XIV.

Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja

talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä,

vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja

työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin,

jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.

Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin

voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi

yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan

pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat

muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein

suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan

järkeis-uskontoa kohti.

"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena,

"ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan

näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen

ihmetyönsä".

Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen

myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden

johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään

hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla

keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli

saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin,

että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut

pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta

temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut

kohteliaaksi pastoria kohtaan.

"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät

ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"

Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa

oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt

siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua,

hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan

kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla

neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä

ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli

öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken

yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan

nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.

Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen

väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin

pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut

ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella

Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi

tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään

kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi

hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan

pitkään jäädä."

Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää -- hän ei ollut vielä selvin

sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai

myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä.

Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto,

kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti

hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun

ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain

kiusasi häntä -- kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään.

Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt

mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan

erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä

tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se,

ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa,

tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja

kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän

pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan.

Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi

itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain

hyväillen lohduttelivat.

Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella

ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran

pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.

Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen,

ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli

elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä,

poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden

muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt

kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui

katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka _täytyi_ jälleen

palata.

Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta,

jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja

ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen

sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen

hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta,

jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää

poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.

"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin

ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla

loppu ... en voi jatkaa tällaista elämää ... ilman tarkoitusperää,

ilman harrastusta ... ilman rakkautta, ilman toivoa...!"

Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen

avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää

siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään

onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä

epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan

itseensä.

Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut

luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan

tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.

Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen

viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä

mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin

pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi

olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai

kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään

erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan

jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.

Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki

ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki

puutarhaan kävelylle.

Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen

lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät,

kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.

"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi

lähteäkseen.

"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti,

"istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan

tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi

hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä

ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten

keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa

inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä

Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan

tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on

vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä

pois paikasta, jota vihaa..."

"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi,

että sanon suoraan, ... avioliittonne ... tarkoitan ... miehenne..."

"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui

Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan

sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä,

hän kulkee _omaa_ latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani..."

Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen

suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta

kuuluivat ne hänen korvissaan.

Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän

näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle

niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista

kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.

"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän,

"iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen

kuin susi..."

"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää

odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden

ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt..."

Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi

tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan

hänen nenänsä edessä.

"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä _siihen_

tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä

laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.

"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se

kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."

"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen

parsi: 'ruokaa odottaessaan...'"

Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului

tukahdetulta nyyhkytykseltä.

Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat

hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän

itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli

kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella,

äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin,

niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka

säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.

Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen

mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut

milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan,

"kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta

seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan

epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja

laski pilaa.

Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa.

Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä,

Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja

tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä

heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen

huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.

Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että

hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin

tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja

teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme,

uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki

rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni

terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne

valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla

tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että

siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti

illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät

koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli

sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.

Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli

Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan

kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua,

kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan

suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla

katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:

"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy

pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi

suvaita sitä, että _minun_ vaimoni -- sanoissani minun, tarkoitan

_papin_, pastorin -- käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet

käyttäinnyt viime aikoina"

Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti

painalletaan.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti

kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin..."

"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä,

olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi

mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."

"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään

tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja

pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä _kiellät_..."

"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle

käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa

äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet

ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä

sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin

tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni

tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin

sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle

_puolisona_, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja

rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään;

voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi.

Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada

sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua

onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin.

Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä

kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme:

papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään

myönnytyksiä."

Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei

heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen

sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut

voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen

liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja

rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen

liikutuksesta...

"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut

tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en

olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä

nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä

_kiellät_ ... sinä et _suvaitse_... Vaan tiedätkö, mitä minä siihen

vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta

mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin

onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään

minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen,

että vika on _sinussa_; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman

onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin,

kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan

ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko

milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta

on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni

kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut

kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies

on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan

ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut

ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä _kiellät_ minua

olemasta hänelle ystävällinen, sinä et _suvaitse_, että edes kerran

saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa,

johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti

tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja

tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun..."

Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka

hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti

malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt

Robertin tunteita. _Hänelle_ oli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli

sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen

liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi

Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa

vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden

silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia

kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen

päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet

viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en

tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen,

kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan

voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin

sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa

Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi

sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia,

jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti

onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on

paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että

minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka

ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan

tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua,

vaan tarjoon sinulle vapauden..."

Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa.

Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei

kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita

sanoja -- ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä -- noita arkoja

ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita,

joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn

mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki

nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun

mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa,

käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa?

Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja

eriskummallisia?

Mutta tunsiko hän tosiaankin _iloa_? Tosin hän halusi päästä vapaaksi

tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran

vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän

koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät

Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä

kouristavalla tuskalla...

"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta

seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta

vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä

ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on

tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata

menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi

osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten

äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja

kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut

mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua

rangaissut... Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti..."

Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi

hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.

"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa

nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.

"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä

tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi

tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle

vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt,

noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta,

mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan

itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy

sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta

tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen

auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin

yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi

hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin

ryhdyt mihinkään päätökseen."

Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein

säpsähti sitä kuullessaan.

"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit,

jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy

olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja

kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä

selvittämässä..."

Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän

vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:

"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun

onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut

onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi

minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon se _kuinka_

vaikealta tahansa. Voisin kestää _mitä hyvään_, jos vaan sillä voisin

saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja

tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta,

riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi,

rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."

"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen

sidottu kiinni sinuun ... vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua

jättää... Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin

keino ... itsekään et viihdy sen paremmin ... jätä tämä ilkeä paikka...

Tukholmassa olimme onnelliset ... lähtekäämme yhdessä sinne

takaisin..."

Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä

edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos

luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että

jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia

toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja

saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi

tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei

maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina

sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja

muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan

päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani

Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta

minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja

koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti

nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat,

unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan

vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken

tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen

kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa,

jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät,

miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme

ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa

ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä

täydellisen..."

"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert

oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja

peitti kasvot käsiinsä.

"En ... en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään

nostamatta, "ei nyt ... ei nyt ... riittäköön jo se, mitä on

sanottu ... ajattele sitä ... rukoile ... olen tahtonut auttaa

sinua ... näyttää sinulle tien ... enkä tiedä mitään muuta keinoa ...

ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi ... jokin lievempi ...

oih, Gabrielle, Gabrielle ... jos voisin jälleen saada sinut

onnelliseksi ... jos voisin ... onnelli..."

Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen

kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina

tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui

siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo

tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen

taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä

tarttumaan ojennettuun oljen korteen.

"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni

Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi

eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta..."

Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä

kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän

näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä

hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun

sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.

"Niin ... niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin

tuulta -- ja niitän myrskysäätä ... sen täytyy olla, niin ... sen

täytyy..."

Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.

"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä

puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."

Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa

vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet

tuskin pysyivät auki.

Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän

aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa

vasten.

Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä

päälle.

"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on

vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme

Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,

Gabrielle raukkani."

Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan

vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. -- -- --

Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa,

"pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat

Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään

kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko

hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero

koko elämän kestäväksi eroksi.

Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä

hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi

tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt

Norrlannin ilmaa -- mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella

mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä

juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä,

tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei

viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun

vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja

Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta -- etenkin se, etteivät he

olleet kirjevaihdossa -- niin useimmat empimättä lausuivat

mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että

se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan

koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio,

jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen

syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.