Sisämaassa, lounaiseen Ryforsista, ovat Käppingen rautakaivokset.
Toisen puolen kaivoksesta omistaa eräs osakeyhtiö, joka kulettaa
rautamalmia kaupaksi ulkomaille; toisen taas Rendalan ja Själan
rautatehtaat, jotka kaivoksesta tuottavat tehtaassa tarvittavat
raaka-aineet.
Nuo ihanassa seudussa olevat kaivokset, joita ympäröi joka taholta
kuusimetsä ja sinertävät vuoren kukkulat niin pitkälle kuin
silmä kantoi, olivat noin pari vuotta sitten tyytymättömyyden ja
työlakko-rauhattomuuksien, joita näihin aikoihin liikkui maan
pohjois-osissa, oikeita pesäpaikkoja. Käppingen kaivosta pidettiin,
vaikka se olikin maan rikkaimpia ja tuottavimpia, kaikkein
vaikeatöisimpänä. Se oli tuollainen "nostokaivos", jossa työnteko kävi
alhaalta ylöspäin, siten että työmies, riippuen tikapuilla, porallaan
kalkutti kivilakea, kunnes se oli valmis räjäytettäväksi. Ja kun
räjähdys oli tapahtunut ja rautamalmi kuletettu ylös syvyydestä,
täyttyi ajan pitkään kaivoksen alaosa, ja tällä tavoin raivasi työmies
kuukaus kuukaudelta vaivaloista tietään ylöspäin.
Siitä työstä oli heille tähän saakka maksettu kaksi kruunua metriltä,
joten, jos olivat sukkelat ja kestäväiset, ansaitsivat keskimäärin 40,
50 tai 60 kruunua kuussa, aina sen mukaan, kuinka vaikeatöistä
malmikerros oli. Mutta perheet olivat ylimalkaan suuret; ei ollut
helppo tyydyttää jokaista pikkusuuta, joka työmiehen kodissa huusi
ruokaa, varsinkin kun elintarpeet täällä, kuten muuallakin olivat
käyneet kohtuuttoman kalliiksi, sen kautta että Riselan kylän
maakauppias, jolta kansa osti tavaransa, otti noin 20 prosenttia
enemmän kuin kaupungissa; täytyihän sitä paitsi jotain jäädä
vaatteidenkin varalle, vaikka nuoremmat lapset niiden puutteessa
toisinaan saivatkin loikoa tilallaan enimmän osan päivää. Jo parina
vuonna oli salainen tyytymättömyys noussut rahvaassa; vihdoin puhkesi
se ilmoille, työmiehet vaativat 25 äyrin korotusta metriltä, ja kun
sitä ei myönnetty, syntyi työlakko.
Siinä nyt oli merkki yleiseen työlakkoon; kolme kuukautta oli Käppingen
työväki joutilaana, vaan kun ei sillä mitään voitettu, herkesi Riselan
kaivoksenkin väki työstään auttaakseen veljiään. Heitä seurasi Nyberg
ja Rendal, sitten Klappebergin iso rautatehdas, ja kohta oli
työlakkoliike kulovalkean tavoin levinnyt koko seudun yli. Ryforsissa
oli mieliala hyvin levotoin, ilmassa liikkui sodan enteiden
kummallisesti vaikuttavaa rauhattomuutta. "Nyt on Rendal yhtynyt
työlakkoon, nyt on Nybergin väki lakannut työstä", tuollaisia tietoja
tuli joka päivä kiihoittaen mieliä. Ja vähä väliä levisi kamalia
uutisia, sellaisia kuin että sotaväkeä oli määrätty käymään käsiksi, ja
että rahapohatat olivat uhanneet ajaa kaiken rahvaan, niin pian kuin se
näyttäisi pienimpiäkään rauhattomuuden oireita, yhteen läjään ja ampua
kuoliaaksi, j.n.e. Illan toisensa jälkeen pitivät työmiehet Hultin ja
Vesterin johdolla kokouksia kirjastossa; kukaan ei saanut tietää, mitä
niissä päätettiin, sillä yhtymiset tapahtuivat suljettujen ovien
takana, mutta rahvaan ihmiset ja asento ja "Fanan" lehden
vallankumoukselliset kirjoitukset eivät ennustaneet mitään hyvää.
Sahanhoitaja käveli ympäri sahaa synkeän ja vihaisen näköisenä,
tavallinen kulunut viitta yllään, kädessään vanha pahka sauva, jota hän
käytti kävelykeppinään. Hän tiesi täällä olevan vaarallisia
rauhattomuuden aineksia, jotka vain tarvitsivat sytyttävän kipinän
räjähtääkseen, ja tiesi ettei se kipinä ollut kaukana. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei hän itse eikä Bernfeltkään antaisi hiventäkään perää
rahvaan toivomuksille. Työväki oli täällä hyvissä oloissa, sille
maksettiin hyvät palkat eikä rasitettu ylenmäärin, ja jos sille nyt
pisti päähän tehdä työlakko sen vuoksi, etteivät Käppingiläiset olleet
tyytyväiset samaan palkkaan kuin muut kaivostyömiehet, niin ei ollut
muuta keinoa kuin käydä käsiksi kovin kourin. Mitään myönnytyksiä ei
voinut tulla kysymykseen. Se täytyi jokaisen ymmärtäväisen ihmisen
huomata, ainoastaan sellaiset runolliset haaveilijat kuin pastori
Wallner väittivät vastaan. Sen nyt sai tehtaanisäntä siitä, että otti
tänne "ajanmukaisen" voimakkaan papin! Olihan toki esim. Norberg-vanhus
paljon parempi, vaikka hänen kuulijansa nukkuivatkin melkein koko
jumalanpalveluksen ajan, vaan kuitenkin käsitti, että pappismiehen
velvollisuus on pitää isännän eikä työväen, lain eikä laittomuuden
puolta. Niin, vieläpä viimeksi ollut pappikin, joka oli tehdä rahvaan
hulluksi liialla hartaudellaan, oli parempi tätä.
Vihdoinpa leimahti rauhattomuuden liekki ilmituleen Ryforsissakin
antaen sahanhoitajalle aihetta ryhtyä toimeen. Muutamiin paikkoihin oli
näet yöllä naulattu ilmoituspapereja, joihin oli kirjoitettu:
"Työmiehet! Veljet! Miksi viivytte? Tehkää kuten veljemme Nybergissä ja
Rendalassa, Klappebergissä ja Riselassa! Meillä on oikeus puolellamme,
me emme saa ylivallan antaa itseämme säikähyttää. Historia näyttää,
että kun rahvas liittyy yhteen, niin se saavuttaa voiton. Työmiehet,
älkää viipykö! Käppingen veljet odottavat, että joka mies täyttää
velvollisuutensa!"
Sinä aamuna vallitsi Ryforsissa tuskallisen kiihtynyt mieliala. Kaikki
olivat hiukan alakuloisia aivan kuin rajuilman edellä. Työmiesten
vaimot vetistelivät ja valittelivat toisilleen. Heidän mieliinsä ei
vaikuttaneet mitään ne toiveet paranevasta asemasta, joita työlakko
tuottaisi Käppingen rahvaalle; he näkivät vain lähimmän tulevaisuuden,
työttömyyden, yltyvän juoppouden, köyhyyden kodeissa, lasten nälän ja
muun kurjuuden, mitä työlakko tavallisesti tuottaa. Heille siitä olisi
vähin etu: heitä työlakon kaikki seuraukset säälimättä kohtaisivat! Ja
mitä oli työlakosta hyötyä? Nähtiinhän aina, että viimeiseltä kuitenkin
"herrat" aina pääsivät voitolle!
Sahanhoitaja tiesi kenen kirjoittamia ilmoituspaperit olivat. Hän tunsi
Vesterin lauseparren: "historia näyttää."
Kun hän kuitenkaan ei voinut mitään toteen näyttää, repi hän vain
palasiksi ilmoituspaperit, kutsui työmiehet kokoon ja piti heille
ankaran varoituspuheen, tuon tuostakin kiinnittäen Vesteriin
läpitunkevan katseen.
Vaan Vester seisoi levollisena paikallaan, käsi nahkaesiliinan välissä.
Hänen pienet terävät silmänsä kohtasivat sahanhoitajan katseen ilmeellä
sellaisella, kuin olisivat tahtoneet sanoa: "vai niin, lörpötä sinä
vain, ukko paha, me tiedämme, mitä me teemme, sillä me olemme lukeneet
historiaa ja huomanneet, että kun vain rahvas pitää yhtä puolta, niin
se aina _pysyy_ ylivallassa, tosin en luule, että pääsemme niin
pitkälle kuin toivoisin, että nimittäin voisimme hirttää sinut tuolla
lautatarhassa, vaan jos onni potkasee, niin ehkä saamme huviksemme
heittää sinua kirveellä päähän, taikka antaa sulle hyvät potkut
palkkioiksi kaikista niistä kerroista, jolloin olet kohdellut meitä
kuin järjettömiä eläimiä."
Seuraavana päivänä oli melu Ryforsissa vieläkin suurempi, sahanhoitaja
keskusteli päällikkönsä kanssa yhä vilkkaammin, yhä enemmän huokailuja
ja valitus-ennustuksia kuului Stork-rouvan luona, yhä useampia
vetisteleviä työmiesten vaimoja näkyi, sillä aamuposti toi tiedon, että
Själan rautatehtaallakin, jonne oli vain peninkulma matkaa Ryforsista,
oli työväki tehnyt lakon. Huhu kertoi sikäläisen työväen olleen niin
hyvästi valmistuneen siihen työlakkoon, että voisivat vastustaa
isäntiään useampia viikkoja. Mutta tiesipä toinenkin huhu kertoa,
etteivät isännät aikoneetkaan ryhtyä taisteluun, vaan että kaikki
tehtaat jo olivat suljetut ja työväki eroitettu.
"Gabrielle", sanoi Robert muutamana aamupäivänä vaimolleen, "haluatko
seurata minua Käppingeen? Olen luvannut työmiehille tulla sinne tänään
ja ehkä sinua huvittaisi nähdä miten siellä eletään. Luulenpa että
mielipiteesi työlakosta siten muuttuisi."
Gabrielle näytti hämmästyneeltä. Nykyään ei Robert enää usein ollut
tehnyt hänelle sellaisia ehdotuksia.
"Niin, kyllä minä voin tulla mukaan", vastasi hän epäillen, "mutta..."
"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko
asia sikseen..."
"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"
"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo
puoli yksi."
Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni
laittautumaan valmiiksi.
Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen,
ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista
taivalta Käppingen kaivoksille.
Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin,
joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää
olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä
talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä
mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia.
Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa
sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.
Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan
kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän
näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni
kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen
kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni
kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen
asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan
pitkin kenttää.
Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli
syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen
välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli
vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain,
jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.
Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia -- sillä
niitä täällä ryömi joka paikassa -- utelijaina katselemaan matkustavia.
Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan
vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti
tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli
"kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle.
"Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti
kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko,
keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen
onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä
istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli
toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi
oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen
paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu
yllään kätkyessä.
Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen
täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja
sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä
edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain
istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena
kyynäspäät polvien nojassa.
"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö
mielet pysyvät rohkeina?"
"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa
surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se
vain minusta näyttää."
"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla
päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta
asentoaan.
"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.
"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen
liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme
kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin
että kyllä me aina toimeen tulemme."
"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.
"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos
'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko
maahan."
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta,
jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria
ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka
turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.
"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua
vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada
taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.
"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen
äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki
ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen
nainen, sen minä sanon."
Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti.
"Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko,
eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu
keksiä jos jotakin!"
"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä,
"jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."
"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin
vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka
paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä
työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne
tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."
"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä,
katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä
huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä..."
"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."
"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen,
mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä..."
"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän
näköisenä.
"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki
lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta
ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio
kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun
ei ole nimeksikään."
"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja
katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme
kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen
tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme,
etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"
Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän
kuin toisilla.
"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää
työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään
kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta
kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"
Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi
ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta.
Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä
täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä
ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan
lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt
pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä
huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu
yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo
sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa,
väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle -- vaan jotka olivat
pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.
Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen
velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain
ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan
mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja
alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti
vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut
kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan
tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen
mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette
oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne
ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän
puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes
aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut
kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä
työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää
napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen
alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne
mitta tulee täytetyksi."
Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.
Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa
oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen
ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet
häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"
Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.
"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei
suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."
"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert,
laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.
Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan
kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän
lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä
rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi
huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain,
kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai
hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen
asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja
niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle,
Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti
hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille
kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään
niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen
perheen luo.
Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä
lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta
ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.
"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole
käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän
ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen --
olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun
alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."
Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat
hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset
vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat
asiat.
"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi
seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane
pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos
hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan,
niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä
olla voi."
"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen
olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos
koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi --
ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme --
niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen
mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen
syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä
Jumalan edessä!..."
"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua,
eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia
ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani
että työmiehet ovat enemmän _tosia_ kuin paremmat ihmiset, ja he ovat
kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä
saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat'
tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin
jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."
"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin
mitä aijotte silloin tehdä?"
"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja
ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen
käsittää helposti, että emme _voi_ elää tällä tavoin. Niin iloiseksi
kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy
meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään.
Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua
Saksanmaalta."
Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen
kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja
suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä
oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.
"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen,
kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan
Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon
Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään
olot ole paljoa paremmat."
"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset
asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse
tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan
Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."
Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän,
"ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja
epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"
Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen
näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä
silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä
tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän
palasi taas vanhoihin väitteihinsä.
"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne
ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka
työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän
kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla.
Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän
henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas.
Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siis _eivät_ ole
oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä
tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka
ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa
oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit
olisi häntä siihen pakoittaneet."
"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä
tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä
ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia,
että kaikki olisivat neroja?"
Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa,
kun vaan tultiin työväenkysymykseen.
"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti
hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada
silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja
sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta,
jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat
kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en
käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät
kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin
voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin
hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa,
alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa,
kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja
lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon,
valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen,
ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun
työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän
tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme,
puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä
laittomuudesta j.n.e. Ainoastaan _meidän_ mielestämme muka työmiehen
elämä saa olla raskas, _meillä_ vain saa olla kyllältä osanottavaa
mielialaa, _itsellään_ hänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja
jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."
Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa
äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin
vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai
työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli
tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän
ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa,
jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia,
niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen
työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita
itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen
vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin
Robert itse."
Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun
mitättömän sanan.
Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin
näkivät tietä edessään.
Työväen kirjastoa lähetessä, näki Robert tulen akkunasta. Hän muisti
että työmiehillä oli kokous siellä tänä iltana, ja hänet valtasi
satunnainen, vastustamaton halu päästä mukaan. Hän hypähti paikaltaan
ja antoi ajajan seisahuttaa.
"Tulen heti jälestä." sanoi hän Gabriellelle hypätessään vaunuista,
sulki oven ja antoi ajajalle lähtömerkin, "hyvästi, muutamaksi
hetkeksi."
Sitten hän kiiruhti mäkeä ylös kirjastoon.
Mutta ovi oli suljettu. Epäillen seisoi hän hetkisen: mitäs hänellä
oikeastaan olikaan siellä tekemistä? Viime aikoina hän oli, mikäli
mahdollista, koettanut välttää joutumasta keskusteluun työmiesten
keralla, kun luuli ettei nykyisessä epävarmassa asemassa voisi heitä
hyödyttää, ja tiesi sahanhoitajan ja päällikön epäillen pitävän häntä
silmällä. Mutta myötätuntoisuutensa rahvasta kohtaan, kiintymyksensä
työväkeen, jonka henkisen ja aineellisen aseman parantamiseksi hän
siihen saakka oli taistellut, pääsi hänessä voitolle. Huolimatta siitä,
että hän mahdollisesti ottikin vaarallisen askeleen, ei hän voinut
vastustaa halua, joka pakoitti tällä hetkellä pitämään työmiesten
puolta.
Pari kertaa hän sai kolkuttaa ennenkuin raamimies Karlsson,
keskikokoinen, leveäharteinen, parrakas mies, jolla oli levottomat
sinertävät silmät, avasi oven. Hän oli portinvartijana, ja kysyi
ynseästi: "Ken siellä?"
Robert ilmaisi itsensä: pimeässä Karlsson ensin ei ollut tuntenut
pastoria, vaan nyt tervehti ystävällisesti ja kun Robert kysyi tokko
saisi tulla mukaan kokoukseen, lupasi hän kuulustaa ja sulki oven.
Kesti hyvän aikaa, kunnes ovi aukeni jälleen. Robert kuuli sillävälin
innostuneita, kovia ääniä, jotka kuuluivat olevan eri mieltä siitä,
päästettäisikö hän sisään vai ei.
Vihdoin Karlsson taas näyttäytyi ovessa.
"Olkaa hyvä käykää sisään", sanoi hän ja avasi oven puoleksi
pastorille.
Robertin tullessa saliin oli siellä kaikki hiljaa, ja häneen kääntyi
satoja katseita, joissa oli utelias, epäluuloinen tai odottava ilme.
Useimmat kokoontuneista olivat Ryforsilaisia, jotka hän ainakin
ulkonäöltä tunsi, mutta hänen terävä katseensa, jolla hän puhujalle
omituisella pikaisella tarkastamiskyvyllä, eroitti myöskin useita
tuntemattomia kasvoja, joten siis työväkeä oli muualtakin saapunut
tähän kokoukseen.
Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi
seisaalleen ja huusi:
"Puheenjohtaja!"
"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi
puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän
piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen
heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.
"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen
työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut
henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."
Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran
heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.
Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain
huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät
levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat
kuiskaella toisilleen.
"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan,
"ken tahtoi puhua? Vai niin ... Stark ... olkaa hyvä ... Starkilla on
puheen vuoro."
Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja
puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää
olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää
sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.
"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa
liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni
sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en
tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää
kuulijakuntaa ... pitkillä ... pitkillä ... niin ... aijon vain
selvittää herroille erään asian... Arvelen nimittäin että ... ja
luulen että kaikki ovat samaa mieltä ... sillä olemmehan nähneet ja
kokeneet ... ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että
pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta... Minun mielestäni tämä
huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin ... niin sanoakseni ...
niin ... tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin ...
niin ... niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja
ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan ... ja ... niin..."
Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut
rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä
kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli
auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.
Vieras työmies huusi heti "puheenjohtaja" ja nousi seisomaan.
"Niinhän ne aina sanovat", sanoi hän yhtä vihaisena kuin äskenkin,
"'työkansan ystäviä', sitä ne kyllä kaikki ovat sanoissaan, vaan kun
tarvitaan, niin... Minä vaadin, että pastori itse tekee siitä selon,
eikä anna toisten puhua puolestaan..."
Tyytymätöntä melua herättivät nuo sanat, vaan se vaikeni heti kun
Robert huusi "puheenjohtaja."
"_Olkaa_ niin hyvä!" vastasi tämä pannen painon ensi sanalle ja
kumartaen Robertille.
Robert oli hetkisen ääneti katsoen lattiaan. Hän tunsi täydelleen
sangen valkean ja aran asemansa. Syvimmät, totisimmat tunteensa olivat
kiintyneet työmiehiin; uudistuksiin taipuvainen luonteensa, joka jo
pienestä saakka oli saattanut häntä pitämään sorrettujen puolta, ja
joka kehittymistään oli kehittynyt Ryforsissa olon aikana, jolloin
jokapäiväinen seurustelu alemman rahvaan kanssa oli kokonaan kuluttanut
hänen katsantokannastaan ylimysvaltaiset taipumukset, tuo kaikki
kuohahti nyt niin voimakkaasti että oli vähällä huimasta hänet. Mutta
toiselta puolen hän selvään käsitti, että tuota myötätuntoisuutta oli
hillittävä jossain määrin; hän ymmärsi sen, että seurakuntalaisilleen
rauhattomuutta ja laittomuutta julistava pappi on säännöttömyys, jota
ei saa olla olemassa.
Jos hän tällä hetkellä kadottaisi mielen malttinsa, jos antaisi
hetkellisen tunnelman hurmata itsensä, silloin ... niin silloin hän ei
enää voisi kauvempaa olla kirkon palvelijana...
Tuo sielun taistelu, jonka sekaisia syitä hän edes ei ehtinyt saada
sanoiksi, vaan ainoastaan äkkipikaa vaistomaisesti tunsi, kesti vain
hetkisen, mutta se koski häneen niin kovasti, että hän itse tunsi,
miten kalpea oli, vihdoin nostaessaan silmänsä katsellen ympärillään
seisovia työmiehiä.
"Veljeni", sanoi hän, ja huultensa hellän surumielinen hymy muodosti
jyrkän vastakohdan silmäinsä kiihkoiselle katseelle, "minulla ei ole
monta sanaa teille puhuttavaa, vaikka kiusaava ääni kuiskaakin
korvaani, että meillä voisi olla toisillemme paljon puhumista. Mutta
hetki siihen ei ole sovelias. Vanha ystäväni seppä Stark on jo puhunut
puolestani, paremmin kuin itse olisin osannutkaan. Teot puhuvat enemmän
kuin sanat. Huone, jossa nyt olemme, koko entinen elämäni täällä,
harrastukseni hankkia teille oikeutta, eikö niissä ole kyllin
todisteita siitä, että tarkoitan teidän parastanne, että aina, kuten
tähänkin asti tulen pitämään työmiesten puolta? Tarvitseeko minun sanoa
vielä enemmän?"
Hän katsoi ympärilleen, ja äkillinen liikutus, joka oli vallannut
työmiehet, näytti minkälaisen vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kaunis,
ilmeekäs ääni, joka notkeana mukautui niihin ajatuksiin ja tunteisiin,
joita hän tahtoi tuoda esiin, hienot kasvojen piirteet, eloisa katse ja
suopea hymyily kahlehti työmiehet, jotka istuivat hievahtamatta
tarkkaan kuunnellen joka sanaa, Ainoastaan se työmies, joka ensin oli
Robertia vastustanut, näytti epäilevän, ja nousi seisaalleen sekä
lyhyesti lausui:
"Pyydän että asiasta tehdään esitys."
"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.
Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:
"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana
keskusteluissamme?"
Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku
olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen
myöntymishuutoon.
Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle
kilvan tehtiin sijaa.
Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut
sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän
ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen
sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää
lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi
puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä
sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin
ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti
itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.
Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin
uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin
työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin
tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat
lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen
ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta
toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä
aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka
kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin
ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä
sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen
kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui
vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli
hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten
hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja
kuumaksi.
Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan,
nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.
Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä,
vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina
Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut
työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun
taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin
miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää
keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.
"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen
ystävällisen näköinen työmies.
"Olkaa niin hyvä! Stålilla on puheenvuoro."
Stål nousi seisaalleen päätään raapien ja alkoi:
"Niin, kun minä nyt en ole mikään maisteri, niin en myöskään osaa puhua
oppineesti, mutta kyllä sentään haluan hiukan tutkistella edellisen
puhujan lauseita. Minusta nyt ei näytä oikein kohtuulliselta se, että
jos jollakin työmiehellä on hyvä toimeentulo ja hän on tyytyväinen
isäntäänsä, niin minusta ei näytä, sanon minä, olevan oikein älykästä,
että hän lakkaa työstä, sen vuoksi, ettei toinen työmies ole
tyytyväinen. Minun mielestäni se on _salakavalaa_, eikä anna herroille
hyvää käsitystä meistä työmiehistä. Omasta puolestani sen lisäksi vielä
tahtoisin huomauttaa, ettei olisi haitaksi jos molemmin puolin
oltaisiin hiukan tyytyväisemmät. En millään muotoa halua ruveta
rankaisemaan käppingeläisiä työlakon vuoksi, vaan tahtoisin lausua
heille eräässä lehdessä äskettäin lukemani runopätkän, joka kuuluu
näin:
"Viisain se on näillä mailla,
Joilla kulta ohje on:
Tyydy määrään kohtalon;
Elä ain' oo uutta vailla!"
Sen sanottuaan hän vielä pari kertaa kynsäsi korvallistaan, ja
viekkaasti naurahtaen katseltuaan ympärilleen istuutui.
"Puheenjohtaja!" huudahti John Hult nousten kalpeana vihasta.
"Kas, se on kaunista!" huusi hän ja harmaat, syvään painuneet silmänsä
säkenöivät vihasta, kun hän katsoi Stålia, joka kumminkin näytti
pysyvän aivan tyynenä. "Siinä istuu tuokin vanha raato, jolla on puolen
kolmatta kruunua päivältä, vaimo kuollut ja kuopattu, toinen tyttö
miehellä Östersundissa, toinen palveluksessa Tukholmassa ja kaikki muut
lapset kuolleet; siellä hän vain istuu ja haukkuu pahanpäiväiseksi
Käppingen työmiehen, jolla on viisi kuusi lasta, vaimo elossa ja kurja
hökkeli asuntona. Hän on juuri samallainen kuin vanhat roistot, jotka,
kun itse eivät enää kykene syntiä tekemään, kurittavat nuoria, jos ne
vain uskaltavat vilkaistakaan hameeseen päin. Vaan sellaista
käyttäytymistä _minä_ sanon salakavalaksi!"
Hän nyökkäsi päättävästi päällään, ja heitti vielä Ståliin pahan suovan
katseen.
"Puheenjohtaja!" lausui vanha seppä sanomattoman ylenkatseellisesti.
Vaan hänen puheensa keskeytti Hult alottaen uudestaan samalla tavoin,
eikä huolinut ollenkaan siitä, että Stål vielä mahtavammalla äänellä
kuin äsken toisti: "puheenjohtaja."
"Hiljaa", ärjäsi Vester lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "Karlsson
siellä perällä sanoo jotain. Mistä on kysymys?"
"Puheenjohtaja!" huudahti Karlsson, "Norrstugan Niklasson on ulkona ja
kysyy, saako hän tulla sisään?"
Kiihkeitä "ei"-huutoja, joiden seasta kuitenkin kuului väliin äänekäs
"saapi", kaiku joka haaralta.
"Puheenjohtaja", sanoi nuori, kaunis, vilkassilmäinen työmies Steck,
"haluaisin ilmoittaa, että Niklasson on oikea _ämmä_, ja jos on aikomus
tuoda hänet tänne, niin on hänelle ensin pantava hame päälle, että
kukin tietäisi, mistä hän käy!"
Tuo lausunto synnytti kovan naurunmetakan. Steck oli kuulu pilkkakirves
ja saikin aina palkakseen naurun puuskia, kun vain milloin suunsa
avasi.
"Puheenjohtaja", huusi Karlsson, pitäen kätensä torvena suunsa edessä,
jotta ääni paremmin kuuluisi melun läpi. "Niklasson itkee siellä ulkona
kun ei pääse sisään."
"Puheenjohtaja", virkahti Steck, ja silmistään loisti veitikkamaisuus.
"jos Niklasson itkeekin oven takana, niin ei hän vuodata muuta kuin
teko-kyyneleitä, ja pyytäisin saada lausua sen ehdotuksen, että hän saa
pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään!"
Taas syntyi salissa aika naurun rähäkkä.
"Suostuuko kokous", kysyi Vester ääneensä nauraen, "siihen, että
Norrstugan Per Niklasson, joka seisoo oven takana vuodattaen
tekokyyneleitä, saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään?"
"Suostuu ... suostuu ... suostuu!!!" huudettiin joka taholta, ja
naurunpuuska toisensa jälkeen kaikui kautta huoneen.
Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel
kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:
"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa,
puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa
tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika
ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä
oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla
määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä
puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on
tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi
olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että
herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin
toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät
he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on
parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun
me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti
muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa
lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte
tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on
huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun
aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me,
niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme
tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."
Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja
istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen
puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta
nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas
melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta
seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla
huudahtaa:
"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia
ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä
ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme
saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme
saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin
suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien
rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme
ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme
tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei
ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan
teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti
kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen
ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa,
johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden,
joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?..."
"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen
vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja
lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole
kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain
voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee,
että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule
luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa
toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja
toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan
raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä,
vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan
kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista,
vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille,
onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että
muka raamattukin on heidän puolellaan?"
Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen
kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänen _täytyi_
puhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi,
välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut
hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti
menemään sen mukana.
"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella
kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en
ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin
kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu
siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille
ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.
"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta.
Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan
erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä.
Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja
orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa
leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa
pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta
kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin
hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä.
Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen,
se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen
henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon
taistelun peloittavasta käyttövoimasta: _itsekkyydestä_ muodostuu sen
taivaallinen vastakohta: _rakkaus_, -- ja niin _on_ kerran käyvä,
kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! -- kun se tapahtuu,
niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota
monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi.
'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se
yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei
enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka
vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta
koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus:
tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa
teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on
vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala,
vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni --
niiden joukossa kenties moni teistäkin -- moittii minua siitä, että
puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen
Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä,
myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle
kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun
ja kärsiä seuraukset siitä. En _voi_ puhua muuta, koska se, mitä puhun
on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa:
Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö
sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa
Jumala kanssanne. Jos teette työlakon, _niin tehkää se raamatun
perustuksella!_ Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää
Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän
päätöksiänne ja toimianne!"
Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet
valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän
kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet
nostivat lakkia syvästi liikutettuina...
Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen
valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli
samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan
samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa
alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten
pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen
veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän
intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla
kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei
voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan
riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut
itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja
että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät
sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan.
-- -- --
Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset
työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät
sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä
työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.
Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina,
viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.
Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat,
pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä
piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin
esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.
Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan
saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin
ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu
vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli
tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan
savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät
enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen
ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.
Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea
sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen
mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua.
Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla
luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että
Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua
kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan
taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät
onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää
rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.
Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja
oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He
saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja
köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja
epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä,
jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen
isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat
tarpeen vaatimina suostuneet, -- kaikki nuo tulivat jonossa sillalle,
jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka
hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.
Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla
mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi
veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti
häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta,
jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja
kenttä-harjoituksissa.
"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä
säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin
olette luopuneet velvollisuuksistanne. _Minulla_ ei ole mitään
tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot
palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, että _te_ sen vuoksi
rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte
hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain
pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin
olkoon tämä kaikki unohdettu ... pois pyyhitty", -- hän teki kädellään
pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte
lakkoa, niin -- olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole
ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen
kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne, _minun_
antamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte
ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"
Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna,
varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi
luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa
vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.
Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen
julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot
hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat
poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.
Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut
asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon
tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle
saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä
peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä;
sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä
Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä,
esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen,
taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään
halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka
apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa,
esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.
Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan
sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka
tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina
katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli
antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä;
olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse
oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.
"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin
asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla
valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä
ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki
täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla
aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana
tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."
Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja
edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän
oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan.
Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten
Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni
äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.
Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli
tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi
mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin.
Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja
punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen
syvän sulkeutuneen katseen.
Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion
työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta
hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja
hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun
Bernfelt ei puhunut mitään.
"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada
lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein
vihaisella ilmeellä.
Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia
tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni
herätti hänen taas todellisuuteen.
"Niin ... kyllä ... minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman
hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään
lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko,
se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden
vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen
ehkäiseminen käyne vaikeaksi."
"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa
koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen
liikettä.
Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi
joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli
mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?
"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne
puhuakseni kanssasi juuri työlakosta ... hm ... pyytääkseni neuvoa ...
tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin
sinua katsomaan ... toivon huomenna saavani tavata rouvaasi... Vaan
kumminkin ... arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä
sekasotkuisista oloista ... hm..."
"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli,
vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.
Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan
ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.
"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella
kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta
yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa
perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen,
että näillä seuduin väitetään että sinä ... niin, suoraan sanoen, että
paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla
perää?"
"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.
"Kah ... sehän on yhden tekevää ... _asianomainen_ on sanonut sen",
sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan
paljasta hullutusta..."
"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos
minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että
tunnen sitä _huolimatta_ siitä, että olen pappi ja kristitty, vaan
juuri _siksi_ että olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja
sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin
ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa
katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten
pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen
toistanne keskinäisessä rakkaudessa' -- ainoakin näistä käskyistä
elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen
kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon,
kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."
"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi
Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan
tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia
tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi
vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki
vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista
ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska
hyvänsä."
"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten
sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja
roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole
väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia
parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa
valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä
hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain
sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on
se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja että
_sitten_ tulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme
väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko.
Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin
työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi
avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat:
'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"
Bernfelt oli sävähtänyt punaiseksi kuullessaan Robertin viimeisen
lauseen, ja hänen iloiset, ystävälliset silmänsä tummenivat.
"Niin, siinä se nyt nähdään!" huudahti hän kiihtyneenä, "tuo on sitä
vanhaa virttä, jota laulavat kaikki, jotka eivät tiedä asioista mitään,
älä pane pahaksi että sanon sen suoraan! Eihän sinulla miten voi olla
kokemusta näissä olosuhteissa, etkähän voi olla selvillä tällaisen
liikkeen kaikista mutkista, joissa kukin on riippuvainen toisestaan, ja
jossa niin kutsutut pikku seikat, sellaiset kuin muutaman äyrin palkan
lisäys työmiehille, voi vaikuttaa koko joukon selkkauksia asioissa --
ja kumminkin istut nyt siinä tekemässä tietoperäisiä arvosteluja ja
puhut aivan päin mäntyyn. Sanon sinulle sen, että meillä, työnantajilla
on usein tuhat kertaa suuremmat huolet kuin työmiehillä. Tuottakoonpa
työ voittoa tai tappiota, maksetaan työmiehille palkka, hänellä ei ole
mitään huolta, hän on aivan levollinen, laskeutuipa raudan hinta eli
nousi, hänen täytyy kuitenkin saada rahansa, niinkuin muidenkin palkan
saajain, kun sitä vastoin meillä työnantaja-paroilla, aikoina, jolloin
rauta ja puu ovat huonossa hinnassa välistä on niin ylenmäärin huolia,
ja olemme niin sekasotkuisissa oloissa, ettemme mitään haluaisi sen
mieluummin, kuin vaihtaa asemaa hyvin toimeentulevan työmiehen kanssa,
jolla on määrätty palkka ja hauska asunto. Otan vain esimerkiksi
Riselan tehtaan. Tiedätkö millä kannalla asiat siellä nykyään ovat?
Työmiehet, siellä taukosivat muutama päivä sitten työstään, auttaakseen
Käppingen veljiään, kuten suuremmoisesti sanottiin; vaan nyt on Riselan
tehtaan asema sellainen, että jollei lakkoa mitä pikimmiten saada
ehkäistyksi, niin tulee luultavasti vararikko. Ja mikä siitä on
seurauksena? Siitä ei seuraa ainoastaan omistajain häviö, he tosin
kyllä ovat ihmisiä hekin, ja voivat olla levottomia vaimostaan ja
lapsistaan, _vaikkapa_ vain ovatkin työnantajia, vaan se nyt ei
merkitse niin paljon; mutta koko työväestökin on siellä leivän
puutteessa. Voiko sitäkin lakkoa järjellisillä syillä puolustaa?"
"En ole koskaan minkäänlaisena selviönä pitänyt sitä, että kaikki lakot
olisivat järjellisiä tai puolustettavia", vastasi Robert kylmänä,
"päinvastoin ne voivat usein olla vastakohtana. Mutta miksi otat
Riselan tehtaan, tarkastaisit mieluummin Käppingeä. Tiedät yhtähyvin
kuin minäkin, että Riselan omistaa rikas yhtiö, joka ilman tuntuvampaa
uhrausta olisi voinut myöntyä työväen vaatimuksiin, joten olisi voitu
estää tuo monessa yksityisseikassa suhteetoin lakko. Muutoin en ole
niin yksipuolinen ja vääryyttä harrastava, etten katsoisi työmiehen
tarvitsevan niin hyvin kuin hänen herransakin seurata kristillistä
ohjetta: ajatelkaa toisiakin..."
Bernfelt päästi pitkän ylenkatseellisen vihellyksen.
"Po ... po, po", naurahti hän halveksivasti. "Nyt olet pahempi
ihanteellisuuden harrastaja kuin luulin. Niin, voithan saarnata
kansalle tuota kaunista oppia, vaan jos koskaan saat yhden ainoankaan
työmiehen katsomaan herransa parasta, ja huomaamaan, että tälläkin voi
olla huolia ja ikävyyksiä, niin sitten en minä ole minä!"
Robert ojensihe; hän vaaleni entistäkin kalpeammaksi ja silmänsä
säihkyivät.
"Se mitä nyt sanoit, oli ruotsalaisen rahvaan häpeällistä
panettelemista", huudahti hän liiallisen hermostuksen kiihdyttämänä.
"Minä tunnen sen yhtä hyvin kuin sinä, ehkäpä paremminkin, ja tiedän,
että se työnantaja, joka palkkoja määrätessään _etusijassa_ katsoo
sitä, että työkansalla on kohtalaiset tulot, vasta toisessa sijassa
jako-osuutta, sekä antaa terveellisiä ja hyviä asuntoja ja suhteellisen
työ-ajan, voin panna kunniani pantiksi siitä, että jos häntä
työnantajana jokin seikka huolettaisi, ja hän kutsuisi työmiehet kokoon
ja luottamuksella sanoisi heille: 'ystäväni, niin ja niin on lailtani,
älkää syöskö minua perikatoon, tekemällä lakkoa, kun ajat parantuvat,
saatte toiveenne täytetyiksi. Haluatteko auttaa minua?' Se työnantaja
ei saisi muuta vastausta kuin yksimielisen 'tahdomme', eikä kukaan
hänen työmiehistään enää ajattelisi lakkoa. Ruotsin kansa ei ole
Engelbrecktin ja Kustaa Vaasan ajoilta huonontunut siihen määrään,
ettei sillä, vaikka se monossa suhteessa olisikin erehtynyt nykyajan
harhaoppeihin, olisi tallella hyvä, uskollinen mielenlaatu!"
Hän löi nyrkkinsä pöytään, nousi äkkiä ja kävi kerran poikki lattian.
Bernfelt seurasi hänen liikkeitään osittain pilkallisella, osittain
hämmentyneellä katseella.
"Niin. voithan mahdollisesti olla oikeassa", sanoi hän, kun Robert
jälleen oli istunut tuolille. "Kun meistä tulee täydellisiä, silloin
muuttuu kaikki hyväksi, siitä olen yhtä vakuutettu kuin sinä. Vaan
siihen saakka on meidän mukaantuminen asioihin sellaisina kuin ne ovat.
En kiellä Käppingen työmiesten vaatimusten olevan oikeutettuja, vaan en
voi vastata kaikista Pohjois-Rnotsin yhtiöstä. Kukin saa lakaista
puhtaaksi oman ovensa edustan ja minä puolestani voin kunniani ja oman
tuntoni kautta sanoa, että Ryforsin työväellä on hyvät olot. Voin
vakuuttaa sinulle", jatkoi hän taas vanhalla keveällä äänellään, "ettei
kellään työmiehistäni koskaan ole ollut niin paljon huolta ja
selkkauksia, kuin minulla nyt kuluneena vuonna. Kymmenen lapsen
kasvattaminen ei ole niinkään helppo asia, varsinkaan kuin pari näistä
antavat hyviä aiheita siihen luuloon, että tulevat saattamaan yhtä
paljon ikävyyksiä ja rahanmenoa, kuin itse ennen vanhaan omille
vanhemmilleni. Ja sitten tuo kesähuvila, jota vaimoni vihdoinkin sai
minun rakentamaan, ja joka nielemällä nielee rahoja. Ei, haluttaisi
sanoa työmiehilleni: onnellisia ihmisiä te, jotka ette mitään omista."
Robert ei vastannut, Bernfeltin puhuessa hän mielikuvituksessaan näki
komean rahoja nielevän huvilan vieressä pienen likaisen hökkelin, jossa
kylmänä talviyönä makasi kymmenkunta henkeä ja lumi läjäytyi kokoon
oven ulkopuolella ja hataroista seinistä tunki jääkylmä viima
huoneeseen.
Vaan mitäpä hyötyä olisi ollutkaan tuolle järkähtämättömälle
lapselliselle itsekkyydelle saarnaamisesta?...
"Niin, velikulta", jatkoi Bernfelt nousten seisaalleen, "me työnantajat
emme tosiaankaan ole sellaisia veren imijöitä kuin luulet meidän
olevan. Vakuutan sinulle, että korkein toivomukseni on se, että
työmieheni tulisivat hyvin toimeen ja olisivat tyytyväiset. Käsitän
myöskin varsin hyvin, että työmieskin on ihminen, joka voi vaatia vähän
hauskuutta ja mukavuutta. Sentähden olenkin, mikäli mahdollista,
täyttänyt heidän toiveensa. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle
hyvästi, kello jo käy kahtatoista, ja olemme molemmat väsyksissä. Terve
sitten, veli hyvä, olen kovasti pahoillani, että näytät noin huonolta,
ethän vain rasittane itseäsi ylen määrin täällä? Tietysti kaikki
parannuspuuhat kuten kirjasto ja muut mitä olet järjestänyt ovat hyvään
tarpeeseen, mutta älä ryhdy liian laajoihin hommiin ... tuollainen työ
vaan vie paraan mehun voimista, etkä sinä suinkaan tule saamaan mitään
kiitosta siitä. Sano terveisiä rouvallesi, toivon huomenna saavani
tulla teille vieraisille. Hyvästi!"
Herrat kättelivät toisiaan ja vaihtoivat vielä jonkun sanan
keskustelemastaan aineesta; sitten Bernfelt, sanottuaan vielä
ystävällisen hyvästin, lähti Robertin luota.
Sydämmensä tuntui jotenkin keventyneeltä, kun hän pimeässä pyrki
sahanhoitajan talolle, jossa hän otti asuntoa Ryforsissa olonsa ajan.
Mielestään hän oli menetellyt viisaasti ja hienotunteisesti, antanut
Robertille viittauksen siitä, ettei hyväksynyt hänen sosiaalista
katsantokantaansa, eikä kuitenkaan ollut loukannut vanhaa ystäväänsä ja
koulutoveriansa, jota hän ei olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut
pahoittaa. Tietysti hän ei juuri ollut seurannut sahanhoitajan
loppuehdotusta, ja lähestyessään tämän asuntoa, muuttuivat hänen
miellyttävät, itseensä tyytyväiset tunteensa hiukan levottomiksi, mutta
sen levottomuuden hän heti sai poistumaan ajattelemalla: "ei hätää
mitään, nyt hän mörisee ja pauhaa, vaan kai se pian menee ohi. 12,000
kruunun palkasta luopuminen ei käy niinkään helposti, lukuun
ottamattakaan muita pikku etuja!" -- -- --
Seuraavana aamuna ryhtyivät kaikki ryforsilaiset jälleen työhön. Pari
päivää myöhemmin seurattiin Riselan tehtaassa heidän esimerkkiään, ja
viikon kuluessa olivat lakkolaiset, Käppingen työväkikin lukuun
otettuna, kykenemättöminä vastustamaan ylivaltaa, luopuneet
vaatimuksistaan ja alkaneet työn. Tyytymättömyys oli siksi kerraksi
tukahutettu, vaan siihen sijaan se miilujen tulen tavoin pysyi vireillä
ja leveni tyynen pinnan alla.
Ryforsista lähtiessään Bernfelt vielä mielihyväkseen näki
sahanhoitajansa täydellisesti leppyneen pastoriinkin. Lakon päättymisen
herättämä yleinen tyytyväisyys tarttui sahanhoitajaankin ja sai hänen
tuntemaan Robertia kohtaan jalomielistä anteeksi antavaisuutta, jota
tavallisesti osoitetaan voitetulle viholliselle.