Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut
tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori
Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.
Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän
moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen
toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut
kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen
elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet
mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.
Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin
levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa
virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan.
Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän
hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan,
toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan
vielä itseäni."
Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta
oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa
hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen
nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi
järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä
kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."
"Veli, sinähän olet leppymätöin ... julma..." virkkoi Strand
vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen
elämä muodostuisi, jos ... jos ette enää koskaan saisi nähdä
toisianne..."
Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.
"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää ... meille
molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".
Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert
viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin
äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa...
Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen -- tavallinen
asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään
tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti
kätensä hänelle tervetulijaisiksi.
"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti,
otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että
heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan
olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko
saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo
muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan
ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut
ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun
velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos
ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."
"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette
minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa
olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."
"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen
polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa.
En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä,
vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa
heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa
joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin
on liian myöhään"...
"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä
tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan.
"Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän
kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin
kerran saada tietää totuuden."
"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen,
"olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia
huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne,
niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta
tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että
heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan
neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi..."
"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy
neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen,
että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän
mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se
sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin,
ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos
täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista,
hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei
ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen
kiitollinen."
Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi
kärsimättömyyttä.
"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut
mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla
ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes
kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja
sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa
harjaantumista hermosairauksiin?"
Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen
sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin
syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin
puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin
selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai
rauhoittavaa lääkettä.
Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa.
Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä
hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka
velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja.
Kuinka kummallista -- tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori,
enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja
kateutta -- mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut
tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea
sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta
elämää -- harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää
esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua -- kaikkea sitä oli
luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti
murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää
kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä
oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus,
järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen
ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi
ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset
muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen
avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet
hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä
hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta
heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä
harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten
paljon viisaammin _hän_ olisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka
pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon
onnellisemmaksi _hän_ olisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän
vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa,
murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä
sydämmensä pääsi voitolle.
"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen
hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla,
että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että
lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että
työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies
Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."
Robert hymyili katkerasti.
"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat
tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista
mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."
"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan
ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet
lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin
aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa
on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin
avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä
itseäni enkä ketään muutakaan sillä."
"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä, _nyt_
-- kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole
onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta
taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."
"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori,
puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte
häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"
Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen
tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.
Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta,
saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin,
että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän
ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen
täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko,
parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa,
niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja
sammuminen.
Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti
virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun
kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen
jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän
tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä
helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten
keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen
asioistaan.
Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin
terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen
kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta
koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella
ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän
nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan,
ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja
sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet
hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan
epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan
vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli
kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen
kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat
työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana
katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen
terveyden tilaansa.
Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan
kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä
täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen,
vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin
vähenivät.
"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori
Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä
päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut
valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut
melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa
päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas
tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen
levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan
vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi
tuhoamista -- ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle,
kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin -- ikuinen uni -- ijäinen lepo
-- _reqviem aeternam_? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään
-- ja jos niin on, jätän _hänen_ laupeutensa huomaan, jonka kädessä on
elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa.
Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto
täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala
tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka
viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni
haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja
lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään
illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla
pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret,
korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt
yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö
läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka
tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa,
joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten
silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten
huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta
tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä
avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti
minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule
vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet
tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuin _nyt_, kun
tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että
kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini;
suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka
tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin
siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja
tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on
tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on
sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan
tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa
aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain
houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen
henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt
haaksirikon _uskonsa_ suhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse
henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu,
kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."
Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä,
että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka
hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta
enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se
ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he
olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti
häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan
lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.
Koko talvena ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään minkäänlaista
tietoa; kummankin luonnossa oli sitkeää tarmokkaisuutta, joka ei
antanut heidän millään ehdolla rikkoa tehtyä sopimusta. Mutta noin
luonnottomasta ponnistuksesta seurasi Robertille voimain höltyminen,
valtava halu saada taas nähdä tuota naista, joka oli ollut hänen
nuoruutensa ensimmäinen lempi, hänen ainoa rakkautensa ja jota hän yhä
rakasti, vaikkei enää tuollaisella halulla, joka tahtoo omistaa ja
tehdä onnelliseksi, vaan häntä ahdisti kuolemaisillaan olevan
tuskallinen toivomus saada lausua jäähyväiset, saada pyytää anteeksi
antoa ja sovitusta. Hän oli kokonaan unohtanut Gabriellen syyllisyyden;
hän huomasi vain omat erhetyksensä, omat mielettömät harrastuksensa,
joiden takia hän arvelematta oli pannut alttiiksi vaimonsa onnen.
Robertin kotiintulo Ryforsiin tapahtui myöhään eräänä iltana. Hän oli
matkasta kovasti väsyksissä ja oli juuri lähdössä levolle, kun hänen
ovelleen kuului varovainen koputus.
"Käykää sisälle!" vastasi Robert ja meni oven luo. Työmies Johansson
avasi varovasti oven, ja sanottuaan "hyvää iltaa pastori", sekä
tehtyään lyhyen kumarruksen hän astui hiukan lähemmä.
"Hyvää iltaa Johansson kulta", vastasi Robert ystävällisesti ojentaen
kätensä tulijalle. "Hauska nähdä teitä."
Johansson kynsi korvallistaan ja hypisteli sormillaan lakkiansa.
"Niin, minä kuulin tässä äskettäin, että pastorin piti tulla tän'iltana
kotia, ja siksi halusin tulla toivottamaan tervetulleeksi."
"Kiitoksia", vastasi Robert ja taputti Johanssonia olalle, "olitte
hyvin ystävällinen, kun..."
"Niin, sitten nyt vielä oli toinenkin seikka", tuumi Johansson kynsien
yhä korvallistaan. "Tokkohan te pastori lienette kuullut, että Daniel,
äijä parka, on sairastanut pari päivää, ja on nyt niin huonona, että
luullakseni nyt parast'aikaa kamppailee kuoleman keralla, äijä
parka..."
Johansson kääntyi äkkiä poispäin; hänen suupielensä värähtelivät, ja
terävät harmaat silmänsä täyttyivät kyyneleillä.
"En, sitä en tosiaankaan ole kuullut!" virkahti Robert innokkaasti,
"kotiintultuani en ole tavannut ketään muita ihmisiä kuin molemmat
palveliani, eivätkä ne sanoneet mitään. Onko hän kauvankin ollut
sairaana?"
"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä
korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi
pahoin, pyörtyi ja muuta, -- toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin
että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain,
nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!'
Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten
milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui
minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi
kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa... Sen
vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."
"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille
kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä, _minulla_ olisi ollut
sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin
hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden
heti hänen luokseen."
"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette
ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te
itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies
pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.
"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen,
"eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on
ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä
tulen. Hyvästi siksi!"
Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies
lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."
Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe
valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä,
että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne
saavuttuaan, portaita ylös.
Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu
päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra
hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.
Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta
ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi
oven ja astui sisään.
Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään
esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään,
huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen
pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.
Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.
"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.
Daniel avasi verkalleen silmänsä.
"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä
katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily,
koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:
"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"
Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.
Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli
liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli
kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja
piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu,
joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.
Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttui
Danielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.
"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen
käsiään lämpenemään.
"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on
hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen
päivään."
Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena
siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.
"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja
nousi seisaalleen.
"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein
hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä
katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi
ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi
hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten
kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan.
"Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen
täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja
koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni
kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan,
_päämäärää kohden, kohden_ ... ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu
mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä..."
Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli
syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.
"Niin ... niin..." jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella
puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut ... olen kilvoitellut
hyvän kilvoituksen ... tämän perästä minulle on tallelle pantu
vanhurskauden kruunu, joka..."
Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert
auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä
hengittämään.
Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän
ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti
ummessa.
Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten
käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja
juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi
odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi
hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske,
josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka
sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan
kullatun kehän vapahtajan pään päältä.
Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi
kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista,
vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten
Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa...
Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen
muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen
sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet
hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.
"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä
äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin
ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella,
"silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja
Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs,
nyt sen tunnustan, minulla ei ole _ainoaakaan_ hyvää työtä, josta
voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä
Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe
mitään muuta ... vain _armoa ja rakkautta_ ... kaikkialla. Juuri
samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän
tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen
pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin
koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin
laitani ... ympärilläni pimenee ... ja teot ja harrastukset ne häviävät
pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka
suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua ... ohjaa minua..."
Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen
silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.
Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna,
vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna
niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloin _hän_ enimmäkseen oli
puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän
oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella
uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta...
"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel
äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse
oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien
päät olivat kylmenneet.
Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen
sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan
samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.
"Vait ... hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta,
aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja
tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.
"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle",
kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.
Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi,
että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu
eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu
pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo
pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta...
"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki
kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän
kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan
hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet ...
seisothan kynnyksellä ... sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista
maailmoista ... täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin
viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni ... sano minulle Jesuksen
Kristuksen nimessä mitä nyt näet ... virka sanakaan, vaan ainoa sana
epäilyksessä ja yössä taistelevalle ... anna minulle merkki ...
pieninkään ... jos se oli totta, mitä uskoit ... vaan yksi sana ...
kuule minua ... _jos_ voit..."
Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin
enemmän hänen ylitsensä.
Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja
rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän
ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat
eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.
Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen
viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa
liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä
loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän
sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert
nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa.
Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita
ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista
enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa
suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta
uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota
oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä
henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella
puolen...
Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan,
tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi
mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi
aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen...
Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani
vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet
ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.
Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.
Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat
lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten,
mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet
totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa.
Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen,
ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei
näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön
melkein sysimustaksi...
Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen
eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen
uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä
kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina ... "kunhan vaan
ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin
herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko
joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa,
"kotiin ... kunhan vaan ehdin kotia... Gabrielle ... missä hän
onkaan ... tulen liian myöhään... Daniel ... ei, sehän on mahdotointa ...
en ehdi kotiin..."
Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi
jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse
vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat,
laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö
vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen,
aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna
maahan.
Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua.
Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari
miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti
lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.