Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään
muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja
totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta
puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu -- puhuessaan jostain
aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai
jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan,
jota hän paraikaa valmisteli -- silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja
elpyä kuni ennen.
Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan
hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun
taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan
valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän
kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden
voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon
mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui
vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä
aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi
täydelliseen epäileväisyyteen.
Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin
toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta
itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen
päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka
olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään
kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi
ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, -- "en
mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on
kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"
Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti
tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi,
tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja
kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi
toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian
pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään,
lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen
luona.
Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa
tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt.
Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli
saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi
hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko
tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan.
Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli
huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja
harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi
hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri
innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen
uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus,
että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi
viralta.
Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin
päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa
mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset
moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja
nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä
sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin,
hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä
rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä
oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.
Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta,
kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa
orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä,
mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset,
kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa
pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä
vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen
jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa...
Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän
ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä
sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan
hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen
lähestyvän vuodettaan -- tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka
haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle -- mutta hän hymyili ja
puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan
samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet... He muka
kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän
käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee
kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän
vain poissa... Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän
nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta...
Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut
kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua
suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta
ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse,
joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt
lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa
pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan
kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu
hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen
tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että
on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa
kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan,
joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut
näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka
oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen
liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä
siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin
epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.
Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän
vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä
tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin
puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön,
mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa
puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.
Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään
keskeyttämättä:
"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia
sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle
mentävän. Mutta on olemassa _eräs_ seikka, joka hiukan lohduttaa minua.
Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla,
katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi
olevasi yksin..."
"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan
tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun
olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä
kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin
saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut
eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen
ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun
koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina
ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla
minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni..."
Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin
olalle, "minuun koskee kipeästi ... kovin kipeästi... Mutta -- oletko
ajatellut sitä, että on ollut _eräs_, joka on ollut vielä yksinäisempi
kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka
epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja
oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella
kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat
omaa vakaumustaan, _täytyy_ kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin?
Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet
tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään.
Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa,
tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on
ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi,
niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta,
suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista
on monessa suhteen ollut, mutta _sen_ tiedät sinä, Herra, ett'en
koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut
askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner,
tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien
kunnioittama ja ylentämä!"
Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja
puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.
"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert
surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun
melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys
sietämättömäksi..."
"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti
ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi
tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan
tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon
palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen
kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä
olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta
eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka
moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan
viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua
tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä
luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa
viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.'
'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin
menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen,
"niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole
niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos
vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että ...
perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut -- siitä minä olen
varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että
saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä
koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen
sanovan että on hänelle mieleinen."
Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat,
synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus
"suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan,
soitellen viuluaan myöhään yöhön...
"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen,
"elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava
selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat
tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen
hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"
"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet
oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen,
niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät
minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan
päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani
kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin
se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko
että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä
sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin
että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä
totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa
herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin
kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut
olemassa _eräs_ -- _hän_ jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan
lakkaa rakastamasta -- niin aivan varmaan en ollenkaan empisi
sanoessani narrin nimen!
"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin
eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee
kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä;
kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja
Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni ... huolehtimatonna
menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa
jotain sulle suoraan?"
"Kyllä ... saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan
kärsimättömästi.
"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota
hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä
mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät
pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi
sen ohessa turmeltuu perin pohjin."
Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.
"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani
nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle
pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side;
joka minua kiinnittää määräämällä, että _täytyy_ uskoa ja silloin minä
ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni",
lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista
mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat
kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' ... kaikki, kaikki on
minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta
pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys
on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua.
Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon
iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi
kielin kertoa... Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa
enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat
valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin
metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa
-- runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua
siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin ... niin ... olet
oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani ... mutta ei
siinä kyllin ... minä luopuisin kaikesta ... katoaisin ... ja jollei
minussa vielä olisi jätteitä uskosta ... niin..."
"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi
kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä,
joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan
ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia
sanoja ei sovi lausua."
Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.
"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus
niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani
odottaa ... väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää ... vaan
ainoastaan lepoa ... jäljettömiin häviämistä ... kummallinen,
erinomainen olemassa olo ... olisiko siis tarkoituksesi vain saada
minut tälle kannalle ... riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin ...
viimeinen ... ainoa ... suurin... Ilo ... ilo ... ihana, ihmeellinen
sana ... joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava
suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini ... ilo puolison
rakkaudesta ... ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa ... ilo
työssä ... kaikkialta olet ilkkuen paennut... Mutta yhdentekevää ... en
sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet.
Mutta viimeinen, _ainoa_, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja
raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin ...
petätköhän minut?..."
Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.
Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.
"Ystävä parka ... ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny ...
koeta rauhoittua ... rauhoittua... 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä
autettaisiin' ... se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah,
tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene
mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa
sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava
seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan
kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen
vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon
lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu
eriskummaiselta, mutta totta se vain _on_; nyt olet likempänä Jumalaa,
kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa
ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi
lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan
epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot
_uskoksesi_, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." -- -- --
Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa
mielensä rauhaisammaksi.
Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan,
eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen
murtuneeseen tilaan.
Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä,
lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa
vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää
sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään
iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä
lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän
hetkiseksi näennäiseen eloon.
Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne
vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti
kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa
vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta
uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin
ymmärtämättömyys tai teeskentely" -- niin hän tavallisesti ajatteli --
ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen,
teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa
edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo
ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän
sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan
jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi
uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen ...
juuri niin kävi kuin olin aavistanut ... kaikki on mädännyttä,
kavalaa ... onttoa..." Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili
omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä
Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä
yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä
ahkeroitsen ja teen työtä -- taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein
uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka
Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan
tahratoin -- ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta,
kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs
ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja
perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä,
että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä ...
onko siinä oikeutta ... onko rakkautta, _jos_ sinua Jumala on olemassa
ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain
on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni..."
Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla
itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut,
ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että
olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.
Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että
hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin
tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun
partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys,
tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi
syöksymään pohjattomaan syvyyteen.
Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään
hävitystyön hänen sisimmässään.
Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen
kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan
johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan.
Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus:
se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat
innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin
yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi
kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin
usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena.
Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä
pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa
kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä
tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi
mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa
keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin
arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi
innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta
muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä
kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon,
mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.
Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen
salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi
tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä
ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, -- ja ne jotka
luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään
luulossaan.
Mutta _miten_ syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut
aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin
pitkälle siis oltiin tultu -- hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin
uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon
hylkyrinä...
No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä
enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi
häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli
mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä -- ulkonaisetkin siteet
olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä
pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon
häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen
sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.
Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa
seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon
tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään,
pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka,
ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä
tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita
kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän
nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä,
toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat,
syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall
tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä
yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa,
ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.
Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin
kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn
käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui
hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä
oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia,
vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta ... joka
on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen ...
kadotukseen ... ihmisten ylenkatseen alaiseksi ... Jumalan
hylkäämäksi... Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan
murtaa kärsivän veljen ... se ... se saa kutsua itseänsä Jumalan
lapseksi ... saa elää onnellisena tunnon rauhassa... Minua ... minua
raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää ... ja ne
saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja
onnellisia ... ja minä ... minä olen kirottu ... kadotettu ...
kadotettu..."
Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan
pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä,
Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä
vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas
Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt,
lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt ... ja
nyt..." Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis
ole mitään pelastusta ... onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan
lopussa...?"
Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi
levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien
rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan
nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki
pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla
vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen
näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä
kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän
tullessa...
Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin
tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin
taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään
valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja
melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin
menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka
vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli
lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä
maasta välitä."
Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa
henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä
luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä
suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli
luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään
riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja
yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon
aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän.
Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat
hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät... Kosken kohina
muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi
kevätvirraksi... Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja
kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin... Kaikkialla hävitystöitä --
julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä -- ihminen
vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon
heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan,
suureen pimeyteen...
Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää,
tällainen sattuman oikku... Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia
olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva
osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen
välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä
kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan
välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi
rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla
kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla:
joko alistuu tai...
Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan -- niin
kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon,
hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä,
vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi
epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon
taistelusta?
Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä,
kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa
mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri
että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan,
löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä
tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.
"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa
ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas
olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, _yksi_
pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin
menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä
pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"
Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen
hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne,
jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän
pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen,
joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.
Tosin hän nyt oli raajarikko -- hengellinen raajarikko; hänestä oli
raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan
taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi
lepoa.