta ... tämä hiljaisuus on lievitystä,
tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi
minussa ... minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä
kauvas ... kauvas pois ... tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja
kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin
tunturijärviin..."
Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja
ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen
toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes
takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.
Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä
levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen
keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.
Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella
voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa
näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat
liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta,
ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli
hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen
omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka
virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän
ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle
selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja
syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen
selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset --
yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto -- kaikki näkyi
nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan
runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa
sisimmässä.
Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään
pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta
mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti
hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian
sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja,
hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön
hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään... Hän ei voinut itkeä; katseensa
oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui
häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin
kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.
Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko
valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.
Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut
päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen
sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.
"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua
väsyttää, ja luulen voivani nukkua..."
"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi
vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole
sanonut paljon ... tiedäthän ... luontoni on umpinainen, mutta ...
mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa ... katumus ...
kaipuu ... tämä kauhea talvi... Robert, voitko ... minun täytyy kerran
rukoilla sinua ... anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi,
että olen ollut niin huono vaimo ... unohda, jos suinkin voit ... tämä
talvi, joka kenties on syynä sairauteesi ... suo anteeksi..."
Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot
käsiinsä.
Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet
katsomaan ylös päin.
"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen
mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä
kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan
olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla,
niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja
siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota
tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen
sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja
rakkaudessa -- se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi
terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt
levolle ... yö on jo pian lopussa ... ja minä tunnen itseni
väsyneeksi."
Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan
selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.
Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa
monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin
edellisenä iltana.
Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen,
ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta,
jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus,
tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä
seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin
olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn
olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen
keskellä... Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan
Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin
keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa
häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa,
miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä
salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle
itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille
yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.
"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku
tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen
elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja
totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse
kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä.
Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä
puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät
hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä
oikeastaan vaan olinkin häpäisijä -- sillä häpäisijä _on_ jokainen,
joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut
usko on kauhistavaa, petollista. _Rakastan_ Kristusta, vaikken häntä
_omista_. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon
_ihanuus_ viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa
suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen
hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että
herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan... Nyt nyt tunnen
eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon
oppina käsittämisen ja _voimana_ omistamisen välillä... Mutta nyt
on liian myöhä ... minä kuolen ... eikä kukaan saa kuulla
todistuksiani..."
Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:
"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota
paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri
sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa ... mieluimmin
tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti..."
Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin
muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan
takaisin, lausua:
"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette
julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä,
uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen
salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden
minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain
keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan
syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä -- kuolon ovelta
kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa,
kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja
kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun
laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä
itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan
Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."
Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat
rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen
vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat
jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut
jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas
entisen selkeytensä ja voimansa.
Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan
olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea
häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen.
Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä,
istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen
mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen
nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna
kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän
näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan
suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin
veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja
totiselta... Hän kuuli äänen monet eri väreet ... näki hänen
nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa... Ja
hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti
lupaavan niin paljon onnea ... joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun
lemmestä ja ilosta...
Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa
edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti
olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi
olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin _hän_, tuo luuranko,
jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät
kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan
kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä.
Miksi ... mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?...
Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän
avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.
"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua
kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että
täytyy kärsiä niin paljon voidakseen _kokonaan_ antaa sydämmensä
Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen... Mutta minä olin kova,
kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari... Sitäpaitsi onhan
pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei
mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa,
niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen
selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka _eivät_
ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät
kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja
he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa
petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka
vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa ... jos voisin sanoa heille,
miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät
kuolinhetkenä... Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin
yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin
voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää
minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka
onnetoin ... etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään ... en yhtään
minään..."
Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän
vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä,
silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa
jälkeen: "Jumalani ... isäni..." Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat
ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa
oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen
rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään,
väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus ... Vapahtajani..."
Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa
vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan
silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä
oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa:
"ei ... ei ... älkää koskeko minuun ... en voi kestää ... kaikki on
pian ohitse..."
Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.
"Kristus ... elämä ... valkeus..." huudahti hän selvällä äänellä.
Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus,
puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.
Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia
hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa
vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja
epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui
ijäisen elämän koitto.
* * * * *
Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin
kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen
toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen
pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään
hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle,
ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt
veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen
kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se
suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa,
jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden
työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja
vihdoin eri puolueet -- heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e.
-- jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen
hautansa ympärille.
Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän
monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä.
Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta
kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta
niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti,
miten juuri _se_ oli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.
"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" -- sanoi puhuja lopuksi --
"voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian
kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille,
joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi.
Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka
sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa.
_Yhden_ seikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan
sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että
se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli
usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole
saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan
ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on
ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei
yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan
itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa
parhaaksi."
Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman
tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä
kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko
kuuntelijakunnan.
Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonka
Robert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.