Gabrielle ei lähtenyt Ryforsista; tuon paikan jota hän kerran niin
suuresti oli inhonnut, olivat vähitellen kaikki siellä kestetyt
kärsimykset, muistot kaikista siellä päättyneistä taisteluista
vähitellen painuneet niin syvälle hänen ajatuksiinsa ja
mielikuvitukseensa, ettei hän enää voinut siitä erota.
Ensi aikoina Robertin kuoleman jälkeen tapahtui Gabriellessa suuri
muutos. Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon
partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään.
Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä,
ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan
katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja
laiminlyödyistä velvollisuuksista.
Tuossa ... tuossa hän viruu sohvallaan, sairaana, kärsivänä ... yksin,
aina vaan yksin... Ja siitä, että hän koettaa muuttaa tuon kohtauksen,
ei lähde apua ... ei auta, vaikka hän on asettavinaan itsensä seisomaan
hänen vuoteensa viereen ja koko mielikuvituksensa voimalla koettaa
saada hymyilyn hänen huulilleen ja lausuu hänen manansa: "minullahan ei
ole mitään anteeksi annettavaa", -- ei, hymyily poistuu, kasvot ovat
kalpeat ja synkät, silmistä kohtaa ihmeellisen suruinen, nuhteleva
katse ... hän on yksin ... aina vaan yksin ... yksin sairaudessa,
surussa ja sieluntaisteluissa...
"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet
silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani ... olin huono vaimo ...
lemmettömyydelläni murhasin hänet..."
Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä. Hän asettaa
itsensä Robertin sivulle sellaisena vaimona, jota tämä on itselleen
uneksinut, ottaa osaa hänen toimiinsa ja harrastuksiinsa, he rukoilevat
yhtä isää, rakastavat yhtä Vapahtajaa -- hän on terve ja onnellinen ...
hänen toimintansa menestyy... Tuo näky häikäisee hänet; menneisyys,
jonka hän on tahrannut itsekkäisyydellään, vaatii kostoa, se herättää
kalvavan ikävöimisen saamaan takaisin puolison, jonka hän kerran oli
hyljännyt, ja onnen, jota hän oli pitänyt halpa-arvoisena.
"Robert ... Robert..." kuiskaili hän väännellen käsiään, "miksi
turmelin lempemme, miksi hävitin nuoruutemme, miksi tallasin jalkoihini
kerran omistamani onnen?"
Ja suurentaen syyllisyyttään, hän tekee virheensä moninkertaiseksi.
Hänelle ei enää juolahda mieleen miten Ryfors oli tuntunut
iljettävältä, koti yksinäiseltä ja miten Robertin luonne oli ollut
sairalloisen herkkätuntoinen. Hänen ylenmäärin kiusautunut
mielikuvituksensa luopi uusia kuvia, kuvia lemmestä ja onnesta, jota ei
koskaan todellisuudessa ole ollut olemassa. Ja noiden kuvien valossa
näyttävät hänen vikansa kauhistavilta, mahdottomilta sovittaa...
Mutta jouduttuaan niin pitkälle epäilyksessään, ettei hänelle enää
löytynyt koko maailmassa minkäänlaista lohdutusta tai apua, kun ei enää
ollut muuta neuvoa kuin avuttoman lapsen tavoin heittäytyä polvilleen
ja huutaa: "pelasta minut, sillä minä menehdyn!" -- silloin hän oli
pelastettu. Hänen täytyi vaeltaa katumuksen polun pimeimpään sopukkaan
saakka, vaan päästyään sinne, niin murrettuna kuin ihminen ikänä voi
olla, koitti päivä, ja hän alkoi herätä uuteen elämään -- uutena
ihmisenä, uusilla ajatuksilla, uudella elämän katsantokannalla, uusilla
elon tarkoituksilla. Hänen omatuntonsa tuskat lauhtuivat, kauhean
mielikuvituksen luoma tunne auttamattomasta syyllisyydestä poistui,
hänen katumuksensa tuli järkeväksi ja oikeaksi, hän saattoi rukoilla,
ja hän sai nauttia anteeksiannon suloisuutta. Vähitellen Robertin
kuvakin sai toisellaisen leiman ... synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet
katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin,
heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja
synnit nyt olivat sovitetut.
Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen
muutos. Entisestä maailman-naisesta tuli ankara ja vakaa kristitty,
jota hänen entiset seurustelutoverinsa pitivät haaveilevana,
"heränneenä." Sama voima ja tuoreus hänen luonnossaan, jonka
vaikutuksesta hän kerran oli vastenmielisyydellä kuunnellut nuoren
valtioviisaan pilantekoa niistä jotka kulkivat "virsikirja toisessa
taskussa ja korttipeli toisessa", vaikutti nytkin sen, ettei hän
tyytynyt pysähtymään puolitiehen, vaan kokonaan luopui maallisesta
elämästä, jonka puutteellisuus ja kurjuus selvään kuvastuivat hänelle
uuden valon koitteessa.
Mutta kuten kaikille, jotka elettyään vaan itsekkäitä nautintoja
varten, jonkun ulkonaisen mullistuksen kautta muuttavat suuntaa, niin
hänellekin kääntymys tuli rajuna, melkein uskonvimman tapaisena. Hän
luopui kaikista huvituksista ja toimista, joita hän ennen oli
harrastanut, hän kutsui synniksi kaikkein viattomintakin huvia kuten
sanomalehden tai maallisen kirjan lukemista ja kirosi säälimättä
kaikkia, jotka vielä sellaisiin olivat mieltyneet. Hän luopui toisin
ajattelevista mahdollisimman mukaan välttäen niiden seuraa, niinpä hän
ensi vuonna Robertin kuoleman jälkeen karttoi vanhoja ystäviään,
Aurellin perhettä, ja oleskeli vaan kaikkein ankarimpain heränneiden
seurassa.
Vaan liiallisuuteen meneminen -- tapa, millä nälkään nääntymäisillään
oleva sielu haki henkistä ravintoa -- niin luonnolliselta kuin se
tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an
itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia
pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä
tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut
lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten
usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein
joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi,
vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen
rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen
mukana tulevaa henkistä vapautta.
Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista
erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti
orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt
itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen,
rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden
kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen;
kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli
muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi -- "jolla oli Jumalan
leima otsassaan."
Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen
säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen
rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan
sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin
hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin
sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten
tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.
Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa
pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän
mielisairaana. Mutta oli _eräs_, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä
harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa, _eräs_ jota tuo ihmeellinen
muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava
arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan
mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa
siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä;
maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa
Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen
ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella,
mietiskelevällä ikävöimisellä. -- -- --
Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas
merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.
Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan
saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina
uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan
auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää
hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas,
kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa
tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat
kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.
Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen
nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin
taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten,
unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta
alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää
hautakiven kullattu kirjoitus:
Robert Fredrik Wallner.
_Pimeydestä -- varjojen hautta -- valoon._